Hyppää pääsisältöön

Tyhmä jo pienenä

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Sepä se. Se sama. (Päivää!) Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Ajjettä mie olin tyhmä jo pienenä!

Jos ei lasketa sitä, että aikuisessa ihmisessä on lihaa ja luuta enemmän kuin lapsessa, ja laajempi nahka-osa hänellä kuin silkohapsena oli, niin melko vähän muuttuu ihminen elämänsä aikana. Valitettavasti.

Mien älynny kaikkia asioita tosi hyvin jo lapsena.

Muistan, kun Joensuussa Keskuskujalla, Hankkijan ja Viinakaupan edessä, elokuvateatteri Aallotarta vastapäätä oli Lehtosen linjurilaitureita.

Ne olivat kuin pitkulaisia, puisia normaalilaitureita, mutta ilman ponttooneja niiden alla, kerta Joensuu ei ole Venetsia. (Mutta Pariisi on Ranskan Joensuu; sielläkin on kulttuuria ja joskus viksuuttakin!)

Seisoin sellaisella laiturilla yhtenä kesäisenä päivänä, noin kuuden tai seitsemän vuoden iässä.

Mulla oli muistaakseni 20-penninen rahaa. Sitä vatvoin kämmenestä toiseen, miettien, mitä palveluita tai hyödykkeitä sillä valjastaa käyttööni.

Mutta voi!

Laiturin päällyslautojen välissä oli päällyslautojen välinen rako, ja tietenkin 20-penniseni mulahti sinne. Täysin saavuttamattomiini.

Tiirailin raosta linjurilaiturin sisään, mutta kun ei ollut mitään keinoa saada rahaa sieltä, heittäydyin harmin huomaan.

Kuin dramaturgisista syistä osui silloin paikalle tuttu täti, joka näki naamastani, tai naaman ilopuutteesta, että minua oli juuri kuormitettu epäonnella.

Selitin tädille, mitä oli tapahtunut.

Empaattisena ihmisenä hän sanoi korvaavansa tappioni, ja antoi minulle korvaavan 20-pennisen, josta kiitin.

Mutta samalla harmittelin sitä, että jos en olisi kadottanut ekaa 20-pennistäni Lehtosen liikenteen linjurilaiturin sisään, niin minulla olisi nyt 40 penniä!

Täti koetti selittää minulle, että ajattelussani on logiikkavirhe, mutta mielestäni jäin silti siihen uskoon, että vain kurjan tuurin tähden, Lehtosen liikenteen vangittua ekan 20-penniseni laiturinsa sisään, olin nyt puolet köyhempi kuin olisin voinut olla!

Siihen aikaan 40 pennillä olisi saanut 2 ei-päällystettyä mansikkapuikkojäätelöä plus kymmenen kpl pennin nalleja, tai kaksi suklaapäällysteistä Eskimo-puikkoa. (Ja 50 pennillä ylisoutaja olisi soutanut minut Pielisjoen toiselle puolelle, mutta ei ollut 50-pennistä. Ei edes 40 penniä, enää!)

Taisin uudella 20-penniselläni ostaa suklaapäällysteisen Eskimopuikon, vaikka, jos voisin mennä ajassa taaksepäin, nyt ostaisin kyllä mansikkapuikon ja nalleja, koska sen aikaisen mansikkajäätelön makua ei enää ole. Silloin oli äreemmät esanssit kyllä! (Myrkky-lait olivat silloin paljon nykyisiä naurettavammat.)

Toinen pueriiliaikani tyhmyys koitti, kun olin saanut sukulaiselta vanhoja rahoja, ja satuin mainitsemaan niistä pihalla sattumalta tapaamalleni, minua monta vuotta vanhemmalle pojalle, josta sukeutui ylin ystäväni ihan siinä samassa.

Hänen innoittamanaan hain vanhoja rahoja kotonani, ja niillä oli kuin olikin ostoarvoa, kuten uusi ystäväni ounasti.

En muista miten rahat vaihdettiin tuoreisiin kolikoihin, vai pystyikö niillä ostamaan suoraan jotain, mutta jotain niillä ostettiin, ja näin jälkikäteen ajatellen oli vissiin niin, että tuore “ystäväni” sai arteesta minua suuremman osan, ilman varsinaista vastiketta. Paitsi sitä, että juuri hän oli älynnyt rahani yhäkin kelvoksi maksuvälineksi.

Rahat loppuivat aika pian.

Mutta kun kaveri kysyhi, eikö niitä ole lisää, kerroin, että on mulla niitä lisääkin, mutta ne ovat sukulaistädin hallussa, hänen kotonaan ruskeassa peltirasiassa, minua varten.

“Mennään hakemaan ne” sanoi tuore kaverini.

Käveltiin muutama kortteli. Kaveri ei halunnut tulla ovelle asti mukaan, vaan jäi odottamaan alas porraskäytävään.

Rimputin tädin ovikelloa.

Ovella selitin, että olin tullut hakemaan niitä kolikkorahojani, uuden ystäväni yllytyksestä.

Täti ei mennyt hakemana peltirasiaa, vaan kysyi, kuka uusi kaverini oli.

Sanoin, etten oikeastaan tiedä muuta, kuin että hänen nimensä on Röllö tai joku sentapainen. Ja että hän ei halunnut tulla ovelle.

Täti käski hakea kaverin.

Tässä vaiheessa aistin, että jokin ei ole kohdallaan, ja minua hävetti, vaikka en ymmärtänyt, miksi.

Hiukkasin Röllöä tulemaan seuraavaan kerrokseen.

En muista tädin ja Röllön keskustelusta muuta, kuin että kävi ilmeiseksi, että Röllö oli siipeilijä, ja että rahaa ei enää tästä lähteestä suihkua eikä tihku. Eikä Röllö ole erityisemmin persona grata sukumme piirissä.

Röllö häipyi, enkä ole häntä sen koommin nähnyt, en lapsena, en aikuisena.

Minulle selitettiin, etten ollut tehnyt mitään pahaa, mutta selkein tunne tästä episodista oli häpeä ja syyllisyys.

Sitte.

Kolmas tyhmyys oli, että liityin postimerkkikerhoon, edelleenkin pikkupoikana.

Olin saanut Etelä-Pohjanmaan kummitädiltäni, ja myös Lieksan kummitädiltäni pohjalais-ukkini ja karjalais-ukkini säästämiä ja keräämiä vanhoja postimerkkejä.

Koska postimerkkikansioni olisi muuten ollut tyhjä, laitoin merkit kansioon, ja menin postimerkkikerhon kokoukseen, Pohjoismaiden Yhdyspankin henkilökunnan kerhohuoneeseen Siltakadulle.

Olin kai ainoa ikäiseni kerhossa. Muut olivat vanhempia, aikuisia oli monta, ja nuoria miehiä.

Kerhossa huutokaupattiin merkkejä.

Kun näytin omia merkkejäni joillekin kerholaisille, minulle sanottiin, että jos huutokauppaisin ne, voisin saada paljon rahaa.

Arvaatte, että laitoin merkit kerhon huutokauppaan, pronto.

Ja omasta mielestäni sain paljon rahaa.

Mutta isäukon mielestä huutokauppa ei ollut minun alaani, ja isä kielsi minua enää myymästä merkkejä kerholaisille huutokaupalla - tai ilmankaan.

Vuosia myöhemmin jossain kahvilassa tapasin hepun, joka kehui minulle, miten mulla pienenä oli tosi harvinaisia ja arvokkaita merkkejä, jotka he (eri kaverit kerhosta) vuoron perään ostivat minulta pilkkahintaan huutokaupassa.

Jos olisin ollut hän, en ehkä olisi kehunut sillä asialla, ainakaan minulle. Mutta ehkä olen väärässä. Minä kun olin tosi tyhmä jo lapsena.

Enkä kai siitä muuksi muutu!

Toivoo:

Nimim.

Yksi monten puolesta.

Kommentit
  • Tyhmä jo pienenä

    Toistuvan yksinkertaisuutensa lamentaatioasialla on Kajo.

    "Jos ei lasketa sitä, että aikuisessa ihmisessä on lihaa ja luuta enemmän kuin lapsessa, ja laajempi nahka-osa hänellä kuin silkohapsena oli, niin melko vähän muuttuu ihminen elämänsä aikana..."

  • Vaatimaton kertomus ulkoa sisälle tulosta

    Muudan nostalgis-tyypillinen talvi-iltahetki kouluikäisenä.

    "Minulla ei ole sanoja, kypsyyttä vielä valmiiksi ajatella, mitä vuosia myöhemmin, valoja ja maisemaa muistellessani mietin: hämärä, pimenevä maalaismaisema, ja yksinäinen pihavalo - surullisin maisema mitä voi olla, ja samalla se valo niin lohdullinen, yksinäiselle leikkijälle. Kaikki toivo siinä yhdessä valopisteessä..."

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat