Cancel-kulttuurilla tarkoitetaan ihmisen tai teoksen tuomitsemista ja boikotointia, ennen kaikkea sosiaalisessa mediassa. Ja asiaan kuuluu, että paheksunnan kohde parahtaa tulleensa ”kanseloiduksi”. Kriitikko Maaria Ylikankaan mielestä puhe sensuurista on vain yritys välttää kunnollista keskustelua.
Oletko ikinä yrittänyt kanseloida? Se on yllättävän vaikeaa, mutta onnistumisiakin on. Kirjailija Leena Krohnilla on kokemusta siitä.
Cancel-kulttuuria pidetään vakavana uhkana sanan- ja ilmaisunvapaudelle ja länsimaiselle demokratialle. Kauas on tultu siitä, kun eräs lehti pari vuotta sitten kysyi minulta, mitä kirjoja poistaisin kaanonista. Sinuhe egyptiläisen, vastasin.
Se ei tehonnut. Mika Waltarin suurromaani ei mennyt minnekään, eikä kukaan pitänyt kanselointiani minään. Sittemmin Deletoi-kirja -leikki on jäänyt menneisyyteen epäkorrektina. Sehän on kanselointia.
Esseeteoksessaan Mitä en koskaan oppinut (2021) Leena Krohn kantaa huolta kanseloinnin uhkaamista kirjailijoista, esimerkiksi J.K. Rowlingista.
Huolipuheesta päätellen Rowling on länsimaiden kanseloiduin kirjailija. Hänen tuotantonsa on pyyhitty maailmasta ”call outtaamalla”, eli vaatimalla häntä julkisesti vastuuseen transvihamielisistä puheistaan. Hän on väittänyt, että jos transnaiset tai ketkä tahansa itsensä naisiksi tuntevat miehet pääsevät naisten vessoihin, tämä uhkaa naisten ja tyttöjen turvallisuutta. Lisäksi hän julkisesti tuki naista, joka sai potkut kirjoitettuaan, että transnaiset ovat korjanneet sukupuolensa päästäkseen naisten vessoihin ahdistelemaan muita saniteettitilan käyttäjiä.
Tämä kieltämättä on vihamielisesti sanottu, ja siksi Potter-saagaa saa enää divarin tiskin alta koodilla ”se, jonka nimeä ei lausuta”. Fanifiktiokin on siirtynyt dark webin uumeniin. Elokuvissa näytelleistä Daniel Radcliffe ensimmäisenä sanoutui irti koko Potter-sarjasta, jonka esittäminen on muutenkin kielletty.
Kanseloitua Potter-saagaa saa enää divarin tiskin alta.
Näin ei tietenkään ole! Rowlingin teoksia löytyy kirjakauppojen hyllyistä useina painoksina, fanifiktio kukoistaa ja puoliveriset prinssit pyörivät mainoskanavilla viikoittain primetimen reunamilla. Rowlingia pidetään edelleen täysivaltaisena kirjailijana. Ei mennyt putkeen se kanselointi.
Cancel-kulttuurilla viitataan sellaisiin sosiaalisiin manöövereihin, joilla pyritään saattamaan joku viiteryhmänsä epäsuosioon. Juoruilu, tehtyjen virheiden liioitteleminen ja liittäminen persoonan yleisempään huonouteen ovat ihmiskunnan laajalti tuntemia ulossulkemisen keinoja. Tähän liittyy usein sosiaalisessa mediassa mokailleen piruparan tueksi asettuneiden julistaminen persona non grataksi.
Krohnista vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen uhkaa johtaa uuteen suvaitsemattomuuteen.
Uudessa kirjassa ilmestynyt essee ”Sormi huulilla” kaataa samaan sankoon Rowlingin lisäksi vaatimukset ”turvallisemmasta tilasta”, Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdyn terrori-iskun, Päivi Räsäsen, Kansallisteatterin roolituksen Kaikki äidistäni -näytelmässä, yhdysvaltalaisopiskelijoiden juhlat, joissa sombreroiden käyttö aiheutti pahaa mieltä sekä vaatimukset Aino-triptyykin poistamiseksi Ateneumista. Ihanko totta Ateneumin asiakaspalaute rinnastuu islamisterroristien iskuun Pariisissa? Ovatko yllämainitut tosiaan yhteismitallisia taistelussa vähemmistöjen oikeuksien puolesta, kuten Krohn ne kehystää?
Parhaan cancel-esimerkin Krohn voisi löytää hyvinkin likeltä.
Hän on kritisoinut voimakkaasti kuvataiteilija Teemu Mäkeä ”kissantappovideona” tunnetun teoksen vuoksi. Mäki tappoi kissan osana My work in progress -videota (1988). Krohn toimi eettiseltä pohjalta: hänestä ei ollut mitenkään perusteltua, että yhtään elollista olentoa vahingoitetaan taiteen nimissä. ”Kissantappovideosta” sukeutui keskustelu, jossa taiteen etiikkaa punnittiin toden teolla, kyllästymiseen asti.
Video hankittiin nykytaiteen museo Kiasman kokoelmiin, mutta julkisen paineen vuoksi se siirrettiin Kuvataiteen keskusarkistoon. Näin se muuttui taideteoksesta dokumentaariseksi materiaaliksi, eli My work in progress on nimenomaan kanseloitu.
Odotan sitä päivää, jona negatiivisen arvion teoksestaan saanut nero julistautuu kriitikon kanseloimaksi.
Keskustelua käytiin 1990-luvulla ja toistamiseen 2000-luvulla. Krohnia tai muita Mäen teosta vastustaneita ei pidetty yleisesti uhkana taiteen tai sananvapaudelle, vaikka he käyttäytyivät samoin kuin nykyajan sosiaalisen median cancel-ritarit; Krohn esimerkiksi kieltäytyi tulemasta samaan tilaisuuteen Mäen kanssa. Taiteilijalle tuli myös tappouhkauksia, kun kansa innostui aiheesta. Kuitenkin Mäki on jatkanut uraansa varsin menestyksekkäästi myöhemmin.
Ihmettelen, miksi keskustelu vaikkapa Krohnin syvästi kammoamasta ”kulttuurisen omimisen” näkökulmasta pelottaa. Taiteen ehtojen ja tehtävien punnitseminen on normaalia puhetta. Se on sananvapautta, ja sananvapauden käyttäminen voi olla hurjaa. Se ei tarkoita sitä, että voi sanoa mitä tahansa kenenkään suuttumatta tai esittämättä eriävää mielipidettään.
Isompi ongelma tuntuukin olevan, että keskustelunavaukset taiteen luonteesta, vastuusta ja etiikasta leimataan sensuurivaatimukseksi. Odotan jo sitä päivää, jona joku negatiivisen arvion teoksestaan saanut nero julistautuu kriitikon kanseloimaksi.
Taide on ilmaisultaan vapaata, mutta vastuu silläkin on. Siksi sen vapauden edellytys ei voi olla epämukavan keskustelun välttely.
Maaria Ylikangas
OIKAISU 11.5.2021: Jutusta on korjattu Rowlingin transihmisiä koskeva väite. Alkuperäinen "Hän on väittänyt, että transnaiset ovat korjanneet sukupuolensa päästäkseen naisten vessoihin ahdistelemaan muita saniteettitilan käyttäjiä." on korvattu tekstillä: "Hän on väittänyt, että jos transnaiset tai ketkä tahansa itsensä naisiksi tuntevat miehet pääsevät naisten vessoihin, tämä uhkaa naisten ja tyttöjen turvallisuutta. Lisäksi hän julkisesti tuki naista, joka sai potkut kirjoitettuaan, että transnaiset ovat korjanneet sukupuolensa päästäkseen naisten vessoihin ahdistelemaan muita saniteettitilan käyttäjiä."
