Hyppää pääsisältöön

Kamarin ja kirjaston hämärästä kuvien valoon – Ulla Jokisalon valokuvien ainutkertaisuus syntyy käsityönä

Taitelija Ulla Jokisalo työhuoneellaan kuluneen peilin kautta otetussa selfiessä. Etualalla työpöytä, takana seinällä valokuvia.
Taitelija Ulla Jokisalo työhuoneellaan kuluneen peilin kautta otetussa selfiessä. Etualalla työpöytä, takana seinällä valokuvia. Kuva: Ulla Jokisalo Kuusi kuvaa,Ulla Jokisalo

Valokuvaaja ja kuvataiteilija Ulla Jokisalo tunnetaan valokuviin perustuvista teoksistaan, joissa usein käsitellään inhimillistä kokemusta, ihmisten välisiä suhteita ja yksityisiä muistikuvia käyttämällä teosten osina ja työvälineinä neuloja, lankoja ja saksia. Jokisalo päätti jo nuorena sivistää itseänsä lukemalla kirjoja ja tulla kulttuuri-ihmiseksi – kirjailijaksi tai jonkin alan taiteilijaksi. Valokuvat tulivat hänelle tärkeiksi jo lapsuuden perhealbumien äärellä.

Usein valokuvaa käyttävät nykytaiteilijat kutsuvat itseään yksinkertaisesti kuvataiteilijoiksi, mutta Ulla Jokisalolle myös valokuvaajan identiteetti on tärkeä. Samalla myös käsityöläisyys tuntuu hänestä läheiseltä.

– Sydämeni on valokuvataiteessa, mutta geneettinen perimäni ja sukutaustani vetävät minua kohti käsityöläisyyttä. Teen teoksia, joissa on paljon muutakin kuin valokuvaa, mutta valokuva on aina siellä joko lähtökohtana tai osana teosta.

Lapsuus 1950-luvun Pohjanmaalla ei tarjonnut samanlaista kuvatulvaa, mikä nykyisin on kaikkialla tarjolla.

– Valokuvat liittyvät kiinteästi omaan lapsuuteeni ja omaan lapsen katseeseeni. 1950- ja 60-luvun vaihteessa, kun olin noin 5–6-vuotias, kiinnostuin perhealbumimme valokuvista. Ne suvun tarinat, joita kuviin liittyi, ja perheen historia yksinkertaisesti kiinnostivat minua. Sehän oli vielä aikaa ennen televisiota.

Pohjalainen tupanäkymä, jossa kaksi kamarin avointa ovea ja toisessa kamarissa nukke pöydällä.
Pohjalaisen maalaistalon tupa ja kamarit Ulla Jokisalon äidin lapsuudenkodista. Kuvaan liittyvät myös Jokisalon omat varhaislapsuuden muistot. Kuva on peräisin perhealbumista, ja se on otettu 1930-luvun lopulla. Kuvan ottajasta ei ole säilynyt tietoa. Pohjalainen tupanäkymä, jossa kaksi kamarin avointa ovea ja toisessa kamarissa nukke pöydällä. Kuva: Jokisalo Ulla 2021 Kuusi kuvaa,Ulla Jokisalo

Perhealbumin valokuvat olivat mustavalkoisia, ja niiden lisäksi perhepiirissä saattoi nähdä lähinnä vain sanomalehden painokuvia tai esimerkiksi Gustave Dorén Raamatun-kuvituksen vaikuttavia näkymiä. Perhealbumissa ollut kuva äidin lapsuudenkodista kiehtoi Jokisaloa erityisesti.

– Tätä pohjalaistalon kuvaa olen pitänyt oman elämäni ja taiteellisen tuotantoni alkukuvana. Äitini jäi 6-vuotiaana täysorvoksi ja siirtyi asumaan oman äitinsä sisaren perheeseen. Tuo tuvan vasemmanpuoleinen huone oli hänen kamarinsa.

Jokisalo käytti tätä kuvaa omassa näyttelyssään Keskeinen sanasto jo vuonna 1984. Hän peitti kuvasta joitakin osia ja jätti esiin toisia. Yksi tällä tavalla esiin nostetuista yksityiskohdista oli esimerkiksi kuvan vasemmassa laidassa oleva nukke.

– Se oli guttaperkkaa ja aivan erityisen kaunis. Luulin aina, että se oli alkujaan Australiasta, jossa äidin kasvatusisä oli ollut 1930-luvun alusta vuoteen 1938. Nyt äitini kertoikin tänä jouluna, että se on tuotu rajan takaa sodan aikaan.

Kirjaston hämärä tunnelma

Koululaisena Jokisalo kiinnostui kirjallisuudesta ja alkoi viettää paljon aikaa Kokkolan vanhan kaupunginkirjaston tarjoamien klassikoiden äärellä.

– Itse rakennus on jo vuodelta 1818, ja se on tehty vieressä sijaitsevan Pedagogion opettajan asuinrakennukseksi. Kaiken kaikkiaan kirjastossa oli vain alle 200 neliömetrin kokoiset tilat, jonne mahtuivat tuolloin kaikki ruotsinkieliset ja suomenkieliset teokset. Kun aloin luuhaamaan siellä 1970-luvun alussa, kuvittelin, että voin lukea kaikki teokset, mitä siellä oli.

Jokisalo luki kaikkea kotimaista ja käännöskirjallisuutta – venäläisistä klassikoista Aleksis Kiveen.

– Halusin sivistyä ja tulla lukemalla kulttuuri-ihmiseksi. Tuolla kirjastossa minulle selvisi, miten paljon kirjallisuus voi auttaa elämästä selviämisessä.

Talvinen pihapiiri jossa punainen puurakennus ja keltainen kivirakennus.
Kokkolan vanha kaupunginkirjasto (oik.), jossa Jokisalo vietti paljon aikaa 1970-luvulla työskennellen itsekin kirjastoapulaisena vuosina 1975–79. Rakennus oli kaupunginkirjastona vuosina 1928–79, nykyisin se toimii nykykansantaiteen museona. Talvinen pihapiiri jossa punainen puurakennus ja keltainen kivirakennus. Kuva: Jokisalo Ulla 2021 Kuusi kuvaa,Ulla Jokisalo

Kokkolan vanha lyseo oli lähellä, ja siellä Jokisalo kävi keskikoulun ja lukion. Koululta hän meni usein päivän päätteeksi suoraan kirjastoon. Kun hänen äitinsä sitten eräänä aamuna huomasi, että lehdessä ilmoitettiin vapaasta kirjastoapulaisen työpaikasta, Ulla, joka oli kirjastonhoitajille toki jo tuttu, sai paikan siltä seisomalta.

– Mielikuvissani on aina talvi, ja sisällä kirjastossa on hiostavan kuumaa ja todella hämärää. Se on minulle ehkä kaikkein rakkaimpia paikkoja.

Taiteen kentän valloittaminen

1970–80-luvun vaihteessa Jokisalo opiskeli silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvaa. Nuorena valokuvataiteilijana hän joutui aikakauteen, jolloin vielä kiisteltiin paljon valokuvan asemasta taiteena. Oma ongelmansa oli se, miten naisena saattoi tulla otetuksi vakavasti miesten dominoimalla kentällä. Toisaalta kokemus saattoi vahvistaa samassa asemassa olevien yhteenkuuluvuutta.

– Meitä oli neljä naisopiskelijaa, ja me perustimme 1980-luvulla pokeriseuran, jossa pelattiin korttia, juotiin viinaa ja poltettiin tupakkaa. Tärkeintä oli tietysti, että pääsimme samalla puhumaan valokuvasta. Se oli vielä kovin maskuliinista aikaa ja valokuvautekniikka oli miesten mielestä rakettitiedettä, jota nuoret naiset eivät ollenkaan voineet hallita.

Avattu valokuva-albumin aukeama, käsi pitelee yhtä valokuvaa.
Henkilökohtaiset valokuva-albumit ovat muistoja kollegiaalisesta ystävyydestä, yhteisistä ulkomaanmatkoista ja snapshot-kuvaamisesta. Albumissa näkyy matkakuvia 1980–90-luvuilta Nepalista, Egyptistä ja Pohjois-Afrikan rannikolta. Avattu valokuva-albumin aukeama, käsi pitelee yhtä valokuvaa. Kuva: Jokisalo Ulla 2021 Kuusi kuvaa,Ulla Jokisalo

Ystävysten kesken tehtiin kuvausmatkoja Eurooppaan, ja varsinkin Itä-Euroopasta tuli Jokisalolle läheinen matkakohde. Matkoilla kehittyivät myös valokuvaamiseen liittyvät taidot. 1990-luvun puolella Jokisalon matkat alkoivat suuntautua kauemmas Euroopan ulkopuolelle.

Museonäyttelyiden tekijä

Neljän vuosikymmenen aikana Jokisalo on ollut maamme tunnetuimpia taiteilijoita. Hänen usein taidemuseoihin rakennetut yksityisnäyttelynsä tunnetaan tavasta, jolla hän taitavasti tekee valokuvista ainutkertaisia. Vaikka valokuva on tekniikkansa osalta monistettava, Jokisalo yhdistää valokuviinsa materiaaleja ja esitystapoja, jotka tekevät niistä uniikkeja teoksia. Kerronnallisten teosten luontevia esityspaikkoja ovat erityisesti taidemuseot.

– Minä kertakaikkiaan rakastan museonäyttelyiden tekemistä ja koen itseni etuoikeutetuksi, kun olen saanut omien näyttelyiden lisäksi tehdä kuraattorina myös isoja yhteisnäyttelyitä.

Kuvaajan seisoo jakkaralla, vain hänen punaiset kenkänsä näkyvät, lattialla pahvinen pienoismalli taidemuseon rakennuksen pohjakaavasta.
Pienoismalli on Aboa Vetus & Ars Nova -museosta, jossa Ulla Jokisalolla oli yksityisnäyttely Leikin varjo vuonna 2011. Kuvaajan seisoo jakkaralla, vain hänen punaiset kenkänsä näkyvät, lattialla pahvinen pienoismalli taidemuseon rakennuksen pohjakaavasta. Kuva: Jokisalo Ulla 2021 Kuusi kuvaa,Ulla Jokisalo

Jokisalon mielestä näyttelyn suunnittelu ja toteuttaminen muistuttaa kertomuksen tekemistä.

– Ajattelen, että olen eräänlainen kertoja. Jonkinlaista tarinaa minä näyttelyilläni teen. Jos minusta ei tullutkaan kirjailijaa, enkä ehkä koskaan kirjoita sitä omaa romaaniani, niin kyllä se tulee tässä tavallaan kuvien kautta tehtyä.

Näyttelyiden aistikokemuksen kannalta on olennaista myös näyttelytilan valaistus. Sen Jokisalo usein haluaa hämäräksi siten, että yksittäisillä valoilla nostetaan teosten yksityiskohtia, kuten neulojen tai saksien kiiltoa, esiin.

– Sehän muistuttaa muistin toimintatapaa: hämärästä nousee esiin kuvia.

Museonäyttelyiden tekemisen hyvänä puolena on myös se yhteishenki, joka näyttelyä rakentaessa syntyy yhdessä museoammattilaisten kanssa. Se on oivaa vastapainoa työhuoneella tapahtuvalle työskentelylle.

– Oikeastaan vasta tässä vaiheessa elämää, yli neljän vuosikymmenen jälkeen alkaa huomata, miten valtavan yksinäistä kuvataiteilijan työ on, ja kuinka ihanaa on nähdä toinen ihminen, jutella ja jakaa tätä maailmaa.

Peilin kautta otettu kuva Ulla Jokisalosta työhuoneellaan, etualalla pöytä takana kirjahylly ja valokuvia seinällä.
Oma työhuone on taiteilijan työn edellytys. Valokuvassa Ulla Jokisalo työhuoneellaan. Kuva on otettu matkapuhelimella, josta on tullut Jokisalolle tärkeä työväline. Peilin kautta otettu kuva Ulla Jokisalosta työhuoneellaan, etualalla pöytä takana kirjahylly ja valokuvia seinällä. Kuva: Jokisalo Ulla 2021 Kuusi kuvaa,Ulla Jokisalo

Ottamaton kuva

Se kuva, joka on vielä ottamatta, on kuva pitkäaikaisesta haaveesta: elämästä oman koiranpennun kanssa.

– Kavereitani varmasti naurattaa, koska olen puhunut tästä jo ainakin 30 vuotta.

Kolme vuotta sitten unelma oli lähellä toteutua, kun Jokisalolla oli jo oma koiranpentu varattuna. Samaan aikaan hän sai kuitenkin toimeksiannon tehdä suuri näyttely Helsingin HAM-taidemuseoon. Jokisalo tiesi, että näyttelyn tekeminen tulisi vaatimaan kaiken hänen aikansa, ja näin unelma koiranpennusta sai jälleen siirtyä tuonnemmas. Nyt näyttely on tehty ja koiranpentu on palannut ajatuksiin.

– Tiedän täsmälleen, mitä siinä kuvassa tulee olemaan. Siinä olemme minä ja koiranpentuni ja me molemmat katsomme kameraan.