Suvi West tunnetaan sketsisarja Märistä säpikkäistä ja dokumenttielokuvistaan, jotka ovat aiheuttaneet pieniä järistyksiä ympärillään. Hän haluaa murtautua ulos eksoottisen ja kiltin saamelaisen roolista.
Elokuvaohjaaja Suvi West kasvoi Karigasniemellä, Utsjoella, joka on Suomen ainoa saamelaisenemmistöinen kunta. Kuusilapsisen katraan esikoisena Suvi katseli paljon sisarustensa perään ja katosi omille teilleen luontoon aina kun mahdollista.
– Elin paljon mielikuvitusmaailmassa ja sehän on myös se maailma, mistä edelleen jatkuvasti ammennan aineksia omaan työhöni. Näen ne samat tunturit, nyppylät, jängät ja joet. Ne ovat todella suuri ja oleellinen osa minuuttani.
Suvin maailma muuttui kerralla, kun hän muutti Tampereelle ilmaisutaidon lukioon 1990-luvun lopulla. Se oli 17-vuotiaalle melkoista itsenäistymisen aikaa.
– Minähän olin ihan metsän lapsi! En ollut varmaan koskaan käyttänyt bussia tai oikein hahmottanut sitä, miten kaupunki edes toimii. Lukio oli monella tavalla merkityksellistä aikaa, tosi tärkeää taiteelliselle kehitykselleni, mutta samalla huomasin myös sen, että kun on saamelainen, niin on jollain tavalla myös ulkopuolinen aina suomalaisuuteen nähden.
Kotiseudulla omaa identiteettiä ei tarvinnut juuri pohtia, olivathan kaikki muutkin ympärillä saamelaisia. Tampereella tilanne oli aivan toinen.
– Yhtäkkiä jouduinkin käsittelemään myös sen asian. Ulkopuolisuus näyttäytyi eksoottisuuden kautta. Huomasin koulukavereiden ilmeistä, etteivät he oikein täysin ymmärtäneet sitä, mistä puhun. Ne asiat, joita olin tottunut tekemään pohjoisessa, vaikkapa moottorikelkkailu, eivät olleetkaan arkea etelämmässä.
Muutto kauas kotiseudulta sai Suvin perehtymään juuriinsa perusteellisemmin. Hän liittyi Suomen saamelaisnuorten järjestöön ja alkoi sitä kautta hahmottaa saamelaisuuteen kytkeytyviä poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.
– Siitä alkoi semmoinen polku, miltä ei voi enää silmiänsä sulkea. Toisaalta uskon, että tämä tapahtuu jokaiselle saamelaiselle jossakin vaiheessa. Kupla tulee murtumaan, kun tajuaa, mikä se tilanne sitten on, kun olet saamelainen ja asut vaikkapa Suomessa, Norjassa tai Ruotsissa.
Kahden kulttuurin välillä
Lukiovuosiensa jälkeen Suvi palasi pohjoiseen töihin monen vuoden ajaksi. Vuonna 2010 hän muutti tilapäisesti Helsinkiin, mutta paluu pohjoiseen on venähtänyt.
Työmahdollisuudet ovat etelässä paremmat, ja nykyisin Suvilla on Helsingissä myös perhe. Dokumenttielokuvassa Juuret on (2017) Suvi miettii puolisonsa Anssi Kömin kanssa suurta kysymystä siitä, mihin asetutaan asumaan.
– Joudumme jatkuvasti pohtimaan, asummeko Helsingissä, missä meillä molemmilla tv- ja elokuva-alan ammattilaisina on työt, vai muutammeko pohjoiseen, minne minun on ehkä pakko päästä. Tämä on iso asia, johon ei löydy helppoa ratkaisua. Lasten syntymän myötä se tietysti on vain mutkistunut.
Rakkaus näkyy töissä
Kahden kulttuurin ja kahden asuinseudun kysymykset näkyvät kaikissa Suvin töissä. Hänet tunnetaan elokuvista, joissa käsitellään tabuaiheita niin saamelaisten ja suomalaisten suhteessa kuin saamelaisyhteisön sisälläkin.
Vuonna 2012 alkaneessa Märät säpikkäät -sketsisarjassa Suvi ja Kirste Aikio tutustuivat helsinkiläiseen elämänmenoon ronskin huumorin keinoin. Anarkistisella otteella tehty sarja keräsi paljon kehuja, mutta myös paheksuvia äänenpainoja.
Elokuvassa Sparrooabbán – Minä ja Pikkusiskoni (2016) ohjaaja pohti seksuaalivähemmistöjen asemaa saamelaisyhteisössä ja ravisteli jälleen konservatiivisimpia piirejä.
Uusimmassa Eatnameamet – Hiljainen taistelumme -elokuvassa (2021) aiheena ovat saamelaisten kulttuuriin ja elintilaan kohdistuvat vääryydet.
Suvi on joutunut töidensä vuoksi tottumaan siihen, etteivät kaikki pidä hänen tavastaan ravistella normeja. Vaietuista asioista puhujan tehtävä ei ole helppo, mutta tärkeä se on.
Suvi on ohjaajan työssään pohtinut perusteellisesti omaa oikeuttaan saamelaisen kulttuurin kuvaajana. Aihe on latautunut vuosikymmenten ajan ulkopuolisella katseella ja loukkaavilla esitystavoilla, eikä hän halua olla osana tätä jatkumoa.
Suvi haluaa nostaa asioita puheeksi, muttei yritä esittää osaavansa puhua jokaisen saamelaisen suulla. Sitä roolia on kyllä tyrkytetty hänelle kaikkien etelässä asuttujen vuosien ajan.
Ohjaaja ei jaksaisi olla se “Suvi the saamelainen”, jolla on vastaus kaikkiin kysymyksiin. Tilanne on mahdoton ja hyvin ristiriitainen.
– Elokuvantekijänä olen kiitollinen kaikesta huomiosta, minkä elokuvani saavat, mutta minulle esitetään kohtuuttomia kysymyksiä, kuten ”mitä te saamelaiset ajattelette?”, “Mitä saamelaiset haluavat?” tai “Ketä saamelaiset aikovat äänestää vaaleissa?” tai pyydetään kommentoimaan kansainvälistä YK:n sopimusta.
Suvi tuumii vääristyneiden odotusten kenties johtuvan siitä, että suomalaisilla on edelleen niin vähän tietoa saamelaisuudesta. Joka kerta, kun joku saamelainen tulee julkisuuteen, hänet laitetaan sivistäjän rooliin.
Helpotusta tilanteeseen voisi löytyä siitä, että saamelaisuudesta olisi tarjolla enemmän tietoa ihan jokaiselle, kouluopetuksesta lähtien.
Silloin saamelainen ohjaaja voisi olla ihan vain ohjaaja ja saamelainen kirjailija vain kirjailija, ei aina koko yhteisönsä tulkki. Suvikin voisi silloin olla ihan vain Suvi.
– En tiedä, kuinka monta kertaa vaikkapa Virpi Suutari on saanut kysymyksen, että kun tulet puhumaan tästä Aalto-dokkarista, niin laitatko kansallispukusi päälle. Tai ota edes se pärekori matkaan.
