Markus Kajo
Yle
On kevättalvi, iltapäivä tai melkein-ilta, pyryttelee. Kuusi tai seitsemän olen, ja mummolan lähellä leikkimässä. Itsekseni, kuten tavallista.
Kasarminmetsästä olen löytänyt hyvän, paksun kepin, jolla voi kokeilla, saisiko valtaojan jäätä jo rikki. Ei saa vielä. Tylsää sitä paitsi yrittää, kun vastasatanut lumi koko ajan tunkee tielle, pehmentämään kepin iskuja jäähän. Ei synny reikää.
Hämäränhetki tulee.
Touhuilen vielä valtaojalla hyvän tovin, yrittäen liukua ojan jäällä huopatossuillani. Suvilumi jarruttaa yrityksiäni ja väsyn siihen touhuun.
Pyörähdän vielä kasarminmetsänkin puolella, mutta alkaa olla liian pimeää mihinkään puuhaan siellä.
Palaan valtaojalle, ja koputtelen jäätä kepillä innottomasti muutaman kerran.
Jossain kunnalliskodin suunnalla yrittyy näkyviin yksinäinen, kaukainen, hutero valo. Sykkivä.
Polkupyörän dynamovalvo kaiketi, poljennan tahdissa kirkastuva ja himmenevä. Hetken perästä se läikkyy ja haipuu jonnekin, minne lie sivupolulleen kääntynyt, pyryn kiusaama pyöräilijäparka.
Lähimpien Riikosten suunnasta, Pieliseltä päin, kuin kymmenen kilometrin päästä, siintää pihavalo, yksi ainoa.
Minulla ei ole sanoja, kypsyyttä vielä valmiiksi ajatella, mitä vuosia myöhemmin, valoja ja maisemaa muistellessani mietin: hämärä, pimenevä maalaismaisema ja yksinäinen pihavalo - surullisin maisema mitä voi olla, ja samalla se valo niin lohdullinen, yksinäiselle leikkijälle. Kaikki toivo siinä yhdessä valopisteessä.
Jätän karahkan valtaojalle. Karvahattuni valuu silmille. Siinä on jonkinlainen turkismainen etuosa ja se kutittaa otsaani. Hankaan otsaa jäätyneen tumpun selkämyksellä. Auttaa kutinaan, vähäsen.
Ylitän kunnalliskodin tien, ja hampsin mummolan pihaan. Hamp-hamp huopatossuni sanovat vastasataneella lumella.
Mummolan - jota tosin sanotaan ukkilaksi - mökin oven päällä palaa vaatimaton valo, valaisten lähimmät lumihiutaleet, ja pitkin hampain vähän pihan edustaa ja seinää.
Portaat ovat lumessa.
Oven vieressä on virkapaikallaan pitkävartinen varpuluuta, ja lakaisen sillä portaat puhtaaksi. Kaksi porrasta vain, ylempi ja alempi. Kuusi luudanvetoa, yhteensä: vasemmalle, oikealle, vasemmalle, ja oikealle, vasemmalle, oikealle.
Sitten luudin huopatossujani.
Jalkaterien kohdat on helppo huiskia: oikealle ja vasemmalle. Mutta tossujen sivut ovat hankalammat, ja kannat miltei mahdottomat, kömpelölle minulle.
Panen luudan sivuun, ja kierrän avainta, avaan oven.
Tulen kylmään porstuaan.
Oikealla nousevat portaat ylös, vinnille, kesähuoneisiin. Siellä ei käydä talvella.
Tömistelen huopatossuistani jäännöslumia oven edessä olevalle, muuta lattiaa alemmaksi jätetylle kynnysmattokohdalle. Sitten kävelen jäisellä räsymatolla muutaman askeleen tuvan ovea kohti.
Siinä matkan varrella jää oikealle ruokakonttuuri, missä säilytetään ne ruuat joiden täytyy olla tupaa viileämmässä.
Konttuurissa on myös minua ihmetyttävä, puusta tehty pieni mylly, jolla jauhetaan kuulemma perunajauhoja.
En tiedä mitä perunajauhot ovat ja miksi joku haluaisi jauhaa perunoita jauhoksi, mutta haluaisin nähdä kun myllyä käytetään. En vielä tiedä, etten tule sitä koskaan näkemään.
Nitkutan toista huopatossua jalastani porstuan matolla, mutta se ei hievahdakaan. En viitsi turhaan yrittää toistakaan.
Avaan oven tupaan. Vastaan tulee lämmintä, sekä ruokaisia ja mummolallisia tuoksuja.
Tuvassa on valona kaksi 25 -wattista lamppua, joista toinen palaa. Sähkö on kallista. En tiedä vielä, että valo on 25-wattinen, ja että vuosia myöhemmin sitä pidettäisiin riittämättömänä valaistuksena tupakeittiölle.
