Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Räp on pilalla, koska liian monille räppääminen on välivaihe matkalla ”oikeaksi” poppariksi

Toimittaja Laura Friman
Toimittaja Laura Friman Kuva: Ilmari Fabritius Laura Friman

Hiphop on historiallisesti latautunutta musiikkia, jonka arjalaista siipeä on ristiinnaulittu viime aikoina ahkerasti. Vaikka Arttu Seppänen muotoili Helsingin Sanomissa taannoin välkysti, että kukaan tuskin järjestää vaikkapa vastaavia blues-aiheisia pistokokeita kitaristi Erja Lyytiselle, kysymykset ovat olleet valtaosin perusteltuja. Laura Friman rakastaa räppiä sydämestään, ja haluaa siksi jatkaa ristikuulustelua, vaikkakin eri nurkasta.

Minunkin näkemykseni on, että räp on pilalla. Miksi?

Puhutaanpa välillä siitä kulttuurisesta omimisprosessista, joka käynnistyi, kun merkittävimpien mediakonsernien valtavirtakanavat omivat räppärit siipiensä suojaan. Taivaalta alkoi sataa rahaa, ”Hartsua” ja lopulta stadionia tai mäkimonttua. Ne kelpasivat paremmin kuin puhdasoppisuus.

Räppärit tajusivat, että jos he tahtovat olla maan isoimpia artisteja, heidän pitää muuttua. Niin he myös tekivät – ja pettivät meidät.

Jos kuulet tuon lauseen kohdalla takavasemmalta vaimean multaista jyminää, ne ovat vain Tupac Shakur ja Ol’ Dirty Bastard kääntymässä haudoissaan.

Tämän talon rakensi Cheek, juudasten kuningas. Ovikelloa pimpotetaan tauotta ja sisään on tunkua. Portsarina toimii Vain elämää -ohjelma.

Jare ja Ville ovat vielä tuulikaapin tienoilla, vaikka laulavatkin jo puolet biiseistään. Mikael Gabriel jätti jo takkinsa narikkaan ja pinkoo täyttä vauhtia tunneliin, jonka päässä ei ole valoa, vaan pimeää.

Elastinen on niin etäällä, ettei hänen selkäänsäkään enää erota. Ja Gasellit, älkää nyt saatana menkö sinne!

Aistin, että askel ei tosin ole ollut juuri kenellekään ihan ongelmaton. Takajalka jää vispaamaan tutulle maaperälle ja arpomaan, mitä tuli tehtyä.

(Siksi räppärit muuten julkaisevat, anteeksi: droppaavat, silloin tällöin muutaman biisin ep:itä, joista eivät pidä valtavaa meteliä. Ne edustavat heidän juuriaan, ”oikeaa räppiä”. Sitten mennään taas tilaamaan kesähittihuukkia.)

Aina kun valitan kotimaisen räpin nykytilasta, joku vastaa minulle yli-innokkaasti, että ”Soundcloud” tai ”Ibe” tai ”Cledos”.

Kuulen teidät, mutta olen liian vanha erottamaan sanoja Soundcloud-muminasta. Cledos on näppärä, mutta minulle liian karnevalistinen performanssi.

Sen sijaan Iben nerouden tunnistan kyllä. Minulla on tapana kuunnella pakahduttavaa Ei roudareit-kappaletta niin lujalla, että iPhoneni kysyy, olenko tosissani ja varoittaa kuulon tuhoavasta äänenvoimakkuudesta.

Kerran huudahdin puolisolleni spontaanisti autossa: ”Mieti, millainen tää kappale olisi, jos tää kertoisi mulle jotain mun elämästä!” Tarkoitin: nyt se on suuri, mutta se voisi olla elämää suurempi.

Onko järkähtämätön lainalaisuus, että relevanttia räppiä voi tehdä vain, jos syntyi internetissä?

En tarkoita, että kaiken taiteen pitäisi kertoa juuri minun elämästäni, mutta räp ei tee sitä oikeastaan koskaan.

Räpin ikäjakauma on lannistava: onko jokin järkähtämätön lainalaisuus, että relevanttia räppiä voi tehdä vain, jos syntyi ja kasvoi internetissä? Voiko vain nuoruudesta puhua?

Meitä 90-luvun räpin kanssa kasvaneita on valtavasti. Miksi genren on mahdotonta vanheta kiinnostavasti kanssamme?

Kaikenlainen taide kuuluu kaiken ikäisille, mutta haluaisin kuunnella myös artisteja, jotka eivät voisi olla lapsiani tai lapsenlapsiani.

Tiedämme kyllä, millainen on nelikymppisen rooli hiphopin kentällä: jos et putoa soittolistaradioiden mustaan aukkoon, katoat joko näkymättömäksi tuottajaksi, tai perustat bändin, joka tilataan yritysjuhliin, kun halutaan vähän Timo Lassy Bandia menevämpää buffet-musiikkia.

(Ja kyllä, Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana pitäisi passittaa saman tien Haagin tuomioistuimeen rikoksista ihmisyyttä vastaan.)

Ymmärrän, mitä räppäri tähän sanoisi: enkö minä saisi kehittyä taiteilijana, poljenko loppuelämäni paikallani vain puritaanien mieliksi, anna minun kokeilla menemään, fuck suutarit ja lestit, ja niin edelleen!

Sitä paitsi joku voisi viisastella, että taloudellisesti radiosoittobiisit tietenkin rahoittavat myös marginaalisemmat julkaisut. Niin varmasti.

Systemaattinen Suomipop-vaunuun hyppääminen on kuitenkin kuin kannanotto. Se välittää vaivihkaa masentavaa viestiä siitä, että räppääminen on keskenkasvuinen välivaihe matkalla ”oikeaksi” poppariksi.

Niinhän valtaosa suomalaisista ajattelee jo valmiiksi. Siksi loikka on kuin ojentaisi ilkkujille ritsan suoraan kouraan: joo, oikeastaan tämä oli minustakin noloa koko ajan. Sori.

Siksi ammennan ohjeeni keski-ikäistyville räppäreille suoraan hiphopin fraasipankin pahimmasta kliseepäädystä.

Tee hyvin äläkä ”passaa mikkiä”, vaan purista sitä jatkossakin. Z-sukupolvella on tarpeeksi mikkejä (ja jos niistä on pulaa, he perustavat käden käänteessä jonkinlaisen mikki -start upin). Kerro siitä, mitä näet, ja mitä elät, juuri siinä missä nyt olet. Ja keep it real!

Eli sama finglishiksi: ”keepin’ it sellaisena, että kenellekään ei tule mieleenkään kutsua sinua esiintymään iskelmäfestivaaleille”.

Kommentit