Hyppää pääsisältöön

Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

Beach & Strauss / Maalismaa & Holmström
Beach & Strauss / Maalismaa & Holmström Uudet levyt

Beach oli kotirouva, muttei pelkästään, ja Strauss oli taidemusiikin miesjulkkis, muttei pelkästään. Kun Mikael Mattilan levyteksti luo säveltäjien asemasta, sukupuolesta ja elämästä musiikille merkitysavaruutta, hän on oikeassa mutta joutuu pelkistämään ja kuvittelemaan. Kummankaan säveltäjän sonaatti ei tietenkään antaudu merkitsemään mitään käsitteellistä sukupuolesta tai mistään muustakaan, mutta merkityksiä niissä kyllä riittää. Sekä Strauss että Beach punovat laveaa, myöhäisromanttista harmoniakudosta, mutta kenties Beach on astetta arvoituksellisempi ja siinä mielessä paikoin rohkeampi. Esimerkiksi scherzon hiljainen väliosa viulun urkupisteineen on kiehtova ratkaisu, ja hidas osa häilyy rajusti pimeydestä valoon ja pidättyväisyydestä hehkuun. Uskaliasta taitoa on myös se, miten itsenäisesti soittimet rakentavat musiikkia tahoillaan.

Maalismaan ja Holmströmin pitkä yhteinen historia kuuluu yhteissoiton reaktioherkkyytenä. He pystyvät esimerkiksi elävöittämään nopeita osia taidokkailla hidastuksilla ilman että yhteinen syke katoaa, ja sokkeloisessakin tunteilussa säilyy koko ajan suunnan tuntu. Osin periodisoitinten herkkyydestä kumpuava sielukas yksityiskohtaisuus on molemmilla tallella, mutta Maalismaa yltää tarvittaessa entistä kirkkaampaan solistiseen hehkuun, ja Holmström kaivaa rakkaasta Bösendorferistaan entistä tarkempia sävyjä.

Edellisen levyn melkeinpä ainoa kauneusvirhe oli koleasti kilkattava äänitys, mutta uudella levyllä musiikki soi sivistynyttä lämpöä, vaikka viulu meinaa isoimmissa revittelyissä jäädä jalkoihin. Duon näkemyksellisyys välittyy myös levyn graafisessa suunnittelussa: taiteilija Aki Turusen värikäs kansitaide sävyttää musiikkia totuttua rohkeammin, mutta ainakin minun mielestäni oikeaan suuntaan.

Kyseessä on siis uljas todiste siitä, että musiikin kokonaisvaltainen "laatu", musiikin oma merkitysavaruus ja merkityksellinen yhteiskunnallinen keskustelu voivat yhdistyä ongelmattomasti - ainakin kun asialla ovat Suomen parhaat freelancer-muusikot.

Richard Strauss: Sonaatti viululle ja pianolle Es-duuri. Amy Beach: Sonaatti viululle ja pianolle a-molli. - Eriikka Maalismaa, viulu, ja Emil Holmström, piano. (Alba, ABCD 502)

Kuuntele Uudet levyt 3.6.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Valonhohtoista marraskuumusiikkia ukrainalaisin juurin

    Levyarvio

    Taidemusiikkiyleisö janoaa tällä hetkellä syystäkin lohdullisuutta. Levy-yhtiö Ondine on viime vuodet vastannut kysyntään Latvian radiokuoron varmatyylisillä levyillä, joista uusin sisältää Alfred Momotenkon arkaaista, kirkollista ja mystistä diatoniikkaa. Levy erottuu edukseen suitsukkeentuoksun ja valonhohteen tavallista luontevammalla yhdistelmällä, eivätkä Momotenkon ukrainalaiset juuret liene kokonaiselämykselle haitaksi.

  • Walter Sallisen musiikki kasaa soivia merkityksiä niin kuin postmodernin monitaiteen pitää

    Levyarvio

    Modest Musorgskin Näyttelykuvia Viktor Hartmannin näyttelyn pohjalta on kuuluisin esimerkki kuvataiteen innoittamasta taidemusiikista, vaikka usein unohtuu ettei Musorgski muuttanut musiikiksi tauluja vaan kuvitteellisen katselijan mielikuvia. Säveltäjä Walter Sallinen ja kuvataiteilija Markus Jäntti-Tuominen ovat nyt uuden sukupolven innolla tarttuneet Näyttelykuvien materiaaliin ja luoneet siitä postmodernin monitaideteoksen, jonka keskiössä ei ole vain visuaalisuuden ja musiikin vuorovaikutus, vaan myös se, miten vaikutteet, luennat, tekstit peilautuvat, muokkautuvat ja välittyvät taiteiden, aikojen ja ihmisten välillä. Kuulostaa sekavalta mutta tulos on rikkaudessaan luonteva.

  • Vaihteleva yksinlaululevy korostaa Aarre Merikannon melodisuutta

    Levyarvio

    Säveltäjä Aarre Merikannon narratiivi Suomen musiikinhistoriassa on yleensä traaginen. Modernistina hän oli niin paljon aikaansa ja paikkaansa edellä, ettei saanut teoksilleen esityksiä ja sortui oopiumiin. Alban tuore julkaisu säveltäjän kaikista yksinlauluista antaa osaltaan uusia sävyjä kömpelölle narratiiville. Nykykuulijalle Merikanto hahmottuu synnynnäisenä melodikkona, jonka liedeissä on niukalti modernismia mutta viljalti omaleimaista, tiivistä yötunnelmaa.

  • Barokkiviulisti Rachel Podger yksin keskellä hauskaa moninaisuutta

    Levyarvio

    Otsikko kertoo, että maailman parhaisiin barokkiviulisteihin lukeutuva Rachel Podger soittaa uutuuslevyllään "Tutta sola", ihan yksin. Barokin sooloviuluaarteistosta Podger löytää kuitenkin rikkautta, jota ei uskoisi, kun levy käynnistyy sovituksella Bachin urkumonoliitista Toccata ja fuuga d-molli.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua