Hyppää pääsisältöön

Historia kuuluu kaikille – museonjohtaja Kalle Kallio uskoo elämyksellisen kansanvalistuksen voimaan

Museojohtaja Kalle Kallio selfiessä pietarilaisen, punatähdellä koristetunmuseojunan edessä.
Museojohtaja Kalle Kallio selfiessä pietarilaisen, punatähdellä koristetunmuseojunan edessä. Kuva: Kalle Kallion kotialbumi Kuusi kuvaa,Kalle Kallio

Tampereella sijaitsevan Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio aloitti historiaan perehtymisen kirjoittamalla näytelmiä kymmenvuotiaana. Opiskeluaikojen kesätyöt Seurasaaren ulkomuseossa antoivat mahdollisuuden tuoda näytelmällisyyttä ja kokemuksellisuutta museotyöhön. Parhaillaan hän tekee väitöskirjaa rautatienrakentajien historiasta.

Kymmenvuotias näytelmäkirjailija

Kymmenvuotiaana Kalle Kallio asui Keravalla puisessa rintamamiestalossa ja kirjoitti näytelmiä mekaanisella kirjoituskoneella.

– Varmaan siinä oli taustalla se, että isä oli teatterialalla töissä. Olin tietysti nähnyt paljon näytelmiä ja pidin niistä.

Koulu oli aivan kodin vieressä, ja siellä Kalle sai tukea kirjoittamiselleen: opettaja ryhtyi organisoimaan näytelmätunteja, joilla Kallen kirjoittamia näytelmiä esitettiin.

– En enää muista kovin tarkkaan, mitä niissä tapahtui. Ensimmäisen nimi taisi olla Asburg ja Vegar-luolan asukit. Se oli jonkinlainen sankarinäytelmä, jossa tietysti itse esitin sitä barbaarin osaa. Se oli hauskaa aikaa. Kerava oli turvallinen ja mukava kasvuympäristö.

Kymmenvuotias Kalle Kallio kirjoittaa kirjoituskoneella näytelmää istuen puisella tuolilla ikkunan lähellä.
Kymmenvuotias Kalle Kallio kirjoittaa kirjoituskoneella näytelmää. Kymmenvuotias Kalle Kallio kirjoittaa kirjoituskoneella näytelmää istuen puisella tuolilla ikkunan lähellä. Kuva: Kalle Kallio Kuusi kuvaa,Kalle Kallio

Kalle kävi myös kuvataidekoulua sekä pelasi roolipelejä ja jalkapalloa.

– Se oli 1980-lukua ja se oli aika erilaista aikaa kuin mitä me nyt elämme. Elintaso oli puolet siitä, mitä se on tänä päivänä, mutta ei se silloin tuntunut mitenkään puutteelliselta.

Lastenkulttuurikin oli erilaista. Esimerkiksi museoilla ei silloin ollut yhtä paljon lapsille kohdennettua ohjelmaa kuin nykyisin.

– Olin hirveän kiinnostunut rautakaudesta ja oikeastaan kaikesta, missä oli miekkoja. Me kävimme Kansallismuseossa Muinaismuistoyhdistyksen luennoilla. Kun ajattelee, että siellä istuu kymmenvuotias muiden joukossa kuuntelemassa, että mitä muinaisesineitä mistäkin on löydetty, niin se on aika kaukana siitä, miten museoissa tänä päivänä palvellaan lapsiyleisöjä. Siihen aikaan museoissa ei osattu ajatella lapsiyleisöjen kasvattamista samalla tavoin kuin nykyisin,

Seurasaaren ulkomuseon työntekijät elämyksiä ideoimassa

1990-luvun lopulla Kalle Kallio työskenteli kesätöissä Seurasaaren ulkomuseossa.

– Se oli työyhteisönä jännä paikka. Koko henkilökunta koostui käytännössä yliopisto-opiskelijoista. Olin siellä viitenä kesänä töissä. Laman jälkeen kuluja oli leikattu, ja siellä oli vähemmän työntekijöitä kuin aikaisemmin.

Seurasaareen kohdistuvat odotukset olivat laventuneet. Osa yleisöstä tuli edelleen Seurasaareen tutustumaan perinnerakentamisen menetelmiin, mutta yhä enemmän tuli esimerkiksi perheitä, jotka kaipasivat lapsille sopivaa ohjelmaa. Siksi myös ulkomuseon tarjontaa laajennettiin: karsinoissa pidettiin possuja ja yleisölle tehtiin erilaisia työnäytöksiä ja näytelmiä.

Kalle Kallio ruokkii possuja Seurasaaren Antintalon possukarsinan aidan yli.
Kalle Kallio ruokkii possuja Seurasaaren Antintalon pihalla. Porsaat edustivat uudenlaista, elämyksiä korostavaa ajattelutapaa museoissa. Kalle Kallio ruokkii possuja Seurasaaren Antintalon possukarsinan aidan yli. Kuva: Eeva Mussaari Kuusi kuvaa,Kalle Kallio

– Se ei enää riittänyt, että meillä oli siellä vanhoja rakennuksia esiteltävänä. Kokemusten ja elämysten tuottamiseen oli toisenlaista tarvetta. Tein siellä esimerkiksi paljon puukäsitöitä. Kasvatimme pellavaa ja käsittelimme sitä. Teimme myös näytelmiä ja jalostimme erilaisia Seurasaaren taloihin liittyviä tarinoita kesäteatterityyppisiksi hupailuiksi.

Tämä muutos syntyi opiskelijoiden omasta aktiivisuudesta. Ei ollut mitään museolaitoksen strategiaa, jonka mukaan tarjontaa olisi kehitetty. Kukaan ei käskenyt kehittämään toimintoja tällä tavoin.

– Meitä oli vain tosi innostunut porukka joka mietti, mitä voitaisiin tehdä ja mikä olisi hauskaa yleisön mielestä. Teimme näytelmien käsikirjoituksia museon vartiointityön ohessa, niissä puitteissa, mitä oli. Meitä myös vähän koitettiin toppuutella, että “älkää nyt sentään noin tehkö” – mutta me teimme silti.

Museoalan työntekijöiden vanhempi polvi vierasti kaikkea, mikä poikkesi perinteisestä, asiapitoisesta museotoiminnasta. Esimerkiksi Seurasaaren tonttupolusta keskusteltiin. – Voiko museo esittää tonttunäytelmiä kun tonttuja ei ole olemassa?

Lenin-museon uusi elämä

Työväenmuseo Werstaan johtajana Kalle Kallio sai tehtäväkseen yhdistää Lenin-museon toiminnan Werstaan yhteyteen.

– Neuvostoliitossa en itse koskaan ehtinyt käymään. Lenin-museo on toiminut Hämeenpuistossa, samoissa tiloissa, joissa Lenin ja Stalin kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran joulukuussa 1905.

Vanhan Lenin-museon rasitteena oli sen vanha rooli osana Suomen idänpolitikkaa.

Kalle Kallio katsoo kameraan neuvostoliittolaisen höyryveturin punatähti taustallaan.
Kalle Kallio Pietarissa sijaitsevan rautatiemuseon kokoelmiin kuuluvan veturin edessä. Kalle Kallio katsoo kameraan neuvostoliittolaisen höyryveturin punatähti taustallaan. Kuva: Kalle Kallio Kalle Kallio,Kuusi kuvaa

– Sehän perustettiin toisen maailmansodan jälkeen ikään kuin osoituksena siitä, että Suomen ulkopoliittinen suunta oli kääntynyt. Toisaalta se oli kommunismin näyteikkuna Suomeen, mutta toisaalta se oli myös idänpolitiikan areena. Ei se ollut sattumaa, että kaikki Neuvostoliiton johtajat vietiin Lenin-museoon, jossa heille kerrottiin se suomalainen tarina Leninistä, eli se, kuinka Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Kun Lenin-museo päätettiin yhdistää työväenmuseoon, 1980-luvulta peräisin olleen perusnäyttelyn uusiminen tuli ajankohtaiseksi. Piti ratkaista, miten Neuvostoliiton historiasta kerrotaan. Piti myös hahmottaa uudelleen Suomen ja Neuvostoliiton yhteinen tarina nykyaikaan sopivalla tavalla.

– Teimme sinne kaikki Stalinin ajan vankileirit ja muut vastaavat ja koitimme tuoda näyttelyn tähän päivään. Se oli opettavainen projekti, koska meidän yhteinen historiamme on niin latautunut ja siihen kuuluu paljon kipeitä asioita. Jos haluaa ymmärtää Suomen historiaa niin täytyy ymmärtää vähän Neuvostoliitonkin historiaa.

Porarin kädet tärisevät

Omassa, vielä tekeillä olevassa väitöskirjassaan Kalle Kallio tutkii rautatienrakentajia, jotka rakensivat nykyisin käytössä olevat rautatielinjat.

– Pyrin kertomaan, miten rautateitä alettiin Suomessa rakentamaan, miten tällainen porukka syntyi ja miten he kulkivat työmaalta toiselle.

Radanrakentajat elivät hyvin puutteellisissa oloissa ja yrittivät parantaa omaa asemaansa, missä he usein epäonnistuivat.

– Radanrakentaminen on ollut kovaa työtä ja päivät pitkiä. Esimerkiksi kun maata lapioitiin käsipelillä, palkka perustui siihen, kuinka monta kuutiota maata pystyi päivän aikana siirtämään. Siinä ei taukoja pidelty tai huilailtu! Se oli fyysiesti vahvojen miesten työtä ja äärimmilleen kilpailutettua.

Punainen lippu, jossa kuvattuna lapio, poramoukari ja rautakanki, sekä kirjaimet STVL ja numero 12.
Rautatienrakentajien ammattiliiton erään osaston lippu. Kalle Kallio tutkii väitöskirjassaan rautateiden rakentajien työtä ja elämää. Punainen lippu, jossa kuvattuna lapio, poramoukari ja rautakanki, sekä kirjaimet STVL ja numero 12. Kuva: Työväenmuseo Werstas Kuusi kuvaa,Kalle Kallio

Yksi työn ominaispiirteistä oli vaarallisuus. Räjähdysonnettomuuksia ja sortumia tapahtui säännöllisesti. Työvälineinä olivat lapion lisäksi poramoukari, poratanko ja rautakanki, jolla rakenteilla olevan tunnelin katosta pudotettiin maa-ainesta.

– Jos rata sattui kulkemaan paikasta, jossa oli kallioita, ne piti saada pois radan tieltä. Se tehtiin tuohon aikaan käsipelillä. Toinen mies piti poratankoa käsillä kiinni, toinen löi poramoukarilla tangon päähän. Kivilajista riippuen reikää saatiin tehtyä kymmenen tai kaksikymmentä senttiä tunnissa. Kun kivimiehellä alkoi olla ikää 60 vuotta, hänen kätensä yleensä tärisivät niin paljon, ettei hänestä enää ollut työhön.

Reikiä tehtiin dynamiittipanoksia varten. Reikää suurennettiin ensin pienemmillä panoksilla ja suurentuneeseen reikään laitettiin lisää dynamiittia. Kun reikä oli tarpeeksi suuri, se ladattiin täyteen dynamiittia. Kun lopulta isoin panos räjäytettiin, lohkesi kalliosta valtavia murikoita ja kiviä saattoi lentää kauas työmaalta.

– Mielestäni meidän pitäisi olla kiitollisia heille, jotka ovat nämä rautatielinjat meille rakentaneet, että pääsemme Tampereelta Helsinkiin ja minne nyt kukakin haluaa mennä.

Mitä historiankirjoitukseen tulee, Kalle Kallio näkee itsensä mieluummin yleisön palvelijana kuin toisille historioitsijoille kirjoittavana kammiotutkijana.

– Meidän historiaamme pitäisi pyrkiä kirjoittamaan sellaisella tavalla, että jokainen pystyy sitä lukemaan. Kun asiat tehdään selviksi, ne ovat ymmärrettäviä myös lukijalle.

Kuusi kuvaa -ohjelman kuudes kuva, se joka on vielä ottamatta, on kuva valmiista väitöskirjasta. Kirjan ympärillä vain on täysin odottamaton näkymä: Kallion kuvassa on näkymä suureen automarkettiin, ei suinkaan kirjakauppaan, ja siellä kaiken päivittäistavaran keskellä myydään hänen kirjaansa.

– Se olisi kuva sieltä kirjaosastolta. Ja nimenomaan siellä Prismassa. Kyllä minussa on sen verran kansanvalistajaa, että haluan tehdä sellaista tutkimusta, joka kiinnostaa ihmisiä.