“Tulehan Markus sisälle niin saat uunipuuroa.”
Tätini tulee ja ottaa minulta märät, jääkyyneleiset tumput ja kutittavan hatun.
Istun pesukaapin edessä olevalle jakkaralle, ja täti vetää huopatossut jaloistani.
Tuntuu omituiselta kävellä, kun tossut eivät ole jalassa. Tuntuu jalkapohjassa ihan erilaiselta.
Riisun päällysvaatteni, annan ne tädin haltuun, ja istun sitten kangaspuiden penkille.
Ukki kuuntele kamarin puolella radiota pimeässä, vain radion sisällä oleva valo hehkuu hiukan, radioputkien oranssina, ja virityssilmän fosforivihreänä. Radiossa on puheohjelma menossa.
Puuhellassa on omalaatuinen hellansisäisloota, jossa ruoka-astia pysyy lämpimänä. Loota on minusta kiinnostava asia.
Sieltä täti ottaa ohrapuuroastian.
En pidä uunipuurosta, josta täti luulee minun pitävän. Päähäni ei ole koskaan pälkähtänyt, että sanoisin etten pidä jostain ruuasta. Sellaista ei tehdä.
Mummola ei ole ankara paikka, mutta silti ei tule mieleenkään kieltäytyä jostain ruuasta.
Ukki on nähnyt nälkää lapsena, meinannut kuollakin siihen, mutta minä en vielä tiedä sitä. Minua ei ole ukin nälällä syyllistetty.
Eikä vielä eletä aikaa, jolloin ruokaansa vieroksuvia kaupungin nirppanokkalapsia, allergikkoja tai syömishäiriöisiä nuoria syyllistetään Biafran nälänhädällä.
Nousen penkiltä kangaspuiden luota, ja kävelen takaisin pesupöydän luo.
Ukkini on elämässään rakentanut ainakin kahdettoista kangaspuut, ja suunnitellut ne alusta lähtien itse. Joka iteraatiolla suunnittelua paremmaksi hioen, opin aikuisena.
Muutama osa ukin kangaspuista on kyläsepän takomia, kaikki muut ukki on itse valmistanut puusta tai metallista.
Jokainen osa on äärimmäisen huolellisesti tehty, viimeistelty. Ei yhtään terävää särmää, ei yhtään pellinkohtaa, joka nirhaisisi ihoa tai lankaa. Metalliosat on upotettu puuhun äärimmäisen hienosti.
Kastelen jäisten tumppujeni jäljiltä kylmää ja kuumaa sykkivät käteni pesupöydän vadissa, laitan niihin saiputta pyörittämällä lähes littanaa, karkealta tuntuvaa saippuapalaa märässä oikeassa kämmenessä, sitten laitan saippuan emalikuppiinsa, ja pesen kädet vadin viileässä vedessä. Erillistä huuhteuvettä ei käytetä. Kuivaan kädet liinaan.
En kaada käsienpesuvettä likasankoon, koska täti saattaa vielä pestä käsiään jonkin rasvaisen astian käsittelyn tai lieden noen jäljiltä. Ja sitäpaitsi veden aina kaataa laskiämpäriin täti itse. Minä olen siihen ehkä liian kömpelö.
Haukottelen.
Täti on kattanut minulle puuron tuvan pöydälle.
Puurolautanen, peltinen ruokalusikka sille, maitolasi ja -kannu, sokeriastia ja teelusikka, vieressä lautasella kaksi voideltua karjalanpiirakkaa.
Kuten happea, karjalanpiirakoita on aina, ja pidän niistä, mutten jaksa syödä ihan niin paljon kuin täti luulee minun haluavan syödä. Enkä sano, etten pidä kylmän piirakan päälle sivellystä kylmästä voista, mieluummin söisin voitta.
Astelen pöytään, mutisen ruokarukouksen ja kaadan maitoa lasiin, sirottelen sokeria puuroon ja kaadan siihen sitten maitoa päälle.
Alan massuttaa karjalanpiirakkaa.
Myöhemmin opin, että vaikka Pohjois-Karjalassa syödään puuron kanssa leipää tai piirakkaa, muualla ei tehdä niin. En tiedä, onko tuo tieto merkittävä asia. Tai edes 100% luotettava.
Täti käy takanani ja silittää tukkaani.
Oloni on kiitollinen, ja selittämättömän surullinen.
Henkinen minäni kohauttaa olkapäitään, ja fyysinen alkaa lusikoida uunipuuroa nälän päälle.
Taas on saatu pieni pätkä elämää eletyksi. Ja seuraava pätkä on edessä.
Mitä sitä muutakaan voi.
