Hyppää pääsisältöön

Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

Talivaldis Kenins / Symphonies Nos. 4 & 6
Talivaldis Kenins / Symphonies Nos. 4 & 6 Uudet levyt

Talivaldis Keninšin neljäs sinfonia avautuu hänelle tyypillisesti: Huokoinen, diskanttivoittoinen tausta sekoittaa säveltasoja ja sointivärejä, ja sen päälle piirtyy tarkkoja melodiakaaria sekä herkkiä perkussioiskuja. Sinfonian jälkimmäinen osa on melodisesti, harmonisesti ja rytmisesti selvempi ja runsaampi, mutta koko ajan Keninšin ilmaisu pysyy omaleimaisena - impressionistiset sointivärit, uusklassinen läpikuultavuus ja Euroopan modernismin rohkeus yhdistyvät pidättyväisen salaperäiseksi tunnelmaksi, jonka yksityiskohdista löytyy sekä värien että yksityiskohtien rikkautta.

Kuudes sinfonia "Sinfonia ad fugam" on neljättä täyteläisempi ja tummempi, ja sen fuugateema ilmaantuu välillä melko perinteisiinkin harmoniaympäristöihin, joita Keninš kuitenkin sävyttää taitavilla sointiväriliukumilla. Kehittelyn tietty kantikkuus ja etenkin perkussioiden hakkaavuus ovat Keninšin heikoin puoli, mutta ne unohtuvat levyn päätösraidassa, kun Canzona Sonata alttoviululle ja jousille yhdistää tummia, huokoisia sointivärejä ja tarkkapiirtoisia melodioita.

Guntis Kuzman johtama Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri tekee levyllä yhtä hienoa, sielukasta työtä kuin edelliselläkin. Niinpä ymmärrän yhä paremmin, miksi Ondine haluaa nostaa Talivaldis Keninšin esiin. Hän sopii Baltian harmaasävyiseen, pelkistyneeseen taidemusiikkibrändiin, mutta toteuttaa sitä ilman paatosta ja rikkaasti.

Talivaldis Keninš: Sinfoniat nro 4 ja 6 "Sinfonia ad fugam"; Canzona Sonata. - Latvian kansallinen SO/Guntis Kuzma sekä Santa Vizine, alttoviulu. (Ondine, ODE 1354-2)

Kuuntele Uudet levyt 3.6.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua