Porotilan emäntä Iida Melamies on saanut huomata puhuvansa poroelinkeinon puolesta kaikessa, mitä hän tekee. Kun veri ja sielu vetävät poroaitaukseen kovemmin kuin kymmenpiikkinen hirvas, siinä on vaikea ihmisen laittaa vastaan.
Kuusi kuvaa Iida Melamiehen elämästä
Kun Iida Melamiehen kaksitoista vuotta vanhempi isosisko osti isän poromerkin ja porot, loi Iida itselleen ja tulevaisuudelleen näkymättömät raamit.
Minusta ei koskaan voi tulla päätoimista poromiestä, hän ajatteli.
Vuosien kuluessa Melamies sai kuitenkin huomata, ettei poroista noin vain päästä. Ne seurasivat häntä opinahjoon, mieheksi hellustettiin poromies ja lopulta työ fysioterapeuttinakin osoittautui oikein käteväksi tavaksi päästä tekemisiin porojen kanssa.
Juuret syvällä poronhoidon historiassa
Iida syntyi vuonna 1987 kolmilapsisen perheen nuorimmaksi Sodankylässä. Elämä porojen kanssa tuli hänelle tutuksi jo pienenä, mutta myös suvun historia on poronhoitoa täynnä.
Melamiehen suvun juuret juontuvat hänen isänsä puolelta metsälappalaisiin ja porosaamelaisiin. Suku on asunut Sodankylän Sompion alueella niin kauan kuin kirjoista merkintöjä löytyy.
– Siskoni sanoi hyvin, että täällä Sompion seudulla ollaan aina asuttu ja alkuperäisiä sompiolaisia ollaan, mutta aina on naitu sukuun uutta verta, Melamies nauraa.
Yksi tunnetuimmista sukuun tulleista on Nils Suikki, joka kuljetti tuhatpäisen porotokkansa Ruotsin Lapista Suomeen. Tämän porosaamelaisen miehen sukuun nappasi Melamiehen esiäiti.
Melamiestä naurattaa.
– Enää ei ole tuhatta poroa meillä valitettavasti jäljellä, mutta hyvin esiäiti hommansa hoiti.
Myös poronhoidossa käytetty työsanasto juontaa juurensa usein saamen kieleen. Melamiehen perheessä ei puhuta saamea, mutta sanat ovat jääneet elämään työn kautta. Esimerkiksi porotyösanat jutata ja räkkä ovat myös siitä mielenkiintoisia, että lyhyiksi sanoiksi ne sisältävät paljon asiaa. Räkkä tarkoittaa keskikesän aikaa, jolloin on paljon verta imeviä hyönteisiä ja jutaaminen on porotokan kuljettamista paikasta toiseen.
– Onhan se paljon helpompi sanoa että on räkkä kuin että on keskikesä ja paljon verta imeviä hyönteisiä, Melamies hymyilee.
Ei uraa ilman poroja
Koska Melamiehen sisko oli ostanut isän porot ja Iidalle jäi niitä vain kourallinen, tämä ajatteli lukea itselleen poroihin liittymättömän ammatin. Niinpä Melamies päätyi lukemaan fysioterapiaa Rovaniemelle.
Vaikka opiskelu tapahtui Rovaniemellä, saattoi Melamies erotusaikaan lähteä teuraskirjanpitäjäksi Sodankylään.
– Aamulla pakkasin kimpsut ja kampsut, lähdin linja-autolla Sodankylään, puin erotuskamppeet päälle ja kävin tekemässä teuraskirjanpitäjän hommat. Samana iltana menin vielä takaisin Rovaniemelle, hän muistelee.
Jollain tavalla porot ovat aina hiipineet osaksi Melamiehen elämää. Ylempää ammattikorkeakoulututkintoa lukiessaan hän päätti tehdä opinnäytetyönsä poronhoitajien työsuojelun kehittämisestä, kun muut opiskelutoverit pureutuivat silloin pinnalla olleeseen sote-uudistukseen.
Melamies pelkäsi oman aiheensa olevan ammatillinen itsemurha, mutta toisin kävi. Opinnäytetyöstä tuli erittäin hyvä ja se poiki vieläpä lisää töitä.
Kun teet työtä, josta tykkäät, teet työsi hyvin ja menestyt. Niin Melamies ajattelee.
– Teinpä mitä tahansa poroihin liittyvää, sisälläni syttyy palo ja sehän aina näkyy, ainakin toivon että se näkyy. Se sitten poikii uusia mahdollisuuksia, Melamies sanoo.
Melamies valmistui fysioterapeutiksi ja perusti aikanaan oman yrityksen. Näin hän sai aikaa olla enemmän porohommissa, sillä hän oli itse itsensä pomo.
– Koskaan aiemmin en ollut kehdannut kysyä pomolta lomaa vasan merkitsemistä varten mutta nyt sen uskalsi tehdä, Melamies vitsailee.
“Teemme tätä yhdessä perheenä”
Melamies sanoo poronhoidon olevan hyvin erilaista kuin mikään nykyajan työ. Se tapahtuu luonnon ja poron ehdoilla.
Kyse on elämäntavasta.
– Ei voida ajatella, että teemme töitä kahdeksasta neljään vaan niitä tehdään silloin, kun on aika. Poronhoitovuosikin poikkeaa normaalista vuodesta, se alkaa 1. kesäkuuta ja loppuu toukokuun viimeinen päivä.
Melamies ei ajattele, että heidän perheessään olisi tarvetta erotella työtä ja vapaa-aikaa. Poronhoito on heidän perheelleen yhteistä hauskaa tekemistä ja antaa voimavaroja.
– Koen, että on myöskin luonnollisempaa elää elämäänsä luonnon kuin kellon mukaan, Melamies lisää.
Myös lasten vauva-aikana poronhoito onnistui muitta mutkitta. Radiopuhelin toimi mainiosti itkuhälyttimenä.
– Saatoimme olla neljäkin päivää esikoisen kanssa reissussa, eikä kämpässä ollut sähköä tai vettä ja ihan hyvin pärjättiin, Melamies muistelee.
Parisuhteelta poronhoitotyö vaatii joustavuutta ja ymmärrystä.
– Joskus työ vaatii ympäripyöreitä päiviä ja sitä, että metsään täytyy mennä, vaikka kotona olisi jokin kesken.
Läheisissä ihmisissä on uskomaton voima
Joskus elämä opettaa meille asioita vaikeuksien kautta.
Iida Melamiehen äiti sairastui ensin rintasyöpään, josta hän parani. Kontrollikäynnillä vuosia myöhemmin löytyi kuitenkin toinen syöpä.
Viiden vuoden sairastamisen jälkeen Iidan äiti teki lääkäreiden kanssa päätöksen, että hoidot lopetetaan. Saattohoito kesti kolmetoista päivää.
Kun Melamiehen äiti nukkui pois, seuraavana yönä taivaalla loistivat upeat revontulet, joita ihmeteltiin koko Suomessa.
– Viimeisinä hetkinä pyysin äidiltä, että kun sinä pääset sinne taivaaseen niin näytä meille jokin merkki. Laita vaikka oikein komeat revontulet taivaalle, Iida muistelee liikuttuneena.
Äidin sairastaminen ja kuolema saivat Iidassa aikaan rohkeuden tehdä asioita omalla tavallaan ja vielä isommin.
– Äiti sanoi, että älkää alkako elää kuolemaani ennen kuin olen oikeasti kuollut. Elämää pitää elää kun sitä on, kuolema on sitten loputon.
Vaikka porot olivat kulkeneet mukana aina lapsuudesta saakka, oli Iida silti aina ajatellut, ettei poronhoito kuitenkaan voi olla hänelle päätoimista.
– Ajattelin, että se on mieheni ja siskoni ammatti, mutta oma juttuni on jossain muualla.
Sitten Melamies kysyi itseltään – miksi ei?
– Mietin, miksi kieltäisin itseltäni näin rakkaan ja tärkeän ammatin. Että kyllähän minäkin voin oppia lisää tästä ammatista, vaikka en päätoiminen olekaan.
Niinpä Melamies opetteli muun muassa korvamerkin tekemisen kolmekymppisenä miehensä opastuksella. Tavallisesti poromiehet oppivat nämä asiat jo hyvin nuorena.
– Lopulta huomasin, että ainoa joka oli rajoittanut minua olin minä itse. Olin vain luonut itselleni näkymättömät rajat sen suhteen, mitä voin olla.
Melamies toivoo, että elinkeino, joka elää luonnosta, säilyisi vastaisuudessakin. Ihmisen yhteys luontoon on hänelle hyvin tärkeä asia, erityisesti nykypäivänä.
– Minulla on palava halu poroelinkeinon puolesta puhumiseen. Haluan lisätä ihmisten tietoisuutta tästä ammatista eri keinoin. Eihän sitä tiedä, vaikka jossain vaiheessa yhdistäisin siihen rakkaan harrastukseni ja tanssin porojen kanssa.
Mitkä ovat Iida Melamiehen mielestä porotalouden haasteet? Entä kuinka porot ja tutista luopuminen liittyvät yhteen? Kuuntele Kuusi kuvaa Iida Melamiehen elämästä Yle Areenasta.
