Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Flinkkilä & Kellomäki pääkuva

Kahdeksan kenialaisen kasvattilapsen äiti Viola Wallenius vierastaa auttajan sädekehää – ”Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus turvalliseen lapsuuteen”

Viola Wallenius kuvattuna Mediapoliksen studiolla Tampereella. Iloinen, hymyilevä Viola ruskeassa villatakissa ja värikkäästä afrikkalaisesta kankaasta ommellussa mekossaan.
Viola Wallenius. Viola Wallenius kuvattuna Mediapoliksen studiolla Tampereella. Iloinen, hymyilevä Viola ruskeassa villatakissa ja värikkäästä afrikkalaisesta kankaasta ommellussa mekossaan. Kuva: Harri Hinkka, Yle Flinkkilä & Kellomäki,Viola Wallenius

Viola Wallenius perusti parikymppisenä hyväntekeväisyysjärjestön, joka rakennuttaa turvakotikeskusta Keniaan. 25-vuotias Viola pyörittää Makongenin kylässä suurperheen arkea ja uskoo pieniin tekoihin, jotka muuttavat maailmaa.

Seitsemän vuotta sitten jämsäläinen Viola Wallenius oli juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja pohti elämänsä suuntaa.

Mikään ei oikein tuntunut kiinnostavan, mutta sitten Viola näki televisiosta dokumentin, joka kertoi Etiopian lapsista. Jokin kolahti ja kosketti.

– Kolusin netin vapaaehtoistyön mahdollisuuksia ja muutaman kuukauden päästä olin lentokoneessa matkalla Kenian pääkaupunkiin Nairobiin. Minun piti mennä fyysisesti vammaisten lasten lastenkotiin, mutta kuten Afrikassa usein, suunnitelmat vaihtuivat ja päädyinkin pieneen Makongenin kylään Intian valtameren rannalle puita istuttamaan. Ensin ärsytti vähän, mutta loppujen lopuksi kaikella olikin tarkoitus.

Vapaaehtoisrupeaman aikana Viola solmi ystävyyssuhteita paikallisiin nuoriin ja sanoi vähän yllättyneensäkin sitä, miten ympäristötietoisia ja tasa-arvohenkisiä monet olivat.

– Suomeen paluu oli jonkinlainen kulttuurishokki ja taas kipuilin sen kanssa, että kuka minä oikein olen.

Ihan jokainen parikymppinen ei perusta omaa hyväntekeväisyysjärjestöä, mutta niin Viola loppujen lopuksi teki.

Muutaman mutkan kautta, niiden paikallisten ystävien tuella, syntyi järjestö nimeltä Home Street Home, jonka ydintehtäväksi on määritelty lasten ja erityisesti tyttöjen elämän ja kehityksen tukeminen.

– Että jokainen lapsi saisi kasvaa aikuiseksi omaa tahtiaan.

Kenialaisen Makongenin kylän lapset pesevät käsiään. Vesiastiassa lukee hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Home -nimi.
Makongenin kylän pieniä koululaisia. Kenialaisen Makongenin kylän lapset pesevät käsiään. Vesiastiassa lukee hyväntekeväisyysjärjestö Home Street Home -nimi. Kuva: Viola Wallenius Flinkkilä & Kellomäki,Kenia,Viola Wallenius
Äiti, ojennatko tuon kattilan?

Viola sanoo vierastavansa sanaa auttaminen eikä halua mitään pyhimyksen sädekehää päänsä päälle. Toiminta nojaa vahvasti paikallisiin ihmisiin ja heidän osaamiseensa.

Tärkeät ihmiset löytyivät heti ja kävipä niinkin, että yhdestä yhteistyökumppanista, Salim Mwarimasta tuli myöhemmin poikaystävä ja puoliso.

– Salimilla oli jo kasvattitytär ja nyt meidän perhe on kasvanut seitsemällä sisaruksella. Lapset jäivät orvoiksi, kun heidän äitinsä kuoli eikä kukaan halunnut ottaa sellaista lapsikatrasta hoidettavakseen. Me mietimme vähän aikaa, ja tulimme siihen tulokseen, ettei tätä asiaa voi tähän jättää.

Viola sanoo, että oli pysäyttävä, mutta myös vähän pelottava hetki, kun yksi lapsista alkoi kutsua häntä äidiksi. Viola joutui pohtimaan, mikä hän oikein on, sijaisäiti, kasvattiäiti vai mikä. Lapsilla oli kuitenkin oma ratkaisu asiaan.

– He nauroivat ja sanoivat minulle, että mitä jos olisit äiti vaan.

Kun perheessä on kaksi uskontoa, kolme kulttuuria ja viisi kieltä, niin säpinää riittää. Yhteisiä kieliä ovat englanti ja swahili, lasten äidinkieli on duruma ja puolison digo.

– Suomeksi menee aika hyvin pää-olkapää-peppu-laulu.

Mapenzi paistaa perunoita. Violan perhettä kotitalon verannalla Makongenin kylässä.
Mapenzi paistaa perunoita. Mapenzi paistaa perunoita. Violan perhettä kotitalon verannalla Makongenin kylässä. Kuva: Viola Wallenius Flinkkilä & Kellomäki,Kenia,Viola Wallenius
Lapsilla oli yksinkertaisesti nälkä.

Viola tajusi, että tarvitsee ammatin, josta on apua järjestön töissä. Siksi hän päätti opiskella sairaanhoitajaksi Suomessa, ja niin alkoi kolmen vuoden matkalaukkuelämä: opinnot Suomessa ja kaikki liikenevä aika sitten Makongenissa.

Ruohonjuuritason toiminta alkoi puurosta. Violan väki oli saanut kuulla, että opettajat joutuivat laittamaan eskarilaisia kotiin kummallisten vatsavaivojen takia.

– Lapsilla oli yksinkertaisesti nälkä. Moni oli kävellyt ilman aamiaista parikin tuntia kouluun, niin ei ihme, että iltapäivällä alkaa tuntua pahalta. Me aloitimme puuronjakelun ja edelleen 250 eskarilaista saa joka aamu puuroannoksen.

Viola kertoo, että puurolla on myös suurempi merkitys. Vanhemmat ovat paljon innokkaampia lähettämään lapsensa kouluun, kun siellä saa syödäkseen.

Makongenin kylän esikoululaiset juovat puuroa kupeista iloisin ilmein.
Puuroa tarjotaan koululaisille joka aamu. Makongenin kylän esikoululaiset juovat puuroa kupeista iloisin ilmein. Kuva: Viola Wallenius Flinkkilä & Kellomäki,Kenia
Enhän minä tässä yksin ole.

Kerran valkoinen, aina valkoinen. Viola sanoo pohtineensa paljon sitä, millä valtuuksilla hän, valkoinen eurooppalainen, voi toimia Makongenissa.

Kirjassaan Koti Keniasssa Viola kirjoittaa valkoisen pelastajan syndroomasta, orpokotiturismista ja toisaalta eettisestä vapaaehtoistyöstä.

– Itse koen, että meidän toiminnassa ydinjuttu on se, että meillä on paikalliset ihmiset toteuttamassa työtä. Heillä on se tieto, miten toimitaan, ketä autetaan ja millä tavoin se apu kohdennetaan. Kyllä sitä omaa ajatteluaan joutuu tarkistelemaan.

Entä sitten media? Kun Suomessa tuli julki, että nuori jämsäläistyttö perustaa turvakotia Keniaan, media villiintyi ja alkoi sovitella hyväntekijän sädekehää Violan kutreille. Pyhimysleimaa 25-vuotias Viola ei allekirjoita ollenkaan.

– Totta kai toiminta tarvitsee näkyvyyttä, että saadaan rahaa. Mutta silti se huomio vähän hämmentää. Enhän minä tässä yksin ole.

Violan koti Makongenin kylässä Keniassa. Keltainen ruokokattoinen talo, pyykkiä kuivamassa narulla.
Violan koti Makongenin kylässä. Violan koti Makongenin kylässä Keniassa. Keltainen ruokokattoinen talo, pyykkiä kuivamassa narulla. Kuva: Viola Wallenius Flinkkilä & Kellomäki,Kenia,Viola Wallenius

Miten voin olla äiti, kun olen itsekin lapsi vielä?

Fatuman narkkariäiti oli myynyt tyttärensä vanhemmalle miehelle saadakseen rahaa huumeisiin. Mies käytti tyttöä hyväksi kolmen vuoden ajan, ja 13-vuotiaana Fatuma synnytti lapsen.

Koulussa opettajat ihmettelivät asiaa ja selvisi, että isoisänä esiintynyt mies olikin hyväksikäyttäjä ja lapsen isä.

– Kun tapasin Fatuman sijaisperheessä, hän oli turta ja mykkä. Me veimme hänelle hygieniatarvikkeita ja yritimme katsoa, että vauva tulee hoidettua. Askel kerrallaan mentiin.

Meni puoli vuotta ja Fatuma sanoi ensimmäiset sanansa, Viola kertoo.

– Yhtäkkiä hän avasi suunsa ja sanoi, että miten minä voin olla äiti, kun olen itsekin lapsi vielä. Se oli totta ja se pysäytti.

Tarinan loppu ei ole onnellinen, mutta siedettävä. Fatuma alkoi oireilla, karkaili sijaisperheestä, ja koulusta. Loppujen lopuksi vauva sijoitettiin lastenkotiin ja jonkinlainen kontakti äidin ja lapsen välillä on säilynyt. Mutta entäpä se hyväksikäyttäjä?

– Hän sai pitkän vankeustuomion, mutta turhauttavaa oli, että tyttärensä myynyttä Fatuman äitiä ei tuomittu. Oikeuden mielestä hänen toimintansa oli ok.

Viola kertoo, että perinteiden ja korruption takia hyväksikäytön uhrin on vaikea saada oikeutta. Siksi pitää olla tyytyväinen, että edes yksi saadaan tuomiolle. Uhreja myös syyllistetään helposti ja siksi moni vaikenee.

Nainen kantaa vesiastiaa päänsä päällä ja lasta selässään Kenian Nassarianin kylässä.
Vedenhakumatkalla Nassarianin kylässä. Nainen kantaa vesiastiaa päänsä päällä ja lasta selässään Kenian Nassarianin kylässä. Kuva: Viola Wallenius Flinkkilä & Kellomäki,Kenia,Viola Wallenius
Rehema ei vaikene.

Viola on kohdannut monia vaikuttavia ihmisiä. Hän kertoo Rehemasta, naisesta, joka on noussut uhmaamaan tyttöjen sukuelimien silpomisperinnettä. Rehema on johtajatyyppi, vallankumouksellinenkin.

– Rehema ei vaikene, vaikka hänen talonsa on poltettu ja hänen lapsiaan on uhkailtu.

Rehema kertoi Violalle omasta silpomisestaan, miten hänestä oli väkisin pidetty kiinni, miten naiset olivat partaveitsen terällä viiltäneet klitoriksen ja häpyhuulet.

– Oli se järkyttävää kuultavaa. Kun on itse saanut kasvaa niin erilaisessa ympäristössä, niin sen kuuleminen, että silpominen on edelleen tietyissä kulttuureissa se naiseksi kasvamisen rituaali, sitä ei voi tajuta. Eikö naiseuden riitti voisi olla jotakin riemullista, tanssia ja naurua?

Tyttöjen silpominen on Keniassa ollut lailla kielletty jo kymmenen vuotta, mutta tapa istuu lujassa. Viola kertoo, että yksi lain seuraus on ollut se, että silpomisen uhreja ei enää tuoda sairaalaan, kun jotakin menee pieleen.

– Silloinhan asia paljastuisi. Olen auttanut silpomisen uhreja ja nähnyt jäljet. Se ei ole kaunis näky.

Viola sanoo, että Reheman rohkeus on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.

– Rehema on minulle valtava inspiraation lähde. Siitä se muutos alkaa, paikallisista ihmisistä, paikallisista yhteisöistä.

Turva on kaiken perusta.

Kun on kymmenen koulupuvun tarvitsijaa, ja vain kolmelle se puku voidaan antaa, niin miten valitaan, ketä autetaan?

– Se on aina pohdinnan paikka ja eettinen päätös. Ei siihen ole yhtä oikeaa vastausta. Tilanteen ja myös järjestön sääntöjen mukaan mennään.

Tällä hetkellä Home Street Home rakentaa turvakotikeskusta Makongeniin. Sinne on suomalaisen yrityksen tuella jo noussut rakennus, jossa koulutetaan kampaajia, ompelijoita ja tietokoneosaajia.

Turvakotiin voi tulla, kun pakenee vaikka pakkoavioliittoa, hyväksikäyttöä tai väkivaltaa.

– Turva on kaiken perusta. Kaikilla pitää olla mahdollisuus turvalliseen ympäristöön ja paikkaan, missä saa olla ilman huolta ja murhetta.

Olen käynyt uupumisen rajoilla.

Oli jo yö, ja Viola oli työviikosta väsynyt. Ovelle koputettiin, puukotettu nainen tarvitsi apua. Oli taas mentävä. Milloin oma jaksaminen on koetuksella?

– Olen käynyt uupumisen rajoilla ja välillä ei kroppakaan tahdo kestää. Ainakin 14 malariaa on tullut sairastettua. On ollut pakko opetella ottamaan sitä omaa aikaa.

Ubuntu, se on asia, joka on Violallekin nyt Kenian vuosina tullut tutuksi. Mitä se oikein tarkoittaa?

– Se on yhteisöllisyyttä. Jos joku yhteisön jäsen heikkenee, niin koko yhteisö heikkenee. Ja myös toisinpäin, jos joku yhteisön jäsen vahvistuu, minäkin vahvistun. Minä olen, koska me olemme.

Mutta suomalainen on aina suomalainen, ja kun mekkala ja jatkuva muiden seurassa oleminen alkaa painaa liikaa, Violalla on oma paikka, johon paeta.

– Minä koen sen suomalaisen metsähetkeni mangrovemetsässä. Siellä joogaan, mietin ja tulen vähän rennompana Violana takaisin ihmisten ilmoille.