Iida Rauhalammi: Tulin äidiksi 35-vuotiaana ja koin valtavan pettymyksen — maailma ei muuttunut selkeäksi ja turvalliseksi

Elin koko nuoruuteni siinä uskossa, että ihmisestä tulee valmis, kun hän saa lapsia. Äitinä tajusin, miten väärässä olin ollut. Oman epävarmuuteni lisäksi joudun nyt punnitsemaan jokaista tekoani lapsen tulevaisuuden kannalta.

Tunne iski, kun lapsi täytti vuoden. Pettymys siitä, ettei toivomaani muutosta tapahtunut sen jälkeen kun minusta tuli äiti. En tajunnut, mistä kaikessa on kysymys, eikä elämäni muuttunut selkeäksi.

Tietenkin lapsesta tuli kaikista tärkein asia, mutta se ei poistanut sitä tyytymättömyyden kokemusta, joka määrittelee elämääni.

Olen kutsunut sitä sukupolveeni liittyväksi ahdistukseksi. Me 90-luvun laman lapset olemme kasvaneet jatkuvassa epävarmuudessa, ja moni ikäiseni tunnistaa katkeruuden siitä, ettei aikaisempien sukupolvien malli enää pätenytkään meihin. Elämä vakituisine työpaikkoineen, selkeine dramaturgioineen ja asuntolainoineen on monelle täyttä utopiaa.

Olin kuitenkin ajatellut, että ahdistus hälvenee, kun aikaa kuluu. Sitten kun täytän kolmekymmentä. Kun olen parisuhteessa. Sitten jos saan vakituisen työsuhteen. Viimeistään jos saan lapsia.

Mutta niin ei tapahtunut.

Sen sijaan tulin poikkeuksellisen tietoiseksi siitä, että elämä ei tule koskaan tuntumaan siltä elämältä, jota olen koko ikäni odottanut.

On ihmisiä, joiden seurassa yritän olla mahdollisimman vähän äiti.

Äidiksi tuleminen 35-vuotiaana oli monella tapaa helpotus. Kun elää ympäristössä, jossa painetta lisääntymiseen ei voi olla tuntematta joka solullaan, on rauhoittavaa solahtaa leikkipuistoon ja olla osa jotain normaalia. Olen tehnyt osuuteni, yhteiskunta voi jättää minut rauhaan!

Välillä taas tunnen itseni petturiksi. Haluan edelleen olla niiden puolella, jotka kärsivät vauvakatoon tai perhepuheeseen liittyvästä uutisoinnista. Niiden, jotka eivät halua lapsia tai jotka eivät saa lapsia vaikka haluaisivat.

Olen pahoillani, että minäkin olen nyt täällä.

On ihmisiä, joiden seurassa yritän olla mahdollisimman vähän äiti. Puhun kaikesta muusta kuin äitiydestä, lapsesta vain sivulauseessa. Yritän esittää, ettei lapsi ole muuttanut kaikkea.

Välillä taas huomaan puhuvani ihan sujuvasti äitiä. Syksyllä päivittelin uskottavasti, miten hankalaa on, kun talvihaalari on liian paksu, mutta välikausihaalari liian ohut. “Harakka huttua keittää” tulee selkäytimestä.

Joidenkin vanhempien seurassa tuntuu kuin leikkisin äitiä. Voiko takapihalla jäädä kiinni siitä, ettei olekaan tarpeeksi äiti? Selkeästi huijarisyndrooma ulottuu myös vanhemmuuteen.

Mukaan on tullut myös jatkuva syyllisyys.

Päivän suurin saavutus on puhtaiden vaatteiden vaihtaminen.

Tuntuu, että kaikessa voi epäonnistua. Jokainen Instagramissa vietetty hetki on pois täydellisestä läsnäolosta lapsen kanssa. Jokainen pilttipurkki muistuttaa siitä, miten taas kerran jäi soseet tekemättä.

Joskus ihmettelen, miten samaan aikaan äitiyslomalla oleva influensseri voi kirjoittaa kirjaa vauvan päiväunien aikana, kun oman päivän suurin saavutus on puhtaiden vaatteiden vaihtaminen.

Välillä tuntuu, ettei tätä kaikkea voi mitenkään ottaa haltuun.

Äitiyden mukana tulee nimittäin läjä toimintoja, joista ei aikaisemmin tarvinnut välittää ollenkaan. Yhtäkkiä pitäisi olla kiinnostunut lapsen lisäksi myös sormiruokailusta, loruttelusta ja goretexistä.

Ja aikatauluista. Lapsen saamisen jälkeen oletus tuntuu olevan, että kaikki muuttuvat järjestelmällisiksi aamuihmisiksi. Mikä on valitettavasti totta. Koska jos päivärytmi menee sekaisin, koko pakka hajoaa.

Tämä on tietenkin normaalia elämänmuutokseen liittyvää vaiheilua. Oikeasti ongelma on jossain paljon syvemmällä.

Äitiys on osoittautunut mahdottomaksi tehtäväksi.

Maailma ympärillä on edelleen yhtä ennakoimaton kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi.

Sukupolveamme on syytetty syntyvyyden laskusta. On sanottu, että olemme mukavuudenhaluisia, pelkäämme pikkulapsiaikaa. Meillä on niin kiire hankkia elämyksiä, että unohdamme biologisen kellon.

En ole koskaan tunnistanut itseäni näistä kuvauksista.

Minulle prismaperhearki on kuulostanut lupaukselta rauhallisesta ja turvallisesta elämästä. Muistan monet krapulapäivät, kun toivoimme ystäväni kanssa, että meillä olisi vauva, jotta ei tarvitsisi käydä joka viikonloppu baarissa.

Aikaisemmin elämäntilanteeni ei mahdollistanut lapsen saamista.

Nyt tunnen itseni petetyksi. Vaikka olen tehnyt kaiken oikein, perustanut perheen ja alistunut aikatauluelämään, elämä on silti täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja ahdistusta. Maailma ympärillä on edelleen yhtä ennakoimaton kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi.

Miten minun tulisi kasvattaa lapsestani tasapainoinen, kun en voi luvata hänelle, että ilmastonmuutos saadaan pysäytetyksi?

Miten voin kertoa tasa-arvosta, kun maailma on täynnä julmuutta ja epätasa-arvoa?

Entä miten voisin opettaa hänet luottamaan siihen, että kaikki kyllä järjestyy, kun en itsekään ole siitä varma. Viimeistään koronapandemia on osoittanut, että mitä vain voi tapahtua.

Kaiken tämän sekasotkun keskellä viesti vanhemmille tuntuu olevan se, että yritä vielä vähän enemmän mutta älä tuolla tavalla.

Äidit syyllistyvät jopa omasta uupumisestaan.

Suomalaisvanhemmat kuuluvat maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon. Äidit ovat isiä uupuneempia.

Pitkittynyt koronatilanne on lisännyt pahoinvointia ja jopa väkivaltaa monissa perheissä. Perheiden turvattomuuden ja yksinäisyyden kokemukset ovat kasvaneet. Rahat ovat loppuneet.

Suurin syy uupumiseen on tutkimusten mukaan kuitenkin yksilökeskeinen kulttuurimme. Kaikesta pitää selvitä yksin.

Jos lapsen kanssa on rankkaa, ei voi syyttää kuin itseään. Itsepähän päätit hankkia lapsen.

Äitiys on malliesimerkki yksilökeskeisestä kulttuurista. Kaikki äitiyden ongelmat liitetään yksilöön, eikä syitä osata hakea yhtään kauempaa. Työt ja ura otetaan liian vakavasti tai lapsen kasvatuksessa ollaan naurettavia perfektionisteja. Vaikeaa on, ja vika on aina yksilössä.

Äitien jaksaminen on kiinni omista selviytymiskeinoista. Vinkkejä liikunnan harrastamisesta omiin pikku rentoutumishetkiin löytyy vaikka muille jakaa. Etäjooga vauvan kanssa ei kuitenkaan poista sitä kaikenpeittävää lamaannusta, jonka kanssa monet varsinkin nyt poikkeusaikana elävät.

Lopputulos on se, että äidit syyllistyvät jopa omasta uupumisestaan.

Välillä tuntuu, että isyys on äitiyttä yhteiskunnallisempaa.

Sukupuolentutkimuksen professori ja mediatutkija Anu Koivunen sanoo osuvasti, että kun Karl Ove Knausgård kirjoittaa päiväkodissa käymisestä, hän kirjoittaa myöhäismodernin ajan maskuliinisuudesta, siitä millaista on olla ihminen tässä ajassa. Kun nainen kirjoittaa samoista asioista, ei ole kysymys ihmisestä vaan äidistä. Äidistä, jonka ajatukset ovat pieniä ja yksityisiä.

Nykyäitiyttä kuvaa deterministinen ajattelutapa.

Melko tuoreena äitinä jokainen lapsen kasvatukseen liittyvä juttu tai kommentti kiinnostaa. Välillä kuitenkin tuntuu vaikealta olla ahdistumatta vaatimusten tulituksessa. Tässä muutama Helsingin Sanomien otsikko koronavuodelta:

“Jos lapsi ei opi sinnikkyyttä, se voi osoittautua ongelmaksi työelämässä – näin kehität sinnikkyyttä ja tunnistat tilanteet, joissa kannattaa antaa periksi”
“ Ylihuolehtivainen vanhempi voi jättää lapseen syvät jäljet”
“ Aikuinen sortuu usein puhetapaan, joka voi jättää lapseen vuosikymmeniä kestävät jäljet”
“Moni kuvittelee lapsensa olevan diginatiivi, ja päätyy tekemään alkeellisen virheen”
“Vihainen vanhempi voi sanoa lapselle asioita, joita ei kannattaisi sanoa”

Ja sitten pääkirjoitus: “Armollinen asenne auttaisi lasten vanhempia”

Olisi helpompaa olla armollisempi, jos katse ei olisi koko ajan mahdollisissa virheissä. Jos voisimme miettiä, mikä oikeasti ajaa vanhempia väsymykseen. Jos koko ajan ei olisi pelkoa siitä, että epäonnistuu jotenkin ratkaisevasti ja pilaa lapsensa lapsuuden ja tulevaisuuden.

Jos koko ajan ei tuijotettaisi äitiä.

Äitiyttä sosiaalisessa mediassa ja blogeissa tarkasteleva tutkija Katariina Mäkinen sanoo, että nykyäitiyttä kuvaa deterministinen ajattelutapa. Pienten lasten kanssa tehtyjen valintojen ajatellaan olevan todella isossa roolissa lapsen tulevaisuuden kannalta. Ikään kuin se, nukkuuko vauva perhepedissä vai omassa sängyssä, onko hän täysimetetty tai pulloruokittu, syökö hän sormiruokaa vai sosetta, määrittelisi lapsen tulevan menestyksen ja onnellisuuden.

Facebookista löytyy oma ryhmä jopa sille, minkälaiset kengät lapselle pitää ostaa.

Äitiydestä kirjoittanut kirjailija Helmi Kekkonen on useaan otteeseen kritisoinut sitä, miten äitikeskustelu pyörii soseiden ja potkuhousujen ympärillä, kun samaan aikaan vanhemmaksi tuleminen on todennäköisesti ihmisen elämän isoin tunnetasolla tapahtuva muutos.

Äitiyden vaatimukset tuntuvat mahdottomilta varsinkin jos samaan aikaan haluaisi olla myös jotain muuta.

Vanhemmuus ei ole vieläkään tasa-arvoista.

Vaikka maailma ympärillä muuttuu, kuvaukset äitiydestä eivät muutu sen mukana. Perhemalli on hämmästyttävän vanhanaikainen. Korona-aika on myös todistanut, että tavallinen perhe on edelleen keskiluokkainen kaksivanhempinen heteroperhe, jolla on auto, kesämökki ja koira.

Vanhemmuus ei ole vieläkään tasa-arvoista. Suomalaisisät käyttävät Pohjoismaista vähiten isyysvapaata, ja se näkyy suoraan naisten palkkakehityksessä, työurissa ja eläkkeissä. Myös arjen pyöritys ja käytännön asioiden hoitaminen on edelleen naisten vastuulla.

Neuvolan oppaissa ja Facebook-ryhmissä kerrotaan kyllä, miten nukutan lapseni ilman rintaa ja miten pikkulapsiaika on parisuhteelle haastavaa aikaa, mutta kukaan ei kerro, miltä oikeasti tuntuu olla äiti tässä maailmassa tässä ajassa.

Kun lapseni oli kolme viikkoa vanha, kirjoitin puhelimen muistioon asiat, joita pelkäsin vauvalle tapahtuvan:

- tukehtuu peittoon vaunuissa
- kääntyy vatsalleen ja tukehtuu
- kuristuu tuttinaruun
- tukehtuu vaunujen sadesuojan sisään
- kuolee lämpöhalvaukseen
- hukkuu kylvyssä
- tippuu vessanlattialle
- vaunut luisuu kädestä ja liukuu autotielle, jossa auto ajaa päälle
- tukehtuu pukluunsa
- tippuu rappukäytävässä
- lintu nokkii parvekkeella nukkuvaa vauvaa silmään

Lapsen saaminen ei poistanut ahdistusta, vaan toi elämääni täysin uuden tason murheita.

Ennen äidiksi tulemista ajattelin, että ihminen muuttuu täysin, kun hänestä tulee vanhempi. Vasta nyt minulle on selvinnyt, että jos on ennen lasta ahdistunut milleniaali, lapsen saamisen jälkeen on ahdistunut milleniaali, jolla on lapsi.

Pelot ovat välillä absurdeja ja naurettavia. Ja välillä todellisia, kuten pelko siitä, onko lapseni tulevaisuudessa talvisin lunta.

Olen edelleen samalla puolella kuin lapsettomat ystäväni.

Kaipaan huolettomuutta, omia ajatuksia ja vapautta. Sitä, että voi juhlia aamuun asti ja mennä seuraavana päivänä puistoon makaamaan. Kaipaan sitä, että saa asioita aikaiseksi. Kirjoja luettua alusta loppuun.

Tiedän, että tämä vaihe menee nopeasti ohi. Jos seuraavat vuodet menevät samalla tavalla kuin ensimmäinen, en luultavasti muista niistä mitään. Tiedän, että tulen kaipaamaan tätä. Ikävöin lastani nyt jo iltaisin, kun olemme saaneet hänet nukkumaan.

Olen loputtoman kiitollinen lapsestani.

Olen edelleen samalla puolella kuin lapsettomat ystäväni. Lapsen saaminen ei vienyt minua toiseen todellisuuteen. Näen samat vääryydet kuin ennenkin.

Olen huolissani kaikesta epämääräisyydestä, jonka seassa meidän on pärjättävä. Maailma ympärillämme ei voi hyvin eikä kukaan voi yksin korjata sitä.

Ei auta kuin elää ja sietää ajoittaista turvattomuutta. On luonnollista reagoida siihen, miten epävarmaa kaikki on.

Olen myös oppinut, että on normaalia haluta välillä mieluummin istua sohvalla yksin ja selata puhelinta kuin leikkiä lapsen kanssa. Yllättävän moni äitikaverini vihaa leikkimistä mutta rakastaa lastaan.

Lapselleni toivon tulevaisuutta, jossa olisi vähemmän katastrofeja ja enemmän turvaa. Jossa aikaisempien sukupolvien odotukset eivät olisi taakka tai velvollisuus. Vapaus valita tuntuisi kevyeltä eikä kaikkea tarvitsisi päättää yksin.

Ja kun huono olo tulee, voisimme tarkastella yksilön sijasta myös maailmaa siinä ympärillä.

Lisäksi toivon, että hän kestää tällaisen äidin, joka on peloissaan, ristiriitainen ja epävarma. Välillä omissa ajatuksissaan, Instagramissa tai uppoutuneena töihin, mutta joka tekisi silti kaikkensa, jotta lapsella olisi hyvä olla.

Kulttuuricocktail Livessä keskustellaan keskiviikkona 12. toukokuuta äitiydestä. Yle TV1 klo 20–20.30 ja jatkot Yle Areenassa klo 20.30–21.00. Vieraina ovat kirjailija Helmi Kekkonen ja taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck. Tule mukaan keskusteluun: yle.fi/kc

11.5.2021 muokattu otsikkoa.