Puhe ruuasta ja syömisestä ei ole koskaan ennen ollut näin hallitsevaa. Ilmiön tarkastelu osoittaa, että yksilön suhde yhteisöön, politiikkaan ja perinteeseen on muuttunut perustavalla tavalla, kirjoittaa filosofi Tuomas Nevanlinna esseessään.
Muistanette vuoden takaiset karanteeniajat. Ensin tulivat leivontakuvat. On näissä vaikeissa ajoissa kuule paljon hyvääkin. Ihan tulee mummula mieleen. Kuvia tulvi lisää. Tämmöistä kokeiltiin. Ja tuommoista. Ainoan varjon lystin ylle loivat lasten etäkoululounaat. Mitä ihmettä terveellistä ja hyvää niille keksisi joka päivä. Tätä pohdittiin viikko, sitten siirryttiin vanhempien helpotukseksi ja lasten iloksi eineksiin.
Kaiken tämän jälkeen olisi pitänyt arvata seuraava hashtag.
Koronakilot. Niitä saivat kaikki. Jopa prinssi William.
On niin vaikea syödä oikein
Ilmaukseen "koronakilot" tiivistyy kaksi asiaa. Ensinnäkin korona – vaikeuksien kanssa kamppaileva maailma. Ja toiseksi kilot – oma ruumis ja terveys. Tässä nykyihmisen pulmatilanne pähkinänkuoressa: maailma ja vartalo olisi pelastettava, ja mielellään yhdessä ja samassa eleessä. Vaan miten?
Marketista on työlästä löytää ruokaa, joka ei olisi joltain kulmalta ongelmallista. Ruokaa kasvatetaan, viljellään tai pyydystetään tuhoisalla tai kestämättömällä tavalla. Hyllyiltä tyrkyttyvä ruoka ryövää elimistöltä kaikki mahdollisuudet tasapainoon, aiheuttaa pysyviä tulehdustiloja, lihottaa muodottomaksi. Liha on murhaa, kala myrkkyä, äyriäinen sukupuutossa, avokado ekokatastrofi, ja kaiketi salaatinlehtikin, juusto hyvinkin antibioottilehmistä lypsettyä ja lihankorvikkeen virkaa toimittavat kasviseineet silkkaa teollisesti prosessoitua mössöä.
Kaikki yhdestä kulmasta eettinen ruoka on toisesta kulmasta rikos. Kaikki yhdestä kulmasta terveellinen ruoka onkin toisesta kulmasta katsottuna salakavala tappaja. Se, joka pyrkii syömään oikein, sairastuu väkisinkin tietobulimiaan, kärsii asiantuntijaähkystä ja ajautuu suositusjojoilun kierteeseen.
Nykyihmisen pulma: Miten pelastaa maailma ja vartalo samalla kertaa?
Ja siis ei: suurin osa meistä ei koskaan muuta maalle lähiviljelemään ruokaansa. Jotta näin kävisi, vaadittaisiin Mad Max 2 -tyyppiset olosuhteet – mikä ei sinänsä ole tuulesta temmattu skenaario, mutta yhtä kaikki toisen jutun aihe.
Eettisen ruoan paradoksit ja terveellisen ravinnon monimutkat eivät poista vaatimusta siitä, että ruoan on oltava perkeleen hyvää. Ruoka lukeutuu keskiluokan ykkösharrastuksiin, jääkaapit tiukkuvat salaperäisiä yön yli maustuvia kulhollisia ja jokainen tuntee ihan lähipiiristään tukun taitavia amatöörikokkeja, joiden illalliskutsuja vesi kielellä odotetaan.
On tietty ruokaan ja reseptiikkaan erikoistuneita lehtiä, mutta se ei suinkaan riitä, sillä olipa aikakauslehti lajityypiltään tai kohderyhmältään mikä tahansa, sen kannessa hyvinkin virnuilee joku "chef" tai "ruokaguru".
On gurmeeta, uusia ravintolalöytöjä, ruokahifistelyä, someen kuvattuja, luomuhunajalla ja lakritsiuutejauheella viimeisteltyjä annoksia. Kaikki ruokakulttuurit ja etnisyydet ovat saatavilla ja kaikkia niistä on jo kokeiltu – vain taivas on rajana. Ellei sitten laihduttaminen tai raha.
Olemme vuorotellen, ristiin ja limittäin gurmandeja ja askeetteja, mässäilijöitä ja laihduttajia, einestynnyreitä ja porkkananviljelijöitä. Tuntuu kuin koko hyvinvoiva maailma olisi sairastunut ortoreksiaan: miten syödä oikein?
Huoleton syöminen on mahdotonta
Olen aina syönyt mitä mieli on tehnyt ja mihin on ollut varaa. Ajoittain olen ollut lihava, ajoittain hieman hoikempi. Mutta ei tämäkään vaihtelu ole mistään huolellisesti vaalituista ruokavalioista tai niiden kirpoamisesta johtunut. Elämäntilanteet, mukaan lukien tupakointiprofiili, vain toisinaan pakkaavat muuttumaan.
Nykyään tällä suhtautumisella taitaa olla nimikin: intuitiivinen syöminen. Se kai sitten olisi minun linjani alati kuumana käyvässä ruokavaliokeskustelussa.
Intuitiivisessa syömisessä on vain yksi vika: nimi. Heti kun huoleton syöminen kastetaan virallisin menoin, se länttäytyy uudeksi dieettilinjaksi muiden päälle ja kaikesta tulee taas turhan monimutkaista. "Olenkohan nyt varmasti syönyt tässä kuussa intuitiivisesti, kun viime kuussa vähän lipsuin?" Juuri tällaisia kysymyksiä en halua ryhtyä itselleni esittämään.
Olenkohan nyt varmasti syönyt tässä kuussa intuitiivisesti?
No, vähän on vedettävä takaisin. Niin kutsutut eettiset kysymykset ovat kyllä rajanneet sitä, mitä lautaselleni on ilmaantunut. En halua tukea eläinten tehotappolinjastoja. Silti toisinaan syön lihaa, koska se on heikko. Ja kaupassa ostoskäsi, minulla yleensä vasen, hamuaa luomutuotteita.
Jos luomuun suinkin sattuu olemaan varaa.
Terveelliseen ja ekologiseen ruokaan näyttäisi liittyvän se piirre, että sekä sen kuluttajat että sen tuottajat ovat rikkaita. Liikkeet, joissa myydään ainoastaan terveellisiä ja ekologisia tuotteita ovat hintatasoltaan niin jylhiä, että itse kalleudesta on – kosmetiikka-alan esimerkkiä noudattaen ja kauppiaiden hiljaisella tuella – kehkeytynyt eräänlainen perverssi tuotetakuu. Mitä hintavampi on tuote, sitä hyvinvoinnikkaampi ja luontaisempi se on olevinaan.
Ylipäätään "luomuksi" taidetaan brändätä mitä sattuu. Viranomaisvalvontakaan ei ole tähän ratkaisu, sillä koko käsite on alun perinkin hämärähkö. Kun "luonnollisuuden" romanttista mielikuvaa alettiin purkaa osiin, kävi nopeasti ilmi, että mahdollisia muuttujia on loputtomasti, ja niiden relevanssi vaihtelee jyrkästi tuoteryhmästä toiseen.
Mutta kyllä minä silti näköjään aina luomua ostan, jos ne ylimääräiset kolikot taskusta sattuvat löytymään. Onhan luomu kuitenkin yritys parempaan suuntaan.
Ihminen on huono eläin
Voisi ajatella, että syöminen olisi ihmiselle maailman luonnollisin asia, koska ilman ravintoa ihminen kerrassaan menehtyy. Voisi ajatella, että ihmisen ainoa mahdollinen ruokaongelma olisi se, ettei syömäkelpoista ravintoa ole riittävästi saatavilla. Sitä paitsi ihmisen mahdollisuudet ravita itseään kuulostavat lähtökohtaisesti hyviltä, voisi ajatella – siinä missä pandalle käy lähinnä bambu, ihmislajille ravinnoksi kelpaa mikä tahansa paitsi suurin piirtein kivet ja kaikki turkoosinvärinen.
Vaan eipäs sittenkään kelpaa. Vauva kääntää päänsä pois lusikan likeytyessä, seitsenvuotias suostuu vain kaikkein yksipuolisimpaan ja prosessoiduimpaan ruokaan, teini lakkaa syömästä kokonaan. Aikuisten ruokailu on hymytöntä ponnistelua mielitekojen ja ravintosuositusten välimaastossa.
Miksi ruokaan ja syömiseen liittyvät asiat, nautinto mukaan lukien, ovat niin vaikeita?
Ensinnäkin ihmiselle elämän kannalta välttämättömät, ja siksi luonnollisina pidetyt asiat, ovat ylisummaan hätkähdyttävän hankalia. Ihmisvauvalla on koko joukko lajityypillisiä taipumuksia, mutta siltä puuttuu tykkänään se lennokkuus, yksiselitteisyys ja järkähtämättömyys, jolla muut eläimet ryhtyvät heti synnyttyään niitä toteuttamaan.
Minulle on sanottu kolme kertaa: "Hengität väärin." Ensin lääkäri, sitten muuan vaihtoehtohoitojen puolestapuhuja ja kerran joku, jonka ammattia tai mielisuosion erityiskohteita en nyt muista.
Uskoin joka kerralla, että kyseessä on vain yksi lisätodiste siitä, että olen ylikaupunkilainen, turbovieraantunut, vinoutunut järkeistäjämies, jolta ovat perusasiat hukassa. Kuitenkin sain samaisten ihmisten suusta kuulla, että väärin hengittäminen on itse asiassa todella yleistä. Ja kolme kertaa ihmettelin, miten ihminen voi suoriutua elämän kannalta niin välttämättömästä ja perustavasta asiasta kuin hengittämisestä niin huonosti.
Onko millään muulla eläinlajilla uniklinikoita?
Ja eikös vastaava päde melkein kaikkiin muihinkin elämänvälttämättömyyksiin? Jokainen, joka on yrittänyt saada keskenkasvuisia nukkumaan, tietää, ettei riittävä lepo keiku lasten asialistalla likelläkään ykkössijaa. Vastuunukuttaja yrittää turhaan rauhoittaa riehuntaa, etsii taskulampun kera lapsia sohvan alta, saa kuunnella sängyn laidalla loputtomia juttuja ja vastata uteluihin, jotka ovat ihania ja mainioita, mutta joista keskustelemiselle olisi vähiten aikaa juuri nyt.
Ja kun aikuinen saa vihdoin jantatuksi itsensä sänkyyn, päässä alkaa pyöriä niin katumus eilisestä kuin huoli huomisesta. Eikä uni tule. Onko millään muulla eläinlajilla uniklinikoita?
Muut eläimet asuvat tietyssä ympäristössä ja rakentavat lajityypillisiä asumuksia. Mutta ihmisellä ei ole mitään ilmastovyöhykettä tai ilmanalaa, omaa ekologista lokeroa tai asuinpaikkaa, joka hänelle yksin sopisi. Jokainen suomalainen on kysynyt itseltään tai seuralaiseltaan räntää piiskovassa loskakelissä: "Kuka hullu alun perin muutti tänne?" Mutta niinpä vain muutti.
Luoja ei ole liioin laatinut meille yhtä ja ikuista majadesignia. Ihmisiä ei asu sangen kirjavissa olosuhteissa siksi, että asuminen olisi yksinkertaista, vaan siksi, ettei sille ole minimaalisen suojan ja lämmön lisäksi mitään yleispätevää ohjesäännöstöä.
Myös lisääntyminen, ihmiskunnan keskeisin elinehto, on tavattoman vaiheikas ja hankala prosessi. Vaikka muillakin eläimillä on omat oudot parinvalintatemppunsa kukkotappeluineen ja kosiorituaaleineen, nuo käyttäytymismallit ovat niihin perimässä koodattuja ja sukupolvesta toiseen suurin piirtein samalla tavoin toteutuvia. Ihmisellä kumppanin löytämiseen liittyvä koreografia on taas niin taustamusiikkiherkkä, ettei yksilö siitä kompastelematta suoriudu.
Entä kun kohdussa lopulta kasvaa sikiö? Alkaa raskausaika, josta sanasta u-kirjaimen voi huoletta poistaa. Synnyttäminen on äidille sietämättömän tukala ja vaarallinen prosessi. Vauvalle itselleenkin syntymä luultavasti on jollakin tavalla traumaattinen kokemus.
Ja kun lapsi on saatu kotiin, varsinaiset vaikeudet vasta alkavat.
Ihmisellä ei ole omaa lokeroa
Kuutisensataa vuotta sitten italialainen filosofi Pico della Mirandola kirjoitti tekstin nimeltä Ihmisen arvokkuudesta.
Pico kuvaa kuinka Jumala täytti taivaallisen maailman ikuisesti elävillä sieluilla ja tämänpuoleisen, alemman maailman erilaisilla eläimillä ja kasveilla. Maailma oli kuitenkin luomisen jäljiltä täynnä: kaikki oli paikoillaan, ylimmät ylimmillään ja alimmat alimmillaan. Viimeisenä luotavalle olennolle ei ollut enää omaa paikkaa, ei enää mitään vain sille ominaista kykyä tai tehtävää. Kaikilla maailman lokeroilla oli jo asuttaja; kaikilla kyvyillä haltija.
Siksi Jumala sääti, että viimeisenä luotava olento saisi omakseen kaikki kyvyt, joita luonnossa on. Tämä olento on ihminen.
Pico on sadussaan tavoittanut ihmisestä jotakin. Muut eläimet ovat liki heti synnyttyään sitä, mitä ovat. Vasikka ottaa muutaman horjuvan askeleen ja on heti lehmä. Kun hämähäkki on syntynyt, se alkaa hyvin pian kutoa seittejään. Se ikään kuin tietää, mitä pitää tehdä.
Ihminen ei tiedä. Vanhemmat selittävät lapselle vuosikausia, mistä maailmassa on kyse ja mitä siellä tulisi tehdä. Reilun kymmenen vuoden kuluttua lapsi sanoo "ei saatana" ja heittää kaiken kuulemansa romukoppaan. Myrskyn laannuttua alkaa epävarmuuden ajanjakso, joka kestää loppuelämän.
Ihmisen erityislaatu johtuu hänen synnynnäisestä keskeneräisyydestään.
Sillä, että ihminen on tällä tavoin luonnoltaan ”vajaa”, on hassua kylläkin luonnollinen tai biologinen taustansa. Ihminen syntyy eläimistä kaikkein keskeneräisimpänä. Ihmisvauva tarvitsee poikkeuksellisen pitkään hoivaa. Menee monta vuotta ennen kuin hän pärjää ilman hoitajiaan.
Ihminen ei koskaan pääse kokonaan eroon riippuvaisuudestaan ja siihen liittyvistä varhaisista kokemuksistaan. Ihmiset tarvitsevat aina muita, niin käytännössä kuin psyykkisestikin. Vaikka ihminen eläisi yksin, jo kieli sitoo hänet ihmisten yhteisöön. Myös varhaiselämän ja kasvatuksen aikana syntyneet mahdollisuudet, pelot ja toiveet elävät hänen sisällään kuolemaan asti.
Ihmisen erityislaatu on tulosta hänen synnynnäisestä keskeneräisyydestään ja siitä aiheutuvasta täydentämisen pakosta.
Ihmisen luontainen vajaus kenties runollisesti valaisee sitä, miksi elämän perusasioista, kuten ruuasta, todennäköisesti muodostuu hänelle ongelmia. Mutta tämä ei vielä selitä sitä, miksi nykyään juuri ruoka on erityisen ongelmallinen ja puhuttu asia.
Miksi nimenomaan nykyään niin monet pulmakysymykset ja keskustelut – niin onnen etsintä kuin ahdistuskin – tuntuvat kiertyvän ruoan ympärille?
Mutkattoman murkinan mennyt maailma
Johtuuko paisunut ruokapuhe elintason noususta? Että kun ruokaa on tarjolla yllin kyllin, siitä on varaa myös ylenpalttisesti puhua? Onko ruokaan liittyvän valikoimisen, huolen, erikoistumisen, kokeilujen ja fiilistelyn taustalla hyvinvoinnin kasvu?
Tässä hypoteesissa on varmasti jotakin totta, mutta kaikkea se ei selitä. Ajatellaan vaikkapa 1960-lukua, joka sodanjälkeisiin pulavuosiin verrattuna koettiin todelliseksi runsauden ajaksi. Elettiin edistysoptimismin ja modernismin huumassa. Silti ruokanautinnoilla ei ollut silloisissa utopioissa minkäänlaista osuutta. Pikemminkin kertailtiin lähes varmana tulevaisuudenkuvana sitä, että parinkymmenen vuoden päästä ihmiset vaeltelevat kodeissaan kokovalkoisessa avaruusasussa ja hotkaisevat aika ajoin ravintopillerin.
1970-luku se vasta hyvinvointivaltion ja elintason nousun kulta-aikaa olikin. Vaan eipä ollut ruoka silloin minkäänlainen ykkösaihe sen enempää perheissä kuin julkisuudessakaan. Jos tokaistiin "meillä oli tänään spagettia", tarkoitettiin että perheessä oli nautittu bolognese-tyyppistä pastaa. Kun runoilija Pentti Saarikoski haastattelussa vastasi hänen mieliruokaansa koskevaan uteluun "peruna ja kastike", sadattuhannet suomalaiset nyökkäilivät hyväksyvästi.
Peruna ja kastike? Siitä ei olisi kenenkään päähän pälkähtänyt jakaa annoskuvaa, vaikka some olisi ollut olemassa jo silloin. Ruokamedia oli suunnattu perheenemännille, ja sen kärkinä olivat kätevyys ja edullisuus. Miesten vuotuiseksi kokkaussuoritteeksi riitti joulusinapin valmistus.
Televisiosta saatiin seurata Jaakko Kolmosen ja Veijo Vanamon kokkausohjelmaa. Sen konsepti oli korostetun kansallinen. Äijät jopa häärivät ruudussa jonkinlaisissa hämärästi Kalevalaan viittaavissa asukokonaisuuksissa.
Suomessa suhde ruokaan oli 80-luvun puoliväliin asti mutkaton.
Nykyään kun joku chef-kukko mainostaa uutta ravintolaansa, sen luvataan poikkeuksetta edustavan lähi-, luomu- ja skandihenkistä uusyksinkertaisuutta. Tämä kansainvälisiltä opinto- ja viininmaistelumatkoilta opittu puhetapa muistuttaa kuitenkin vain näennäisesti 70-luvun kansallista ruokafilosofiaa, jossa ei totisesti keskusteltu siitä, mikä piimä sopii parhaiten minkäkin ruisleivän kanssa yhteen.
Viinejä oli 70-luvulla vain kaksi: punainen ja valkoinen. Roseeviinejä oli yhtä merkkiä, unkarilaista, ja sitä joivat vain rahattomat eli pultsarit ja teinit.
Suomessa suhde ruokaan oli noin 80-luvun puoliväliin asti perinteinen, käytännöllinen ja mutkaton. Tämä ei ole nostalgiaa. Mutta tuon ajan ja nykypäivän välinen ero on kiinnostava.
Yhtenäiskulttuurista yksilöllisyyteen
Uuden ruokakulttuurin synty liittynee kansallisen tapakulttuurin, jaetun median ja kollektiivisen järjestäytymisen ympärille rakentuneen "yhtenäiskulttuurin" hajoamiseen. Esiin on marssinut "uusliberaali" yksilö, individualistinen, self-helpiin nojaava portfoliosubjekti, joka ei ole koskaan katsonut uudenvuodenpäivänä mäkihyppyä eikä kuulunut ay-liikkeeseen.
Yhtenäiskulttuurin aikana maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta ei ollut tietoakaan. Uskontona oli tapaluterilaisuus. Luokkaerotkin olivat historiallisessa tai maailmanlaajuisessa mittakaavassa pienehköt: työväenliikkeen kamppailut, Kekkosen integraatiopolitiikka ja Neuvostoliiton pelko olivat synnyttäneet hyvinvointivaltiona tunnetun järjestelmän, jonka hännillä Suomessa yhä eletään.
Yhtenäiskulttuuri oli myös yhtenäisen median aikakausi. Voitiin luottaa siihen, että "koko kansa" seuraa samaa mediaa ja puhuu lounastunnilla samoista aiheista ja ohjelmista, mukaan lukien viihdeohjelmat. Sitä tosiseikkaa, että meiliä ja mesekanavia ei vielä ollut, alleviivattiin muun muassa käyttämällä taajaan ilmaisua "kirjeenvaihtotoveri".
Kansalaiset eivät voineet räätälöidä sen tarjontaa itselleen sopivaksi. Yleisradion ohjelmilta ei voinut välttyä. Paikallis- ja puoluelehtien tilaajille tuli myös Helsingin Sanomat.
Vaikka menneen haikailu on aina menneen näkemistä väärin, silti sodanjälkeisen Suomen kutsuminen yhtenäiskulttuuriksi ilmaisee tietyn symbolisen totuuden.
Yhtenäiskulttuurin käsite tuo tahattomasti esiin yhteiskuntaluokkien integroimiseen pyrkineen teollisen Suomen piilevän yhteiskuntasopimuksen: valkoisen, (mies)työvoimaan¹ perustuvan kansakunnan, jossa ay-liike puolusti olemassaolevia työpaikkoja ja jossa niin maaseudun ja kaupungin kuin työntekijöiden ja työnantajienkin välille pyrittiin takaamaan tasapaino sulle-mulle -politiikan avulla.
Vaikka sen ajan politiikka seurasikin kansainvälisiä malleja, toimenpiteistä kuitenkin päätettiin kansallisesti ja ne toteutettiin kansallisessa mittakaavassa. Se oli, ajatuksellisesti, elämänikäisten ammattien ja pysyvien työpaikkojen Suomi, maailma ennen pääomamarkkinoiden vapauttamista ja EU:ta.
Meistä tuli räätäleitä
Ammatti- ja intressipoliittisesti rakentuneiden kollektiivisten identiteettien tilalle on astunut yksilöllinen, räätälöity elämä.
Meillä on räätälöity politiikka: se ei jakaannu tuotannollis-taloudellisten intressien mukaan, vaan peräänkuuluttaa oikeuksia erilaisille ryhmille. Työelämä on räätälöityä: yhtäältä oman elämänsä portfolioyrittäjät ja henkilöbrändäys sekä toisaalta paikallinen sopiminen, joustot, nollaehdot, prekarisaatio. Meillä on räätälöity kulutus tarkkaan tutkittuine markkinasegmentteineen ja ihmisten kulutuksen kautta määrittyvine identiteetteineen.
Pekka Puskan on korvannut ruokasyyllisyys.
Mittatilausvaatturin varjo on alkanut heilua jopa sairastamisen yllä. Ennen podettiin samat sairaudet vesirokosta kausiflunssiin, nykyään jokaisella on omat perustautinsa ja yliherkkyytensä.
70-luvulla yksilön yrityksissä muuttaa ruokavaliota oli yleensä kyse syömisen määrällisestä vähentämisestä. Laadulliset ponnistukset muuttaa ihmisten ruokavaliota olivat taas Pohjois-Karjala -projektin tapaisia kollektiivisia ja kansanterveydellisiä hankkeita.
Nykyään yhteisön tehtäväksi jää kysyä joukkoruokailuun osallistuvilta niin kutsutut ruokarajoitukset, juontuivatpa ne sitten allergiasta, veganismista tai ärtyneen suolen oireyhtymästä. Pekka Puskan on korvannut yksilöllinen ravintoyliminä ja sen ylläpitämä ruokasyyllisyys: voih, miksi taas eilen ahmin karkkia tai possua tai einesruokaa...
Poimi oma perinteesi!
Jo 1800-luvun näkijät tiesivät, että modernina kohtalona on traditioiden hajoaminen. Marx huudahti "kaikki mikä on pysyvää, haihtuu ilmaan". Nietzsche taas puhui "historiataudista" nykyihmiselle tyypillisenä sairautena.²
Historiataudin kourissa on se, joka tietää paljon kulttuurista, mutta jolla itsellään ei ole minkäänlaista kulttuuria. Hän on traditioiden tuntija ilman omaa traditiota, tyyliniekka ilman yhtä yhtenäistä tyyliä, makustelija ilman makua. Nietzschen mukaan historiataudin kalvama poroporvari pesiytyy ihailemiinsa kulttuurituotteisiin kuin mato, joka elää siitä, mitä se tuhoaa.
Sitä, mitä Nietzsche kutsui ivallisesti historiataudiksi, sosiologit kutsuvat astetta viileämmin jälkitraditionaalisuudeksi. Se tarkoittaa, että traditioihin ei enää synnytä, vaan ne valitaan.
Jälkitraditionaalisuus koskee tietenkin myös ruokaperinteitä. Perinneruoilla on tai oli kahtalainen tehtävä. Ensinnäkin traditio kertoi kätevästi, mitä kunakin sesonkina tai juhlapäivänä syödään. Onhan päivän ruoan valitseminen usein vielä rasittavampaa kuin sen hankkiminen ja valmistaminen. Siksi perinneruoka on sinällään vapauttava ilmiö, vaikka perhe- ja sukutapaamisiin liittyykin koko joukko muita paineita ja hermojärkytysten lähteitä.
Kun Jumala kuolee, ravinnosta tulee elävää.
Toiseksi itse perinteet välittyivät ruoan kautta. Joskus niiden sisältö saattaa jopa typistyä ruokaan. Monissa juutalaisissa perinteissä, esimerkiksi, traditio ilmenee ja siirtyy juhlaruokien kautta: tänään syömme tätä, koska muistelemme Israelin kansan sitä-ja-sitä vaihetta. Ruoasta tulee näin uskonnollisen perinteen ja sen merkitysten pääkantaja.
Luterilaisuudessa jälkimmäinen ulottuvuus ei ole koskaan ollut kovin tärkeä. Lapsille ei (ja tässä tapauksessa onneksi) koskaan ole puhuttu tyyliin "tänään on tärkeää syödä väkivaltaisesti kuollutta sikaa, koska siis, öh, Jeesuskin joutui ristille". Suomalaisten jouluruokien valikoima perustuu 1800-luvun säilyvyysnäkökohtiin eikä sillä ole muuta oikeutusta tai tarinaa kuin perinne itse. Ja sekin on murenemassa. Nykyisissä eriytyvän allergiatietoisuuden, korkealentoistuvien ruokavalioiden, lisääntyvän veganismin ja taajenevan hifistelyn oloissa yleistyy myös se, että jouluruoat neuvotellaan joka vuosi uusiksi.
Samaan aikaan tapaluterilaisuuden tilalle on astunut tapa-New Age. Siis räätälöity uskonto: hyvinvointi- ja uushenkisyysmarkkinat, joista voi koostaa mieleisensä sprituaalisen kokonaisuuden. Uushenkisyys ja hyvinvointi-maailma on myös hyvin ravinto- ja dieettiorientoitunutta. Vaahdotaan jonkin vitamiinin kolossaalisista terveysvaikutuksista, joita valtion terveysviranomaiset vähättelevät nöyristellessään lääketeollisuutta ja institutionalisoitunutta tiedettä. Tai joistakin vastalöydetyistä, mutta, kas, muinaisten kansojen kuitenkin ammoin tuntemista luontaisista lisäravinteista. Tai luolamiesdieetistä. Tai jostakin muusta tämän kuun trendiaaltoa puhaltavasta super- tai täsmäruoasta.
Maallistuminen saattaa olla yksi ruoan taivaallistumisen taustatekijöistä. Kun Jumala kuolee, ravinnosta tulee elävää.
Kieltäymyksen ja nautinnon jatkuva jännite
Nykyinen suhteemme ruokaan on siis ristiriitainen. Kaikki on "kiellettyä" joko ekologisista, terveydellisistä tai lihomisvaaraan liittyvistä syistä. Samaan aikaan ruokahifistely, "foodiet", gurmee, etniset ruokakokeilut ja puoliammattilainen kokkausharrastus ovat korkeammassa kurssissa kuin koskaan.
Tämä on uusi versio vanhasta ilmiöstä. Sosiologi Daniel Bell pani jo aikoinaan merkille, että kapitalismi odottaa tuottajalta ja kuluttajalta päinvastaisia asioita.³ Tuottajalta – palkkatyöläiseltä, pienyrittäjältä, miksei pääomasijoittajaltakin – vaaditaan pitkäjänteisyyttä, itsekuria, kieltäymystä, nautinnon lykkäämistä, säästäväisyyttä, tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta auktoriteettia, pomoa ja lakia, kohtaan. Kuluttajan tulisi taas mielellään olla impulsiivinen, hedonistinen, nautintoihin heittäytyvä, tuhlaavainen ja opittava olemaan piittaamatta niistä, jotka yrittävät asettua halujen toteuttamisen tielle.
Tämä kaksoispaine aiheuttaa ristiriitoja siksi, että jokainen (työtönkin, potentiaalisesti) on sekä tuottaja että kuluttaja.
Nykyään tuottajamoraali toteutuu eri tavalla kuin aiemmin. Ennen koulutuslaitokset, tehtaat ja valtio pitivät työläisiä kurissa. Nykyään me teemme sen itse: huhkimme kuntosaleilla ja joogassa, popsimme luontaistuotteita ja superruokia. Huolehdimme työvoiman uusintamisesta oma-aloitteisesti. Pidämme itsemme auliisti ja vapaaehtoisesti terveinä ja tuottamiskykyisinä.
Aikoinaan oman halun toteuttaminen oli epäilyttävää ja haiskahti ringistä laistamiselta hiileen puhallettaessa. Nykyinen kuluttajamoraali ruokkii ajatusta, että jokainen totuus on mielipitämys ja jokainen mielipitämys on oikea. Se, että joku haluaa tehdä X:n, alkaa olla jo sinällään argumentti X:n puolesta.⁴
Aikoinaan oman halun toteuttaminen oli epäilyttävää.
Tällainen ajattelu ei ole "vihervasemmiston" yksinoikeus, pikemminkin päinvastoin. Persumielisten perusele on kiepsauttaa vanha kansalaisoikeusretoriikka nurin ja lähettää se vasemmistolle paluupostissa, jolloin, simsalabim, sorretun paikalle ilmestyykin lihaasyövä valkoinen mies. Viimeksi mainittua piinaa juuri se, että hän ei "enää saa" tehdä mitä haluaa. Kritiikki ja vaihtoehtojen esitteleminen koetaan aggressiivisiksi sensuroimisyrityksiksi.⁵
Markkinat ovat toki keksineet oman tapansa vastata tähän Bellin esittelemään jännitteeseen. Mistä tahansa ruoka- tai juomatuotteesta on tunnetusti saatavilla "Y ilman Y:tä"- valmiste. Se saadaan aikaan poistamalla tuotteesta epäterveellinen, lihottava tai muusta syystä ei-haluttu ainesosa. Muutoin se on (olevinaan) sama. Kevytlimu, kofeiiniton kahvi, sokeriton leivos, lihapullaa simuloiva kasvispyörykkä...
Tuottaja- ja kuluttajamoraalin ristiriidasta on olemassa myös ulkonäkövaatimuksiin liittyvä versio. Yhtäältä median kuva-aineistoa hallitsevat hoikat kaunottaret ja lihaksikkaat adonikset. Toisaalta julkisissa puheenvuoroissa usein korostetaan mediavartaloiden epärealistisuutta ja ulkonäköpaineiden turmiollisuutta.
Se, että mediassa esiintyy erilaisia näkökulmia ei toki sinällään kieli ristiriitaisuudesta. Mutta hyvin usein nämä painotukset sisältyvät samaan artikkeliin vailla puolifilosofistakaan yritystä selvitellä niiden välistä suhdetta. Ensin läähätetään sivukaupalla kuntoilu- ja dieettiohjeita, ja lopuksi lukijaa kuitenkin kehotetaan olemaan "itselleen armollinen" ja muistutetaan, että hän "kelpaa juuri sellaisena kuin on".
Ruoka on uusi seksi
Voisi jopa sanoa, että ruoka on saamassa kulttuurissa samantapaisen aseman kuin seksillä oli 1800-luvun viktoriaanisuudessa.
Silloin seksin ja nyt ruoan ympärillä kuohuu sääntöjen ja kieltojen kymi. Ne eivät toki onnistu estämään sen enempää irstailua kuin mässäilyäkään. Pikemminkin päinvastoin. Niin kuin Paavali jo tiesi: "Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: 'Älä himoitse'" (Room. 7:7).
Viktoriaanisena aikana kaikki seksualisoitiin. Seksiä, seksuaalisuutta ja sukupuolta ympäröivät säännöt ja kiellot, mutta samaan aikaan käänteisesti kaikki ilmiöt kuuluisia verhottuja pöydänjalkoja myöten luettiin seksuaalisiksi viesteiksi. Kaikella oli, niin kuin muinainen teinisanonta kuului, "seksuaalista merkitystä".
Viktoriaaninen aika tuotti myös uudenlaisen tieteen, jossa seksuaalisuuden nähtiin tarjoavan avaimen ihmisen salaisuuteen. Jos ennen oli paheksuttu samaan sukupuoleen kuuluvien seksiakteja, nyt niitä harrastaneesta ihmisestä tuli "homoseksuaali".⁶ Seksuaalisuus väritti kaiken, se oli harso, jonka läpi kaikkea katsottiin.
Nykyään ruoka merkitsee kaikkea muuta paitsi ravintoa.
Miesten kaksinaismoralismi sallittiin sen oletuksen nojalla, että miesruumiissa elävät outoa yhteiseloaan kaikkein eläimellisimmät vietit ja kaikkein korkein inhimillinen järki. Kaksinaismoralistisen käytöksen seurauksena levinneiden sukupuolitautien rappeuttamat ruumiit toimivat julkinormien rikkomisen näkyvinä merkkeinä.
Tänä päivänä maailma tuntuu pyörivän ruoan ympärillä. Vanhan vitsin mukaan psykoanalyysissa, tuossa viktoriaanisen ajan sofistikoituneimmassa hengentuotteessa, kaikki merkitsee seksiä paitsi seksi. Nykyään taas ruoka merkitsee kaikkea muuta paitsi ravintoa: se on rakkautta, hyvinvointia, terveyttä, ekologiaa, nautintoa, onnea, itsenäisyyttä.
Henkisyys tulostuu hyvinvointiruokavaliona, kokkaamisesta tulee taidetta, politiikka tiivistyy lihasta luopumiseksi tai siitä äänekkäästi kiinni pitämiseksi. Ja lihavuus on hieman samassa asemassa kuin viktoriaaninen sukupuolitauti: yleistä, ja tavallaan sallittua, mutta samalla myös näkyvä osoitus moraalin ja itsekurin puutteesta.
Olemme ruoan suhteen yhtä aikaa sääntöviktoriaaneja ja "elät vain kerran"-60-lukulaisia. Mutta on hyvä muistaa, että myös seksiviktoriaanit ja 60-lukulaiset seksin vapauttajat olivat vain saman kolikon kaksi eri puolta.
Ruoka on hoivaa
Seksi ja ruoka eivät toki ole psykoanalyyttisesti sama asia, mutta niissä on paljon yhteistä. Molemmat ovat elämälle ratkaisevia ja kokemuksellisesti keskeisiä asioita, joihin opitaan perustavat suhtautumistavat jo yhteydessä varhaisiin hoivaajiin. Molemmilla on kyky latautua merkityksillä, jotka eivät suoranaisesti niihin liity. Tai: niiden avulla voidaan tuottaa lisälatauksia seksiin tai ruokaan sinänsä liittymättömiin asioihin.
Ruoalla on alusta saakka kaksoismerkitys: se on yhtäältä ravintoa ja toisaalta rakkautta, huolenpitoa, hoivaa. Se on aina sekä fysiologiaa, elämänvälttämättömyys, että merkki jostakin muusta kuin siitä itsestään: välittämisestä ja rakkaudesta. Yksi mahdollinen näkökulma anoreksiaan on, että sen taustalla on protesti rakkauden puutetta vastaan: ruoka ravintona ja ruoka rakkautena erotetaan mielenosoituksellisesti toisistaan; rakkauden tarve osoitetaan kieltäytymällä ravinnosta.
Mutta hoiva on jo itsessään kaksijakoinen ilmiö. Sitä ei koeta pelkästään pyyteettömäksi rakkaudeksi, vaan myös rajoittamiseksi, tukahduttamiseksi, uhaksi itsenäisyydelle.
Kurin maailmassa kaikki oli suurin piirtein kiellettyä, mutta kun silmä vältti, lapsi tai nuori saattoi tehdä mitä halusi. Nykyään vanhempi on kurittajan sijasta ennen kaikkea kontrolloija. Kontrollin maailmassa kaikki suurin piirtein sallitaan, mutta samalla lasta tai nuorta valvotaan herkeämättä.⁷
Jälkitraditionaalinen kulttuuri onkin myös "jälkioidipaalinen" kulttuuri. Suurin muutos koskee isiä: ankarat ja etäiset isät ovat enimmäkseen menneisyyttä. Tilalla ovat yhdenvertaisuutta periaatteessa kannattavat isät, joille lasten kasvattaminen ei ole yhteisövelvollisuuden täyttämistä, vaan minäprojekti muiden joukossa. Vapautuminen jälkioidipaalisista vanhemmista saa usein muodon, jossa lapsuudessa syöty ruoka julistetaan kelvottomaksi: pitkältä epäterveellisten ruokien listalta suurimmiksi myrkyiksi valikoituvat sokeri, viljat ja maito.⁸
Ruokapuhe paljastaa, mitä politiikalle tapahtui
Hyvinvointivaltio on muuttunut hyvinvointiskeneksi. Golden Age on mennyttä, tilalla on New Age. Ennen oli ruokala, nykyään on ruokapiiri. Ennen syötiin Valion ruokaa, nykyään on ruokavalio. Ennen oli perinneruokia, nykyään tehdään vierailuja ruokaperinteisiin.
Onko tässä uudessa ruokakulttuurissa, suorastaan ruoan ympärillä pyörivässä kulttuurissa, jotain vikaa? Ei, pikemminkin päinvastoin: kyllä se aina uunijuustomakkaran ja seksuaalimoralismin hakkaa. Mutta ei terveellisesti syöminen ole ihan niin monimutkainen asia kuin hyvinvointi- ja uushenkisyysnäyttämöllä annetaan ymmärtää.
Mutta varsinaisesti näissä oloissa kärsii vain yksi asia: yhteinen ja järjestäytynyt toiminta. Se istuu kehnosti kulttuuriin, jolla on taipumus tarkastella kaikkea ruokamieltymysten mukaan mallinnettuina yksilöllisinä makuasioina.
Ruokaa kyllä politisoidaan, ei siitä ole kysymys. MTK suuttuu pastori Kari Kuulalle⁹, ajetaan lähiruoan osuuden määrän lisäämistä ja koulujen kasvisruokapäivästä väännetään väkisin identiteettipoliittinen kiistakapula.
Hyvinvointivaltio on muuttunut hyvinvointiskeneksi.
Äijäpopulistit kyllä tulevat voittamaan tässä kisassa taisteluja, hehän suorastaan elävät torjuntavoitoista. Mutta vegaanit ovat voittava sodan.
Otetaan pari historiallista vertailukohtaa. Briteissä syötiin viktoriaanisena aikana usein kilpikonnakeittoa.¹⁰ Nykyään sitä ei syödä. No, kuka on jäänyt sitä kaipaamaan? Tai: aina silloin tällöin päivitellään sitä, kuinka niin viisas mies kuin Aristoteles saattoi pitää orjuutta itsestäänselvyytenä. Jos ihmiskunnalle elinvuosia suodaan, vastaavalla tavalla tulevaisuudessa päivitellään nykyistä lihansyönnin kulttuuria. Niin kuin hyvin tiedetään, se on länsimaissa laskusuunnassa jo nyt.
Silti ruokasukupolvet kärsivät luokkatietoisuusongelmasta. En puhu nyt luokkatietoisuudesta sanan leniniläisessä merkityksessä. Tarkoitan luokkatietoisuuden puuttumisella yksinkertaisesti sitä, että ei osata tai haluta tiedostaa, mihin luokkaan itse kuulutaan. Ei olla tietoisia luokkien olemassaolosta ylipäätään tai haluta sitä tunnustaa.
Ruokapuhe ei ole luokista irrallista, vaan se on koulutetun keskiluokan hallitsemaa – niin kuin suurin osa julkisesta puheesta muutenkin. Ajatellaan vaikkapa juttutyyppiä "pienelläkin budjetilla voi syödä hyvin": koko juttutyyppi on näkökulmaltaan ja horisontiltaan keskiluokkainen. Tiedostamaton keskiluokkaisuus johtaa wellness-kulttuurille tyypilliseen taipumukseen epäpolitisoida ja yksilöllistää yhteiskunnallisia ja rakenteellisia ristiriitoja.
Siksi kaikista ruokapoliittisista kädenväännöistä huolimatta uhanalaisten eläinten listalle olisi lisättävä vielä yksi laji: poliittinen eläin (zoon politikon).
Teksti: Tuomas Nevanlinna
Kulttuuricocktail Livessä keskustellaan keskiviikkona 5. toukokuuta suomalaisesta ruuasta. Yle TV1 klo 20–20.30 ja jatkot Yle Areenassa klo 20.30–21.00. Vieraina ovat ruokabloggaaja Jani Kinnunen ja Ruokatiedon toiminnanjohtaja Anni-Mari Syväniemi. Tule mukaan keskusteluun: yle.fi/kc
Viitteet:
1. Yhdysvalloissa teollisen ajan piilevä yhteiskuntasopimus perustui miehen asemaan leivänhankkijana. Pohjoismaissa hyvinvointivaltio taas selvästi lisäsi naisten työssäkäynnin mahdollisuuksia.
2. Ks. Friedrich Nietzsche: Historian hyödystä ja haitasta elämälle (suom. Antti Halmesvirta. Julpu 1999).
3. Ks. Daniel Bell: The Cultural Contradictions of Capitalism (s. 71).
4. Teollisen tehdaskapitalismin aikaan työläiset kokivat olevansa "rattaita koneistossa" ja vapautumisen esikuvana huhki kahlekuningas Houdini. Houdini edusti myös vapautumista ahtaiksi koetuista seksuaalinormeista. Nykyisessä mikroyrittäjien ja portfolioproletaarien maailmassa sankari on Elon Muskin tapainen hahmo, joka rohkeutensa ja omaperäisten visioidensa voimin has finally made it. Seksi taas on nykyään jyrkästi sallittua, ja siitä on pikemminkin velvollisuus nauttia. Niinpä Elon Musk tilittää: “Syön mielummin maukasta ruokaa ja elän vähän lyhyemmän elämän". Painnousun suhteen Musk on kuitenkin tarkkana! Ks. Elon Musk: ‘I wouldn’t exercise at all if I could’ — inside his personal wellness routine
5. Reaktio kavaltaa sen, kuinka tärkeä symbolisen valta-aseman nauttijalle on ajatus siitä, että hänen etuoikeutensa ovat luonnostaan langenneita, oikeutettuja ja kyseenalaistamattomia.
6. Tämä on yksi ranskalaisen Michel Foucault'n (1926–1984) pääväitteistä teossarjassa Seksuaalisuuden historia (ilmestynyt yhdessä niteessä suomeksi Gaudeamuksen julkaisemana 2006/2010). Moderni aika ei niinkään tukahduttanut seksuaalisuutta kuin tuotti sen – ja loputonta puhetta siitä.
7. Kuri- ja kontrolliyhteiskunnan erosta ks. Gilles Deleuze: "Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin" (suom. Jussi Vähämäki).
8. Kiitän tästä huomiosta Salla Rantaa.
9. Pastori Kari Kuula kirjoitti alkuvuodesta 2021 eläinten tehotuotannon vastaisen kolumnin. Eläinaktivismin näkökulmasta kirjoituksessa ei ollut mitään tavatonta tai uutta, paitsi ehkä se, että Kuula pohti myös asian teologisia ulottuvuuksia. Löytyi kuitenkin yksi taho, jonka mielestä kolumni ei saanut osakseen riittävästi julkisuutta: maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK. Kaikesta päätellen liiton väkeä oli erityisesti masentanut se, ettei Kuula ollut lainkaan maininnut suomalaisten tuottajien välitöntä eikä MTK:n välillistä panosta lihan globaaliin tehotuotantoon. Onneksi puute äläkän ja kantelun ansiosta korjaantui.
10. Monet muistavat "valekilpikonnan" Lewis Carrollin teoksesta Liisan seikkailut ihmemaassa. Vitsi juontuu ilmauksesta mock turtle soup eli kilpikonnakeitosta, joka ei sisältänyt oikeaa kilpikonnanlihaa. Nykyään valekilpikonna ei olisi enää vitsi: jos keitto olisi edelleen ruokalistoilla, olisi tietenkin myös saatavilla valmiiksi tuotteistettua soijasta tai tofusta tehtyä valekilpikonnasoppaa.
10.5.2021 muokattu otsikkoa ja ingressiä sekä vaihdettu kuva.
