Hyppää pääsisältöön

Kujeilevat kapriisit

Paholaisen viuluniekka Niccolo Paganini omisti kuuluisat kaksikymmentäneljä kapriisiaan "agli artisti" eli taiteilijoille. Sittemmin niitä on kuitenkin käytetty lähinnä viulutekniikan hiomiseen ja mittaamiseen, mikä on rapauttanut niiden arvoa. Onneksi viulistit ovat nykyään alkaneet levyttää kapriiseja siinä vaiheessa, kun opinnoista ja kilpailuista on tarpeeksi aikaa - pirullisiin vaikeuksiin nimittäin kätkeytyy nokkelaa musiikkia, joka paljastaa paitsi taidot myös ominaisuudet taiteilijana. Niin käy myös Alina Ibragimovan kujeilevalla kapriisilevytyksellä.

Paganini: 24 Caprices / Alina Ibragimova
Paganini: 24 Caprices / Alina Ibragimova Uudet levyt

Heti alkuun voi sanoa, että levytys ei jätä Ibragimovan teknistä taitoa epäselväksi - kaikki äänet soivat niin kuin hän haluaa. Sileyttä ei kenties ole yhtä paljon kuin Augustin Hadelichilla, Roman Simovic tekee kapriisit vielä isommalla paatoksella ja Ilja Gringolts rakentaa kokoelmasta paholaismaisen kokonaistaideteoksen - mutta Ibragimova erottuu keveydellä ja vapaudella.

Kapriisien laajaan mutta tyypillisen romanttiseen tunneskaalaan hän suhtautuu kujeilevasti, mikä maistuu minulle - tuskin Paganinikaan otti vakavasti itseään saati näitä turhan vaikeasti soitettavia tunneilmaisuja. Kapriisien karkeat rakennepalikat Ibragimova yhdistelee usein todella nokkelasti, ja fraseeraus on muuallakin rytmisesti rohkeaa. Kapriisien herkimmät kohdat Ibragimova uskaltaa soittaa todella hennosti, mutta toisaalta hän höystää villeimpiä revittelyitä kunnon rouhinnalla.

Entisvanhaan musiikkikriitikot katsoivat tärkeäksi pohtia, mikä lukemattomista levytyksistä olisi se paras, koska kuluttaja osti levyjä rajallisen määrän. Nykyään kun kaikki levytykset ovat yhden klikkauksen päässä, Ibragimovan kapriisilevytystäkään ei ole tarpeen rankata. Mutta sen sanon, että jos viulunsoiton tulkinnallinen moninaisuus ja musiikin rikkaus kiinnostaa, Ibragimovan kapriisit kannattaa pitää mukana, kun seikkailee Paganinin kapriisien ihmemaassa.

Niccolò Paganini: 24 kapriisia. - Alina Ibragimova, viulu. (Hyperion, CDA68366)

Kuuntele Uudet levyt 29.4.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua