Hyppää pääsisältöön

Musiikkitoimittaja ymmärsi konsertissa, että häiriöäänetkin voivat olla osa onnistunutta kuunteluelämystä – ympäristöä ei voi irrottaa musiikista

Kuvituskuva cd:levyistä
Frekvenssi-ohjelman kuudes jakso käsittelee musiikin suhdetta ympäristöönsä. Jaksossa soitetaan muun muassa Pauline Oliverosia, jonka levytyksiä näkyy kuvassa. Kuvituskuva cd:levyistä Kuva: Yle / Matti Nives musiikki

Frekvenssi-musiikkiohjelman toimittaja Matti Nives pohtii essessään musiikin suhdetta kuuntelemiseen ja ympäristöön. Millaisten asioiden summa kuuntelukokemus on ja mikä siitä tekee onnistuneen? Mitä musiikkiin saa kuulua?

Utrecht, Hollanti, marraskuu 2016. Meneillään on Le Guess Who? -festivaali TivoliVredenburg-konserttitalossa. Olen kiivennyt monet portaat ja liukuportaat ylös 500-paikkaiseen Hertz-saliin, joka sijaitsee jättimäisen modernin musiikkikeskuksen ylimmissä kerroksissa. Saavuin ajoissa saadakseni hyvän paikan, onhan lavalle astelemassa eräs kokeellisen musiikin legendoista, yhdysvaltalainen Pauline Oliveros.

Esityksen alku viivästyy hieman hermostuneen oloisen ääniteknikon säätäessä Oliverosin harmonikan mikityksiä. Äänen saaminen saliin oikein on tärkeää. Kyseessä on sentään merkittävän deep listening -filosofian kehittäjä, joka on ollut koko monikymmenvuotisen uransa ajan kiinnostunut paitsi soittamisen, myös kuuntelemisen muodoista.

Lopulta konsertti pääsee alkamaan ja Oliveros loihtii ilmoille erittäin hiljaista, hiljalleen massaa ympärilleen keräävää orgaanista ambientia. Ymmärrän heti, että nyt ollaan upean kuunteluelämyksen äärellä. Suljen silmäni.

Mitä kuulenkaan: pullojen kilinää, konserttisalin oven lonksumista, askelia, kuiskauksia, yskähdyksiä, raskasta hengitystä jostain läheltä takaani. Mutta ennen kaikkea ihmisten tulemista, menemistä ja kaatuneita Heineken-pulloja (0,33l). Hetken ajan ajattelen kaiken kaatuvan hektisen festariyleisön poukkoiluun.

Kuuntelemisen ja kuulemisen ero

Kun sattuma tunkeutuu musiikin kuunteluelämykseen, on paikallaan pysähtyä pohtimaan koko toiminnan logiikkaa.

Perinteinen näkemys antaa kuulijasta kuvan passiivisena vastaanottajana. Musiikki on joko äänitetty, levytetty aiemmin tai esitetty hetkessä, ja meidän osamme on ottaa taide vastaan.

Kummassakin tapauksessa, sekä levyssä että livessä valinnat on jo tehty ennen kuin pääsemme itse tekemään niitä: kuunnellako tätä levyä tai kuten yllä, tätä esitystä? Vai valitako jotain muuta? Tässä näkemyksessä kokijan roolin muuttujat ovat on/off-tyyppisiä ja hyvin mekaanisia.

Kuvassa muusikko Pauline Oliveros
Pauline Oliveros Le Guess Who? -festivaalilla Utrechtissa, Hollannissa 13.11.2016. Kuvassa muusikko Pauline Oliveros Kuva: Tim van Veen musiikki

Edellisen olettamuksen valossa voi kysyä mitä muuta kuulemiseen ja kuuntelemiseen liittyy? Voisiko ajatuksemme kuuntelijasta passiivisena vastaanottajana olla vaillinainen?

Pauline Oliveros (1932–2016), jonka viimeiseksi esiintymiseksi Utrechtin-konsertti jäi, tekee itse selkeän eron kuulemisen ja kuuntelemisen välillä. Vuonna 2015 julkaistussa TEDx Talks -puheessaan säveltäjä summaa asian osuvasti:

– Minulle kuuleminen ja kuunteleminen ovat eri asioita. Siinä, missä kuuleminen viittaa fyysiseen toimintoon, jossa korvamme vastaanottaa ääntä, on kuunteleminen jotakin aivan muuta. Se on aktiivista tulkintaa kuulemastamme. Kuuleminen tapahtuu hetkessä, kun taas taas kuunteleminen eli kuullun tulkitseminen ja ymmärtäminen on prosessi, joka voi tapahtua sekuntien kuluessa, vuosia myöhemmin, tai ei koskaan.

Minulle kuuleminen ja kuunteleminen ovat eri asioita.― Pauline Oliveros

Oliverosin perintö

Oliverosin tunnetuin perintö on deep listening -ajatusmalli, joka perustuu vuonna 1989 julkaistuun levytykseen. Albumilla Oliveros, pasunisti Stuart Dempster ja enimmäkseen vokalistina nauhoituksissa toiminut Panaiotis valtaavat studiokseen tyhjillään olevan vesisäiliön.

Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa sijaitseva maanalainen säiliö on ollut aiemmin armeijan käytössä. Sen olennaisin ominaispiirre levytyksen kannalta on jopa 45 sekuntin mittainen luontainen kaiku.

Kuvituskuva cd-levystä
Tässä säiliössä kolmikko äänitti Deep Listening -albumin. Yksityiskohta on kuvattu levyn kannesta. Kuvituskuva cd-levystä Kuva: Yle / Matti Nives musiikki

Kaikua hyödyntäen kolmikko loi ambient-musiikin ikuisen merkkiteoksen, joka resonoi yhä voimakkaasti musiikintekijöiden ja -kuuntelijoiden keskuudessa. Ajatus siitä, ettei voi olla varma missä muusikon aktiivinen soittaminen loppuu ja kaiku alkaa, tai mitä tilan "orgaaniset efektit" voivat saada aikaan, tekee kuunteluelämyksestä toismaailmallisen ja unenomaisen.

Levyn nauhoittanut Al Swanson kuvailee, että äänten pitkäaikainen läsnäolo tilassa teki taltiontiprosessista jatkuvan vaikeiden valintojen sarjan. Mitä ääniä ottaa mukaan musiikkiin ja minkälaista soundia albumille tulisi taltioida, kun muusikoiden tuottama esitys kimpoilee tilassa loputtoman tuntuisesti?

– Olimme kouriintuntuvasti tekemisissä kokijan luoman todellisuuden kanssa, Swanson kertoo kuvaillessaan albumin kansiteksteissä laitteiston rajallista tallennuskykyä käsillä olevaan ääneen verrattuna, ja tästä aiheutunutta miksausvaiheen valintadilemmaa.

Swansonin kahdeksanvuotias poika Stephen kuikuili olkansa yli isänsä puuhia ja esitti lounastauolla erittäin osuvan kysymyksen: "Isä, miltä tämä musiikki kuulostaisi, jos me emme kuuntelisi sitä?"

Tämä havainto inspiroi miksauksen seuraavaa vaihetta, jossa Swanson ymmärsi jättää tilaa myös kuulijan tulkinnalle antaen musiikin pitää sisällään kerroksellisuutta, eli vaihtoehtoisia kuuntelukokemuksia.

– Levyn kuuntelijasta tuli näin osa esitystä. Jos epäilet tätä, kokeile levyn kuuntelemista eri volyymitasoilla, erilaisissa ympäristöissä, muuttaen omaa sijaintiasi suhteessa stereoihisi, eri vuorokaudenaikoina, erilaisissa tunnetiloissa, jne. Uskon, että huomaat musiikin välittämän "todellisuuden" vaihtuvan tilanteesta toiseen, ja huomannet koko todellisuuskonseptin olevan varsin häilyvä käsite, ajattelee Swanson.

Kokeile levyn kuuntelemista eri volyymitasoilla, erilaisissa ympäristöissä, muuttaen omaa sijaintiasi suhteessa stereoihisi, eri vuorokaudenaikoina, erilaisissa tunnetiloissa, jne.― Al Swanson

Varsinainen deep listening muodostui sittemmin Oliverosin vaalimaksi laajemmaksi ajatussuunnaksi, joka perustui improvisaation, elektronisen musiikin, kuuntelurituaalien, koulutuksen ja meditaation yhdistelmään. Oliverosin, Dempsterin ja Panaiotisin kolmikosta tuli nimeltään Deep Listening Band, ja suuntaukseen perustuvat kurssit ja tilaisuudet ottivat tärkeän roolinsa vuonna 1985 perustetun ja yhä aktiivisen Pauline Oliveros -säätiön toiminnassa.

Keskiössä kuunteluympäristö

Pauline Oliveros ei ole ainoa musiikillaan kokeiluja tehnyt säveltäjä, joka on korostanut kuulijan merkityksellistä, vastuullista ja vapaata roolia. John Cage kommentoi asiaa suoraan taiteensa kautta esimerkiksi 4’33"-sävellyksellään, joka nuoteista luettuna on pelkkää hiljaisuutta.

Käytännössä jokainen teoksen esitystilanne on kuitenkin erilainen ja sävellyksen voi kokea myös totaalisena musiikin kuunteluympäristön korostamisena. Jopa se, minkälainen kokoonpano ei soita "alunperin pianolla ei-soitettua teosta" vaikuttaa tilanteeseen. Mitä kuulemme silloin, kun musiikki ei "häiritse" kuuntelemista?

Cage kertoo näkemyksiään kuulijan roolista BBC:n tuottamassa dokumenttielokuvassa The Rise of Experimental Music in the 1960s (2005). Hänen mukaansa kuunteleminen on monipuolisten valintojensa kautta potentiaalisesti myös esiintymiseen verrattavissa olevaa toimintaa.

– Kun kuuntelet levyä kotonasi ja huomiosi kiinnittyy jonnekin muualle, näiden elementtien päällekkäinen vaikutus tuo kuuntelutapahtumaan ainutlaatuisuuden piirteitä, ajatteli Cage.

Lisäelementtien vaikutus on aina läsnä

Deep Listening -albumilla tutuksi tullut ympäristön vaikutus musiikin esittämiseen ja tallentamiseen ei ole ainutkertainen tapaus. Tämä ulottuvuus on läsnä oikeastaan kaikilla äänitteillä ja jokaisella keikalla.

"Oikeastaan" siksi, että steriilissä studiotilassa akustisetkin soittimet voidaan tarvittaessa äänittää ilman tilan merkittävää vaikutusta.

Elektroninen äänenmuodostus on toki täysin omalla tasollaan asioiden ennakoitavuuden suhteen, ja kun mahdollisimman kontrolloiduissa olosuhteissa luotua musiikkia kuunnellaan digitaalisen virheettömästä äänilähteestä hiljaisessa tilassa vaikkapa vastamelukuulokkeiden avulla, päästään varsin lähelle tekijän suunnittelemaa auditiivista elämystä.

Tarkemmin pohdittuna tässäkin yhtälössä on muuttujia, kuten äänilähde ja kuulokkeiden laatu, sekä tietenkin ne Swansonin mainitsemat inhimilliset muuttujat: muun muassa äänenvoimakkuus, kuulijan mielentila ja vuorokaudenaika. Mutta lähellä ollaan, se on selvä.

Kuvituskuva cd-levystä
Deep Listening -albumi ei ole ainoa esimerkki ympäristön vaikutuksesta musiikin esittämiseen ja tallentamiseen. Samaa asiaa voi tarkastella kaikilla äänitteillä ja keikoilla. Kuvituskuva cd-levystä Kuva: Yle / Matti Nives musiikki

Hyvin harva kuuntelutilanne on edellä kuvatun kaltainen. Eli käytännössä lähes kaikissa musiikin kuuntelun tilaisuuksissa Cagen mainitsema aktiivinen fokuksen suuntaus ja erillisten, musiikkiin alunperin kuulumattomien lisäelementtien vaikutus on läsnä. Näitä muuttujia arvioidaan turhan usein positiivinen-negatiivinen-akselilla, joskin tarpeeksi voimakkaina ulkopuoliset häiriöt rikkovat musiikin kuuntelun elämyksen.

Yhtäkkiä saatatkin kuunnella vaimealla musiikilla maustettua pölynimuria, vauvan itkua tai hälytysajoneuvoa. Silloin rengistä on tullut isäntä, audiomielessä ajateltuna siis.

Jos mietitään yleisimpiä kuuntelutilanteita ja niiden realiteetteja, olemme Cagen mielestä itse aktiivisessa taiteiljan tai esiintyjän roolissa. Autot ja ihmiset melskaavat viereisellä kadulla, mitä teen? Käännänkö äänenvoimakkuuden lähemmäs Spinal Tapin lanseeraamaa "yhtätoista", vai keksinkö muita ratkaisuja: kuulokkeet, kärsivällinen kärvistely, kuuntelun lopettaminen ja parempaa aikaa odottaminen, lisä-äänien hyväksyminen vai jokin muu, mikä?

Näistä valinnoista syntyy lopullinen kuunteluelämys, johon olemme siis itse vaikuttaneet.

Kuten jutun avannut esimerkki osoitti, live-elämys on vielä herkempi ja hankalammin kontrolloitavissa. Mieti, mitä kaikkea vaikkapa täydellä perjantai-illan Tavastialla kuuluisi jos äänekäs rock-bändi lavalla soittaisikin yhtäkkiä kesken settinsä Cagen 4’33"-teoksen, eli ei soittaisi hyvin pitkään aikaan yhtään mitään

Myös äänitysympäristöllä (voi olla) selkeä musiikillinen roolinsa

Siirretään fokus hetkeksi toiseen suuntaan, eli siihen mitä "valmiiseen" musiikkiin voi kenties ottaa mukaan kun pyrkimyksenä ei olekaan steriilin äänitteen tuottaminen. Tälle ajattelulle on omistettu Frekvenssi-ohjelmani ensimmäisen tuotantokauden kuudes jakso, jonka nimi on Musiikki ja ympäristö.

Kokosin ohjelmaan esimerkkejä musiikista, jossa äänitysympäristöllä on oma selkeä roolinsa. Esimerkkejä on runsaasti, vaikka jättäisi kokonaan pois perinteiset "live-nauhoitukset", jossa konserttiyleisö ja mahdollisesti keikan esitystila vaikuttavat lopputulokseen voimakkaasti.

Lucy Railtonin kasettijulkaisu 5 S-Bahn (Boomkat Editions, 2021) on kirjaimellisesti karanteenimusiikkia. Berliiniläissellisti kasasi äänityslaitteensa Berliinin Prenzlauer Bergissä sijaitsevan kotinsa parvekkeelle ja musisoi tilanteissa, joita vastikään alkaneen pandemian kanssa kotiinsa jumittunut ihminen kohtaa. S-Bahn kolisee kiskoilla, kirkonkellot soivat ja kevätlinnut laulavat.

Itse asiassa Railtonin sello on albumilla lähes huomaamattoman pienessä osassa. Hän on levyä editoidessaan omaksunut kokijan aktiivisen roolin, juuri kuten Cage ja Swanson sen meille kuvailivat. Levy kertoo onnistuneesti pandemia-ajan Berliinistä, ei niinkään sen tehneen sellistin musisoinnista.

Levy kertoo onnistuneesti pandemia-ajan Berliinistä, ei niinkään sen tehneen sellistin musisoinnista.

Erilaisia kenttä-äänityksiä on tehty maailman sivu, ja usein löydän niistä kuulijana paljonkin rauhaa ja syvyystasoja. On kiehtovaa kuunnella, mitä musiikkia tehdessä tapahtui.

Brittisaksofonisti Evan Parkerin vuonna 2004 julkaisema With Birds – For John Lacy on alan aatelia. Siinä Parker soittaa kirjaimellisesti lintujen kanssa, tosin ei luonnossa vaan reagoiden Ashley Walesin kuratoimiin kenttä-äänityksiin. Yhtä kaikki, kuulijalle välittyy uusi ulottuvuus, jossa maineikas instrumentalisti etsii soittokumppaninsa musiikkimaailman tuolta puolen.

Oaklandissa, Kaliforniassa asuvan Raub Royn Horaflora-nimellä tekemä albumiprojekti perustuu vuoden aikana päivittäisissä arkisissa toimissa kerätylle äänimassalle, josta editoimalla ja lisätyn instrumentaation avulla syntyy oudon voyeristinen kokonaisteos. Kaikki sulautuu yhdeksi musiikiksi, jonka lähteistä ei oikein saa enää otetta.

Kuunnellessani Horafloran osuvasti nimettyä ja samalla valvontayhteiskuntaa kommentoivaa Eaves Drop -albumia (Enmossed, 2020) olen kirjaimellisesti jossain toisaalla. Ainakin kuulokkeiden avulla. Huomaan keskittyväni jokaiseen ääneen ja kuuntelen pitkien teosten kehittymistä kuin äänikirjaa.

Muusikko Lucy Railton soittamassa selloa.
Lucy Railton ääänitti pandemia-ajan Berliinin äänimaailmaa parvekkeellaan soittaen samalla selloa. Muusikko Lucy Railton soittamassa selloa. Kuva: Camille Blake musiikki

Eräs rajattomalta vaikuttavia mahdollisuuksia sisältävä kenttä-äänitysten muoto liittyy nauhoituksiin, jotka tuovat esille ihmiskorvan tavoittamattomissa olevia asioita.

Siitä hyvä esimerkki on FUJI||||||||||TA eli japanilainen pilliurkujen rakentaja ja äänitaiteilija Yosuke Fujita. Hän vei urkunsa lepakkoluolaan Fuji-vuoren juurella tarkoituksenaan soittaa alueella elävien lepakoiden kanssa.

Fujita oli kiinnostunut pandemian syntipukeiksi leimattujen lepakoiden elämästä ja ääntelystä. Erityisherkkien 100kHz-korkuisia taajuuksia taltioivien mikrofonien avulla hänen oli mahdollista taltioida lepakoiden "ääntä" marraskuussa 2020 julkaistulle KŌMORI-albumilleen (Boomkat Editions, Frekvenssin jakso 5).

Lepakkoa tarkoittava levyn nimi on hyvä, sillä tässäkin tapauksessa ympäristö ja sen elämä nousee päärooliin, lepakoiden aiheuttaman korkean sirityksen noustessa musiikkiteoksen kantavaksi ääneksi ja urkujen hyväksyessä roolinsa ainoastaan osana kokonaisuutta.

Kenttä-äänityksiin perustuvien levyjen kiehtova maailma pitää sisällään paljon löydettävää ja kertoo jotain inspiroivaa niiden tekohetkestä ja ympäristöstä. Potentiaalisesti ne myös rohkaisevat uteliasta kuuntelijaa erilaisiin "cagelaisiin" kokeiluihin. Viimeisin kotikuuntelun keinoin aikaansaamani "Kumpula Remix" Fujitan lepakkolevystä piti sisällään ainakin ulkoa kulkeutuneita lasten leikkiääniä, muutaman ohiajaneen auton, biojäteastian kannen kolahduksen ja pesärosvo-harakkaa hätistäneiden rastaiden kalkatusta.

Musiikin hyväksyminen kokonaisena elämyksenä

Aktiivisen kuuntelun tilanteet ovat muuttuneet merkittävästi kuulokkeiden keksimisen jälkeen. Sen myötä musiikin ystävälle tarjoutui mahdollisuus sulkea ainakin suurin osa ympäristön sivuvaikutuksista kuunteluelämyksensä ulkopuolelle.

Musiikin kuuntelijana pidän maailmaa ilman mobiilia kuuntelumahdollisuutta jokseenkin hirvittävänä. Eikä sitä nyt ihan aina jaksa niitä auditiivisia kokeiluitakaan suorittaa. Joskus on mukava saada musiikki vain mahdollisimman "puhtaana" korviinsa ja keskittyä kunnolla sen sisältämiin yksityiskohtiin.

Joskus on mukava saada musiikki vain mahdollisimman "puhtaana" korviinsa ja keskittyä kunnolla sen sisältämiin yksityiskohtiin.

Tuntuu, että ruuhkabussissa puhelimestaan EDM:ää kaiuttimen kautta luukuttavia teinejä häiritsee huomattavasti vähemmän mahdolliset musiikkiin tarttuvat lisä-äänet kuin samassa liikennevälineessä olevia kanssamatkustajia itse musiikki. Yllättäen huomaamme, miten herkkä kokemamme audiotila ja sen rauha on, jopa ei-hiljaisissa julkisissa tiloissa.

Kuvituskuva cd-levystä
Pauline Oliverosin kehittämä deep listening -menetelmä on jatkanut taivaltaan säveltäjän kuoleman jälkeen muun muassa Deep Listening -instituutin muodossa. Yksityiskohta on kuvattu The Wanderer -levyn kannesta. Kuvituskuva cd-levystä Kuva: Yle / Matti Nives musiikki

Jos suuntaamme ajatuksemme varsinaiseen musiikin kuuntelemisen tilanteeseen, huomaamme, miten paljon muuttujia se pitää sisällään ja miten vähän aiheesta silti puhutaan. Joskus saattaa levyn kannessa nähdä esimerkiksi tarran "PLAY LOUD!" – mutta usein vain markkinointitarkoituksessa.

Joissakin LP-aikakauden alun levyissä on ohjeita kuunteluun ja stereoiden säätämiseen, mutta nykyään ei juurikaan. Eivätkö nykyiset musiikin tekijät ja julkaisijat huomaa ajatella kuuntelutilanteiden kirjoa, vai eivätkö he vain välitä siitä? Missä ovat ohjeet juuri tämän levyn parhaasta mahdollisesta kuuntelutilanteesta tai parhaiten tarkoitukseen sopivasta kaiutinpositioinnista?

Eivätkö nykyiset musiikin tekijät ja julkaisijat huomaa ajatella kuuntelutilanteiden kirjoa, vai eivätkö he vain välitä siitä?

Tiedämme, että Mark Rothkon maalauksia voi katsoa täysin eri silmällä eri valaistusolosuhteissa, mutta kuuluuko musiikin automaattisesti pärjätä missä tahansa kuuntelutilanteessa ilman vihjeitä siitä, mikä elämykseen vaikuttaa? Taiteilija antaa teoksensa maailman käytettäväksi sen julkaistuaan, mutta harvoin tulee todella ajateltua miten monenlaisia kokemuksia samaankin julkaisuun liittyy.

Kuvittele vaikkapa 66 miljoonaa myytyä Michael Jacksonin Thriller-levyä ja jokaiseen liittyviä erilaisia kuunteluelämyksiä. Miltä kaikelta yksi levy on voinutkaan kuulostaa, varsinkin kun merkittävä osa kuunteluista on tapahtunut ennen nykyistä kuulokkeiden ja mobiililaitteiden valtakautta?

Kaikki vaikuttaa. Jo mainitut ympäristö ja inhimilliset muuttujat, mutta myös paljon universaalimmat asiat, kuten äänitteen formaatti. Digin puhtaus ja toistolaitteet, kasetin suhina, tai vinyylin ominaisääni ja pinnan vaurioista johtuva ritinä.

Olen levyn ostajana tietenkin pettynyt, jos vinyyli rahisee, mutta tiettyyn pisteeseen asti voin hyväksyä sen osana juuri tämän levy-yksilön ominaispiirteitä, josta tulee henkilökohtainen osa kuunteluelämystä.

Mitä jos et palauttaisikaan seuraavalla kerralla "viallista" levyä kauppaan? Se voi olla sinun versiosi kyseisestä äänitteestä. Niitä on ainoastaan yksi maailmassa.

Kun ahdistava tarvitsemisen tunne kaikkosi

Rönsyilen hieman, mutta niin teki häiritty mielenikin Pauline Oliverosin konsertissa vuonna 2016. Totuus on, että tarvitsin tätä kilinän ja kolinan sävyttämää konserttielämystä ymmärtääkseni jotain oleellista musiikista ja kuuntelusta, ja päästäkseni zen-tilaan rahisevien levyjeni kanssa.

En tiedä, mistä ajatus kumpusi, enkä ainakaan aktiivisesti pohdiskellut Oliverosin deep listeningiä sen tapahtuessa. Muistan vain sen, miten Hertz-konserttisalin hämärässä ymmärrys yhtäkkiä saavutti minut koko kehon vallanneen lämpimän aallon saattelemana. Ällistykseni oli paitsi psyykkinen myös fyysinen.

Muistan vain sen, miten Hertz-konserttisalin hämärässä ymmärrys yhtäkkiä saavutti minut koko kehon vallanneen lämpimän aallon saattelemana.

Niin voimakkaasti koin saapuneeni jonkin tärkeän tuolle puolen tajutessani, että ensireaktioni oli tarpeeton. Ei minun tehtäväni kuulijana ollut "puhdistaa" Oliverosin esitystä mieleni avulla muusta siihen pyrkivästä audiomassasta, tai keskittyä väkisin hälyn ohi pelkästään harmonikan aiheuttamiin ääniin ja toivoa pimeässä paikoilleen ja sieltä pois toikkaroivien kiireisten metelöitsijöiden rauhoittuvan.

Päinvastoin – tämä olisi nyt kokonaiselämykseni Pauline Oliverosin musiikista tässä hetkessä ja sellaisenaan arvokas.

Kuva muusikko Pauline Oliverosista lavalla.
Pauline Oliveros otti taiteeseensa ja filosofiaansa vaikutteita myös buddhalaisuudesta. Kuva on Le Guess Who? -festivaalilta. Kuva muusikko Pauline Oliverosista lavalla. Kuva: Tim van Veen musiikki

Yhtäkkiä ahdistava tarvitsemisen tunne kaikkosi. Saavutin tilan, jossa oli mahdollista kokea upea ja mieleenpainuva konserttielämys täydellisen läsnäolon vallitessa. Kaikki soljui yhteen ja kuulin entistäkin tarkemmin, millaista musiikkia Oliveros halusi konsertissaan esittää.

Kanssaihmisten aiheuttamat äänet mausteina siinä sivussa tuntuivat vain viehättäviltä yksityiskohdilta. Kenties Oliveros itsekin kuuli saman ja soitti hiljempaa kuin muuten olisi aikonut, ottaen saliäänet osaksi musiikkia myös itselleen?

Yhtä kaikki, tämän oivalluksen avulla koin erään voimakkaimmista musiikillisista elämyksistäni. Kuinka sopivaa, että juuri "syvän kuuntelun" filosofian kehittäjä oli se henkilö, joka sai minut kuulemaan enemmän ja kuuntelemaan paremmin.

Teksti: Matti Nives

Kuuntele Frekvenssi-ohjelman ensimmäisen tuotantokauden jaksot Yle Areenasta.

Artikkelia päivitetty 20.5.2021 klo 12:30: lisätty kaksi kuvaa Pauline Oliverosista esiintymässä Le Guess Who? -festivaalilla ja pressikuva sellisti Lucy Railtonista.

Lisää ohjelmasta

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri