Hyppää pääsisältöön

Trumpetti pelasti amerikansuomalaisen Allan Sihvolan hengen – Suomalaissoittajat Stalinin vainoissa

Tsheljabinskin vankileirin orkesteri.
"Musiikki on ollut elämässäni päävaikuttaja, josta olen kiitollinen. Niin usein se on ollut henkeni pelastaja ja auttanut muutoinkin elämäni vaikeissa tilanteissa." Kuvassa Tsheljabinskin työleirin soittokunta. Allan Sihvola trumpetteineen vasemmalla. Tsheljabinskin vankileirin orkesteri. Kuva: Allan Sihvolan arkisto kuvitus,vankileirit

Amerikansuomalainen Allan Sihvola muutti 12-vuotiaana 1933 perheensä mukana ihanneyhteiskuntaa rakentamaan Neuvosto-Karjalaan. Toisen maailmansodan aikana hän joutui suomalaisena Tsheljabinskin vankileirille. Vähän yli 20-vuotias Sihvola laihtui luurangon laihaksi, mutta säilyi hengissä, sillä trumpetistina hänet hyväksyttiin leirin soittokuntaan. Kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa, Sihvola ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan. Vei 25 vuotta ennen kuin kirja "Stalinin taivaan alle" julkaistiin.

– Pysäyttävin hetki oli se, kun Allan Sihvola kertoi, kuinka hän oli ollut vankileirillä ja kuinka trumpetti oli hänet pelastanut. Se, että sai soittaa toisille vangeille, oli kevyempää työtä kuin vankien muu työvelvoite. Vähäiset ruoka-annokset riittivät, ja hän selvisi hengissä, tosin ihan luurangoksi laihtuneena ennen kuin pääsi vapauteen ja takaisin kotiin Petroskoihin.

Näin muisteli syksyllä 2020 Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen professori Pekka Suutari 30 vuoden takaista ensikohtaamistaan Allan Sihvolan kanssa Petroskoissa.

Suutari oli saanut juuri valmiiksi musiikkitieteen pro gradunsa Helsingin yliopistossa ja etsi uutta tutkimuskohdetta. Karjalaiset sukujuuret saivat hänet kiinnostumaan Karjalan kulttuurista ja kielestä ja hän oli ryhtynyt kirjeenvaihtoon Karjalan tiedekeskuksen kielen ja kirjallisuuden instituutin tutkijan, petroskoilaisen Kalle Raution kanssa.

Kun Suutari tammikuussa 1992 matkusti ensimmäisen kerran Petroskoihin, Rautio majoitti hänet kotiinsa. Kalle Rautio tutustutti hänet myös naapuriinsa, 71-vuotiaaseen amerikansuomalaiseen trumpetistiin Allan Sihvolaan ja tämän suomalaiseen puolisoon Heidiin. Sihvolan kohtaaminen antoi Suutarille sysäyksen ryhtyä tutkimaan Neuvosto-Karjalan 1920-1930-lukujen musiikkielämää. Lisäksi Sihvola kertoi Suutarille kirjoittavansa muistelmiaan.

– Hän oli kirjoittanut niitä jo toistasataa sivua, ja tietysti ajattelin, että tämähän olisi mahtavan hyvä aineisto minulle käydä läpi ja tutustua, Suutari muisteli.

Allan Sihvola tuottaa pettymyksen

Vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1993 Pekka Suutari matkusti kenttätyömatkalle Petroskoihin kahdeksi kuukaudeksi. Neuvostoliitto oli romahtanut, ja ihmisten arki oli täynnä haasteita. Kaupunkilaiset kauhistelivat varkauksia ja ryöstöjä. Kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Suutarin iäkkäät haastateltavat olivat huolissaan nuoren suomalaisen ruokatilanteesta.

– Allan Sihvola lähti kerran jopa kanssani kauppaan, kun hän halusi nimenomaan varmistaa, että saan ostettua jotain tiettyä tuotetta.

Toinen kohtaaminen Sihvolan kanssa oli Suutarille kuitenkin karvas pettymys. Viiden tunnin haastattelun jälkeen nuori tutkija tilitti kenttäpäiväkirjassaan:

Pettynyt mieliala Allan Sihvolan haastattelun jälkeen. On ehkä väärin olla pettynyt – se on samalla hänen aliarvioimistaan? No kuitenkin hän ei tahtonut minun lukevan muistiinpanojaan, mutta ei niiden takia oikein jaksanut jo kirjoittamistaan asioita muistella – ne asiat hän on jo pois käsitellyt. Siinä syy pettymykseeni!

Sihvola oli suhtautunut erittäin epäluuloisesti nauhurin käyttöön, eikä halunnut Suutarin kirjoittavan mustelmiaan puhtaaksi tietokoneella. Hän oli edennyt elämäkerrassaan vuoteen 1939, muttei halunnut antaa Suutarille tekstiä luettavaksi, ei edes näyttää sitä hänelle.

Muistelmat vihdoin julki

Lähes 30 vuotta myöhemmin, joulukuussa 2020 Pekka Suutari sai sähköpostiinsa uutisen; Allan Sihvolan muistelmat tullaan julkaisemaan kirjana keväällä 2021.

– Onpa hyvä että Sihvolan muistelmat tulevat julki! Suutari vastasi viestiin välittömästi.

Allan Sihvola oli saanut muistelmansa valmiiksi 1996, samana vuonna, kun hän oli muuttanut perheineen Suomeen. Suomessa hän oli ostanut matkakirjoituskoneen ja naputellut käsin aloittamansa muistelmat valmiiksi. Tytär Isabella oli kirjoittanut sitten käsikirjoituksen puhtaaksi tietokoneella.

– Isä tarjosi muistelmiaan usealle kustantajalle, mutta eivät ne kelvanneet. Arveltiin, etteivät ne kävisi kaupaksi. Se oli isälle kova isku, hän masentui syvästi, Isabella Sihvola muistelee kesällä 2021.

Lopulta käsikirjoituksesta otettiin 20 kopiota, joita Allan Sihvola jakeli sukulaisille ja tutuille.

Allan Sihvola kuoli 2009 ja hänen puolisonsa Heidi 2016.

Tietokirjailija Ossi Kamppinen oli haastattelemassa amerikansuomalaisen, Petroskoissa eläneen ja vankileiriltä selvinneen muusikko Elmeri Nousiaisen leskeä, kun rouva Mirjami Nousiainen poimi kirjahyllystään Allan Sihvolan muistelmien kopion. Kamppinen ymmärsi heti, millainen aarre hänellä oli käsissään ja otti yhteyttä siirtolaiskirjallisuuteen erikoistuneeseen pienkustantamoon OK-kirjaan. Seuraavaksi Kamppinen etsi käsiinsä Isabella Sihvolan ja pyysi lupaa muistelmien julkaisemiseen. Isabella ryhtyi saman tien etsimään perhealbumeista kirjaan kuvitusta.

Allan Sihvolan muistelmat Stalinin taivaan alle – Lapsena Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaan tuli painosta keväällä 2021.

– Voi kun isä olisi saanut nähdä muistelmansa julkaistuna! Isabella Sihvola huokaa.

Punainen tähti.
Punainen tähti. kuvitus

Punakaartilainen muuttaa Amerikkaan

Anton Sihvola oli käynyt Amerikassa jo aikaisemmin, mutta palannut takaisin kotiin juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Puoliso Amanda oli jäänyt kotiin ”amerikanleskeksi” 1909 syntyneen Impi-tyttären kanssa. Impi kuoli 5-vuotiaana 1914. Toinen tytär, 1918 syntynyt Else kuoli espanjantautiin vuoden ikäisenä.

Anton työskenteli Kouvolan veturivarikolla veturin lämmittäjänä. Hänet erotettiin työstään, kun hän liittyi punakaartiin.

Tammikuussa 1920 Anton ja Amanda Sihvola matkustivat Atlantin yli Kanadaan. Kanadaan he menivät siksi, että halusivat välttää siirtolaisille tehtävät tarkastukset New Yorkin edustalla olevalla Ellisin saarella. Kanadasta käsin he ylittivät rajan ja siirtyivät Yhdysvaltoihin, Ohion Ashtabulaan, missä Amandan sisar asui lapsineen.

Sihvoloiden kolmas lapsi Allan syntyi Ashtabulassa 27. heinäkuuta 1920.

5-vuotias Allan Sihvola ajaa polkupyörällä Ohion Warrenissa 1925.
Allan kotitalon pihalla Ohion Warrenissa. 5-vuotias Allan Sihvola ajaa polkupyörällä Ohion Warrenissa 1925. Kuva: Allan Sihvolan arkisto polkupyörät

Seuraavana vuonna Sihvolat muuttivat sadan kilometrin päähän Warreniin, missä asuivat useissa eri osoitteissa. Anton sai töitä teräspeltitehtaassa "hiitarina". Työ oli tarkkaa, ja siinä joutui sietämään kovaa kuumuutta, kun teräsharkot kuumennettiin valssaamista varten. Teräspeltitehtaiden tuotteet menivät autoteollisuudelle, joka kasvoi 1920-luvulla vauhdilla.

Vuonna 1925 Sihvoloille ostettiin kabinettigramofoni, ja Allan pääsi isän mukana levykauppaan.

– Isä kysyi usein myös minun mielipidettäni. Niiltä ajoilta asti minulle on tuttu Pyhiinvaeltajien kuoro Wagnerin oopperasta Tannhäuser, eräät Verdin oopperoiden osat, Allan Sihvola on muistellut vuosikymmeniä myöhemmin.

Allan Sihvola ja kaverinsa Leo Wilsman ja auto Ohion Warrenissa 1924.
Allan ja ystävänsä Leo Wilsman ihmettelevät Sihvoloiden autoa kesällä 1923. Vuonna 1929 isä vaihtoi auton vielä uudempaan, 1927-malliseen Chevrolet coupéehen. Allan Sihvola ja kaverinsa Leo Wilsman ja auto Ohion Warrenissa 1924. Kuva: Allan Sihvolan arkisto autot

Äidille ostettiin 1928 sähköpesukone, jolla hän ryhtyi pesemään varakkaiden ihmisten pyykkejä. Isä ja Allan kuljettivat perheen autolla pyykit asiakkaille. Seuraavana vuonna isä vaihtoi auton vielä uudempaan Chevrolet coupéehen. Kun Allan kevään 1930 lopulla tuli äidin kanssa kesäksi Suomeen, juna vei heidät Helsingistä Uttiin. Utin asemalla odottava hevoskyyti oli Allanille uusi kokemus; Warrenissa ei tuohon aikaan ollut enää yhtään työhevosta.

Ohion Warrenin kesäkoulun lapsia 1920-luvulla.
Warrenin kesäkoulun luokkakuva. Allan eturivissä rusettikaulaisen tytön oikealla puolella. Eturivissä vasemmalla tuleva soittokaveri Bruno Sjöblom, johon Allan törmäsi myöhemmin Tsheljabinskin leirillä. Ohion Warrenin kesäkoulun lapsia 1920-luvulla. Kuva: Allan Sihvolan arkisto koulut

Talouslama iskee

Kun 1931 amerikansuomalaisten keskuuteen levisi "Karjalan kuume", myös Anton Sihvola tiedusteli mahdollisuutta muuttaa Venäjälle. Hän toivoi pääsevänsä teräspeltitehtaiseen Ukrainaan, mutta värväystoiminta lopetettiin, eikä matkasta tullut mitään.

Isän palkka pieneni, ja Sihvolat etsivät pienemmän asunnon. Uuden kodin alakerrassa sijaitsivat tilava olohuone, ruokailuhuone, makuuhuone ja keittiö ja yläkerrassa vannahuone ja wc. Ensimmäistä kertaa Allanilla ei ollut nyt omaa makuuhuonetta.

Vuonna 1932 talouslama iski todenteolla myös teräspeltitehtaisiin. Isän tehtaalla koneistoa pysäytettiin ja työmiesten palkat puolitettiin. Ammattiliitto ja vasemmistojärjestöt julistivat lakon, minkä jälkeen lakkolaiset joutuivat mustalle listalle ja työttömiksi.

Laivalla Neuvostoliittoon

Syksyllä 1932 Sihvolat myivät huutokaupalla huonekalunsa ja lähtivät autolla kohti New Yorkia. He odottivat, että saisivat matkalla tiedon, milloin seuraava suomalaisia kuljettava laiva lähtisi Neuvosto-Karjalaan. Spencerin farmikeskuksessa he törmäsivät Karjalasta palanneeseen Eino Matsoon, joka kertoi Karjalan oloista Anton Sihvolalle.

– Isä ei kuitenkaan voinut luopua periaatteistaan ja peruuttaa lähtöämme. Aate ennen kaikkea! Oi kunpa hän olisi voinut silloin voittaa ylpeytensä!

Toukokuussa 1933, kun laiva irtaantui laiturista New Yorkissa, 12-vuotias Allan lauloi muiden mukana Kansainvälistä ja huiskutti punaisella silkkiliinalla, johon oli kirjailtu sirppi ja vasara. Heidän jälkeensä Amerikasta Neuvosto-Venäjälle kuljetettiin enää kaksi suomalaisryhmää.

Anton, Amanda ja Allan Sihvola Ohion Warrenissa noin 1927.
Amerikansuomalaiset Sihvolat, Anton, Amanda ja Allan. Anton, Amanda ja Allan Sihvola Ohion Warrenissa noin 1927. Kuva: Allan Sihvolan arkisto perheet

Laivamatkalla Allan sai nähdä, kuinka vahvasti Karjalaan matkustavat olivat sitoutuneet kommunistiseen aatteeseen.

– Laivamme piti tehdä pysähdys Helsingissä, mutta ryhmämme lähetti laivan kapteenin puheille edustajat, jotka vaativat menemään suoraan Leningradiin, sillä he eivät halunneet nähdä ”Valkosuomea” edes laivasta. Kapteeni suostui tähän ja laiva kävi Helsingissä vasta paluumatkalla.

Amerikansuomalaisia merimatkalla Leningradiin 1933.
Höyrylaiva Berliini matkalla New Yorkista Leningradiin toukokuussa 1933. Allan eturivissä pelastusrenkaan oikealla puolella. Amerikansuomalaisia merimatkalla Leningradiin 1933. Kuva: Allan Sihvolan arkisto siirtolaiset

Petroskoin parakki

Leningradista matkattiin junalla Petroskoihin, missä tulijat majoitettiin asemaparakkiin. Kaksikerroksisessa hirsitalossa oli useita huoneita ja yhteen huoneeseen sullottiin kaksikin perhettä.

– Ulkona pihalla oli ruokala ja puuseet, jotka olivat ruokottomassa kunnossa. Sen ajan yleiset ulkohuoneet olivat niin likaisia, että pimeään aikaan oli parasta olla niihin menemättä.

Kaikki Yhdysvalloista ja Kanadasta tulleet suomalaiset tulivat Petroskoihin asemaparakin kautta.

– Oli tapauksia, että jo tästä eräät kääntyivät takaisin. Mutta suurimmalta osalta into pani ummistamaan silmät ensimmäisille puutteellisuuksille.

Sihvoloiden matka jatkui metsätyömaalle 18 kilometriä Petroskoista, Rutasen kämpälle Vilgaan. Uusi koti sijaitsi hirsiparakissa, josta puolet oli erotettu seinällä poikamiehille.

– Perheille oli molemmin puolin käytävää kyhätty laudoista huoneen tapaiset, jotka olivat ylhäältä katonrajasta auki. Lämmityslaite oli käytävällä kyljellään oleva rautatynnyri, jossa talvella paloi tuli ympäri vuorokauden.

Anton ryhtyi puunkaatajaksi ja Amanda keittäjäksi ruokalaan. Allan meni Petroskoin Suomalaiseen yhdeksänvuotiseen kouluun, asui koulun asuntolassa ja vieraili usein vanhempien luona Vilgassa.

– Yksi syy tiheään kotona käyntiin oli sauna. Petroskoissa oli siihen aikaan vain kaksi yleistä saunaa. Emme pitäneet yleisestä saunasta, sillä katsoimme, ettei siellä ollut oikein puhdasta ja pelkäsimme, että sieltä voi saada syöpäläisiä, jotka siihen aikaan olivat yleisiä.

“Mitenkä et ole anonut Neuvostoliiton kansalaisuutta?”

Alkuvuodesta 1934 Amanda Sihvola lähti käymään Suomessa. Hän olisi ottanut 13-vuotiaan Allanin mukaansa, mutta poika ei halunnut, sillä hän pelkäsi jäävänsä koulussa luokalleen. Sihvoloilla oli Suomen passit ja Allan oli merkitty äidin passiin. Leningradin Suomen konsulaatissa Allan siirrettiin isän passiin, minkä jälkeen isä saattoi äidin Suomeen lähtevään junaan. Äiti palasi Petroskoihin vapuksi.

– Jos äidin matkaa ei olisi ollut, olisin päässyt 1937 matkustamaan äidin kanssa pois Neuvostoliitosta.

Petroskoin suomalaisen keskikoulun 5A-luokka vuonna 1934.
Petroskoin suomalaisen keskikoulun 5A-luokka vuonna 1934. Allan ylimmässä rivissä keskellä. Petroskoin suomalaisen keskikoulun 5A-luokka vuonna 1934. Kuva: Allan Sihvolan arkisto koululaiset

Syksyllä 1935 Sihvolat muuttivat Kontupohjaan, missä Allan meni jälleen suomalaiseen kouluun.

Kontupohjassa isän amerikansuomalainen aatetoveri ihmetteli:

– Mitenkä sinä olet ollut jo kaksi vuotta maassa, etkä vielä ole anonut maan kansalaisuutta?

Niinpä vuoden 1936 alussa sekä Anton Sihvola että hänen passiinsa merkitty 15-vuotias Allan anoivat Neuvostoliiton kansalaisuutta.

Huulet, jotka sopivat kornettiin

Allanin ystävä soitti trumpettia Kontupohjan paperitehtaan klubin soittokunnassa, ja Allan alkoi kulkea mukana orkesteriharjoituksissa. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta soittokunnan jäsenet olivat suomalaisia.

Kontupohjan paperitehtaan klubin soittokunta 1930-luvun alussa.
Kontupohjan paperitehtaan klubin soittokunta 1930-luvulla. Kontupohjan paperitehtaan klubin soittokunta 1930-luvun alussa. Kuva: Allan Sihvolan arkisto Kontupohja

Kun orkesteriin otettiin uusia oppilaita, Allan halusi heti mukaan. Hän haaveili klarinetista, mutta sai soittimekseen barytonin. Vähän myöhemmin kapellimestari Schneider katsoi Allanin huulten sopivan parhaiten kornetin soittamiseen.

– Niin minusta tuli kornetin ja trumpetin soittaja, taito, joka on elämässäni ollut hyvin tärkeä, jopa pelastanut henkeni.

Soittaminen kävi Allanilta helposti. Nuotit hän oli oppinut jo koulussa Amerikassa, missä musiikkitunneilla oli laulettu nuottien mukaan. Jo vappuna 1936 Allan oli mukana orkesterin vappukulkueessa.

Perhe hajoaa

Syksyllä 1936 Amanda Sihvola jäi työttömäksi Kontupohjan viheralueiden hoitolaitokselta. Äidillä riitti kuitenkin työtä ruuan etsimisessä perheelle. Neuvostoliitossa oli ruokapula, ja äiti lähti leipäjonoon klo 5 aamulla.

Isä ja Allan odottivat yhä Neuvostoliiton passejaan. Äidin vaatimuksesta isä lähti Petroskoin siirtolaisvirastoon vetämään kansalaisuushakemuksensa pois ja ottamaan Suomen passin takaisin. Äidin mielestä perheen oli lähdettävä maasta.
Petroskoissa isälle vastattiin, että hänen ja Allanin Neuvostoliiton passit olivat valmiit. Kun isä sanoi, ettei hän halua enää Neuvostoliiton passia, hänelle vastattiin, että passi on otettava tai anottava korkeimman neuvoston kautta eroa Neuvostoliiton kansalaisuudesta. Tämän jälkeen isä haki Kontupohjan miliisilaitokselta Neuvostoliiton passit ja pani saman tien vireille anomukset kansalaisuudesta vapautumiseksi. Päätettiin, että äiti lähtee Suomeen.

Keväällä 1937 isä saattoi äidin Leningradissa Suomen junaan. Samalla matkalla hän tiedusteli Suomen konsulaatissa mahdollisuutta saada Suomen passi takaisin.

– Tällä lailla meidän perhe hajosi, sillä anomukseemme ei kuulunut mitään vastausta. Loppukesästä alkoivat maassa vangitsemiset, emmekä uskaltaneet mennä edes kyselemään asiasta.

Allan ja Anton Sihvola ja heidän ystäviään Kontupohjassa 1930-luvun lopulla.
Isä ja Allan Kontupohjassa ystävien kanssa äidin lähdettyä Suomeen. Allan ja Anton Sihvola ja heidän ystäviään Kontupohjassa 1930-luvun lopulla. Kuva: Allan Sihvolan arkisto perheet

Puhdistus ja talvisota

Vangitsemiset kiihtyivät, ja isä lähti metsätöihin kaukaiselle metsätyömaalle. Seitsemäntoistavuotias Allan jäi yksin Kontupohjaan elelemään soittopalkkioilla ja isän harvoilla kaupunkikäynneillä jättämillä rahoilla. Allan pääsi mukaan tanssiorkesteriin ja kornetti vaihtui kakkostrumpettiin.

– 1937-38 talvi oli kauheata aikaa. Joka päivä sai kuulla, että yöllä oli viety se ja se, mukana läheisiä tuttavia ja ystäviä. Jos ei vangittu, potkittiin pois töistä. Paperitehtaalla pantiin pois melkein kaikki suomalaiset ammattimiehet, tehtaan johtaja ensimmäisenä. Tanssiorkesterista ja soittokunnasta vietiin suomalaisia miehiä. Kadulla ei tahtonut uskaltaa ääneen puhua suomea, sillä suomenkieli oli ”kansanvihollisten” kieli.

Vuoden 1937 lopulla Kontupohjaan oli valmistunut kulttuuritalo, mutta se otettiin kulttuurikäyttöön vasta vuotta myöhemmin. Aluksi talon kellarikerroksessa, näyttelijöiden pukuhuoneissa säilytettiin vankeja. Vangittuja ihmisiä oli niin paljon, että he eivät mahtuneet miliisilaitoksen tiloihin, heidät tuotiin kulttuuritalon kellariin.

– Kun kulttuuritalolla oli sellaisia tilaisuuksia, että jouduimme soittamaan lavan edessä olevassa orkesterisyvennyksessä, kuulimme joskus huutoja kellarista, jonne pääsi myös meidän soittopaikasta menevistä rapuista. Ovi kellariin oli siihen aikaan tiukasti lukossa.

Kellari tyhjennettiin, kun syksyllä 1938 vangitsemiset päättyivät.

Neuvosto-karjalainen yhtye 1930-luvun lopulla, trumpetistina Allan Sihvola.
1930-luvun lopulla Allanin aika kului soittamisessa. Kontupohjan tanssiorkesterin trumpetisti Allan Sihvola ylhäällä vasemmalla. Neuvosto-karjalainen yhtye 1930-luvun lopulla, trumpetistina Allan Sihvola. Kuva: Allan Sihvolan arkisto orkesterit

Allanin kaikki aika kului musiikin parissa, jos ei harjoituksissa, niin soittokunnassa, tansseissa, tai konsertissa. Syksyllä 1938 hän sai töitä sekatyömiehenä Pegmatiitti-tehtaasta. Talvella 1939-40 hän oli putkimiehenä.

– Olimme sinä talvena ulkotöissä aina silloin tällöin, kun pakkanen vähän hellitti. Harva se päivä, etteivät venäläiset pommikoneet lentäneet Kontupohjan yli länteen päin. Laskimme usein, montako meni ja montako palasi takaisin. Hyvin usein takaisin tulevista puuttui koneita. Olimme silloin ja vielä pitkän aikaa jälkeenpäinkin tietämättömiä talvisodan syttymisen todellisista syistä.

Hyvästit isälle ja armeijaan

Kesäkuun 22. päivänä 1941 Allan oli soittamassa urheilukentällä kesäkauden avajaisissa, kun kovaäänisistä alkoi kuulua Molotovin puhe. Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon. Kaksi päivää myöhemmin 20-vuotias Allan astui asepalvelukseen.

– Juna lähti aamulla niin aikaisin, että en herättänyt isää, sillä olimme illalla hyvästelleet.

Allan näki isänsä viimeisen kerran.

Allanin joukko-osasto nousi Leningradin junaan. Leningradista matka jatkui Pihkovaan, missä joukko joutui ensi kerran saksalaisen tiedustelukoneen pommitukseen. Nopean sotilaskoulutuksen jälkeen joukko siirrettiin Pushkinon varuskuntaan, missä Allan sai vanhat, käytetyt sotilasvaatteet ja hänet valittiin signalistiksi. Hän soitti torvella aamuherätyksen, iltasoiton ja ilmahälytykset, joita oli usean kerran päivässä.

Seuraavaksi joukko-osasto komennettiin härkävaunuihin, ja vasta matkalla selvisi, että heitä vietiin Moskovaan ja sieltä edelleen Udmurtiaan, Sarapulin kaupunkiin.

– Olimme 714. erillinen rakennuspataljoona ja tulimme rakentamaan maanpuolustukselle tärkeää kohdetta, naftasäiliötä.

Sotaministeriön alainen työpataljoona vannoi sotilasvalansa 15. maaliskuuta 1942, ja Allanille valkeni, ettei rivimiehissä ollut yhtään venäläistä. Suurin osa miehistä oli inkerinsuomalaisia, seassa suomalaisia, venäjänsaksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia ja puolalaisia. Kun joukossa oleva kapellimestari Jäseläinis sai selville, että mukana oli torvensoittajia, perustettiin 13 hengen torvisoittokunta. Tarvittavat soittimet käytiin takavarikoimassa Sarapulista.

– Kapellimestarimme saattoi ulkomuistista kirjoittaa yhdessä illassa pienen kappaleen koko orkesterille.

Työpataljoonan torvisoittokunta soitti muotitansseja, valsseja, foxtrotteja ja tangoja. Orkesteria komennettiin soittamaan sinne ja tänne, eikä sille maksettu palkkaa.

Tsheljabinskin leirille

Kesällä 1942 työpataljoona lopetettiin ja miehille ilmoitettiin, etteivät he olleet enää armeijan palveluksessa. Tammikuussa 1943 pataljoonan ”suomalaiset jätteet” lastattiin itään menevään junaan.

Tsheljabinskin vankileirin parakkeja.
Tsheljabinskin vankileirin parakkeja. Tsheljabinskin vankileirin parakkeja. Kuva: Allan Sihvolan arkisto Gulag: Vankileirien saaristo

Monen päivän matkustamisen jälkeen tultiin Tsheljabinskin asemalle. Sieltä marssittiin 10 kilometriä kaupungin laidalle, missä kuljettiin sisään suuresta portista ja ohitettiin piikkilangoin ympäröity vankileiri.

– Aidan takana seisovat miehet heiluttivat meille käsiään. Joku lausahti, että katsokaa, kun vangitkin tervehtivät meitä.

Tarkistuksessa kaikki teräaseet ompeluneuloja myöten kerättiin pois, jonka jälkeen miehet vietiin parakkiin. Järkyttynyt joukko ihmetteli, minne he olivat joutuneet ja miksi.

– Kun pääsimme keskustelemaan parakin vakituisten asukkaiden kanssa, joista suurin osa oli venäjänsaksalaisia, ymmärsimme, että olimme menettäneet vapautemme.

Tsheljabinskissa oli vuosina 1942-46 kaikkiaan 15-16 leiriä, joissa jokaisessa 3000-5000 vankia. Leiriläisten voimin rakennettiin teräsvalssaamo, martinuunit, koksikemiallinen tehdas, tulenkestäviä tiiliä valmistava tehdas, kaksi masuunia, teräsrakennelmia valistava tehdas sekä kymmenelle tuhannelle ihmiselle nykyaikainen kaupunki. Leiriläiset olivat pakkotyössä, he olivat rikosvankeja, sotavankeja ja "armeijaan kelpaamattomia" uzbekkeja.

Allan joutui putkitöihin ilman kunnollisia työvälineitä.

– Olin kuukauden päivät siinä hommassa, kun alkoi tuntua, että jos en pääse muihin töihin, niin hulluksi tässä tulee.

Onnekseen Allanilla oli mukana trumpetti ja laukullinen nuotteja, hän pääsi mukaan leirin soittokuntaan. Hän oli orkesterin ainoa suomalainen, muut olivat venäjänsaksalaisia.

Nälkä

Pian Tsheljabinskiin tulonsa jälkeen Allan alkoi kärsiä nälkää. Talvi 1943 oli kaikkein raskain. Silloin leirin 5000 asukkaasta joka vuorokausi menehtyi keskimäärin 9 vankia.

– Haudankaivajat eivät ehtineet kaivaa hautoja, vaan työnsivät vainajat lumen alle. Keväällä räjäytettiin pitkät yhteishaudat, joihin ruumiit ladottiin kuin puupinot. Tämän jälkeen puskutraktori täytti haudan maalla.

Vankeja kuoli kaikilla leireillä, mutta varsinkin siellä, missä oltiin töissä kivilouhimoilla ja metsätyömailla. Soittokunta soitti portilla, kun muut vangit lähtivät työmaille.

– Joskus aamulla, kun työhön marssijoiden riveistä joku heikkokuntoinen kaatui, hänet vedettiin jaloista syrjään ja marssi portille jatkui musiikin tahdissa.

Soittokunta soitti työmaakeittiön vieressä, kun työläisille jaettiin ruokaa. Kun kaikki olivat syöneet, kapellimestari kävi kerjäämässä soittajille soppaa.

Allan Sihvola kohtasi leirillä vanhat soittajakaverinsa viulisti Walter Mannerin ja hanuristi Rauni Jäppisen. Jäppinen oli niin heikkona, että Manner työnsi häntä kottikärryissä.

Leiri numero 15:sta Allan törmäsi lapsuudenystäväänsä Bruno Sjöblomiin.

– Löysin hänet parakin hellan luota, jossa hän paistoi kaatopaikalta löytämiään perunankuoria. Sain tietää, että samalla leirillä oli suuri osa Kontupohjan kulttuuritalon soittajista.

Syksyllä 1943 soittokunta komennettiin Bakalin kaivoskaupunkiin, missä se soitti rikosvangeille, miehille ja naisille. Yksi vangeista oli karannut. Hän oli piiloutunut rakennusalueelle, ja vartijat etsivät häntä.

– Seuraavana aamuna, kun tulimme soittamaan, makasi karkuri portin vierellä kaikkien nähtävänä reikä otsassa. Häntä ei varmasti oltu ammuttu karkuun juostessa. Voitte kuvitella tilannetta: soittokunta soittaa bravuuria marssia ja vangit marssivat portin vieressä makaavan ruumiin ohi. Ihmishenki ei ollut siellä minkään arvoinen, eikä oikeutta voinut etsiä mistään.

Pakkasessa ja viihteellä

Kesällä 1944 Tsheljabinskin soittokunnalle ommeltiin univormut mittojen mukaan. Tämän jälkeen orkesteri soitti usein sekä leirin korkeimmalle päällystölle että kaupungin siviilijohtajien juhlissa.

Tseljabinskin vankileirin orkesteri, mukana amerikansuomalainen Allan Sihvola.
"Olimme onnellisia!" Kesällä 1944 Tsheljabinskin vankileirin soittokunta sai uudet univormut. Tseljabinskin vankileirin orkesteri, mukana amerikansuomalainen Allan Sihvola. Kuva: Allan Sihvolan arkisto vankileirit

Talvipakkasissa soittokunta joutui taistelemaan torvien jäätymistä vastaan. Tavallisesti jäätymisen estämiseksi torvet huuhdeltiin ennen soittoa spriillä.

– Niissä oloissa sprii ei tullut kysymykseenkään. Löysimme ulospääsyn neulomalla vanhoista toppatakkien osista torville pussit.

Soittokunnan lisäksi Allan toimi trumpetistina leiriläisten viihdekokoonpanossa. Soittokunnan johtaja ja 17-vuotias krimiläinen nuorukainen soittivat viulua, soittokunnan B-basisti bassoa, leipuri harmonikkaa, kokki ja mallipuuseppä Viktor Matikainen mandoliinia.

– Lisäksi Viktor valmisti itse banjon, jota hän myös soitti. Eräs nuori volgansaksalainen soitti selloviulua, joka oli valmistettu leirimme puusepänverstaalla. Sitten oli vielä rummut ja rumpali.

Kotimatkalle

Sodan päättyminen toukokuussa 1945 oli Neuvostoliitossa suuri juhla.

– Mutta me, jotka olimme ilman kansalaisoikeuksia, emme vieläkään saaneet minkäänlaisia lupauksia kotiin pääsystä ja vapautemme palauttamisesta.

Vasta vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1946, kun Allan oli 25-vuotias jaettiin todistuksia, jonka mukaan leiriläiset olivat olleet mobilisoituina NKVD:n rakennuksella.

– En tiedä paljonko väkeä meni tämän paperin kanssa henkilöosastolle, mutta sen tiedän, että heti kohta alkoi meikäläisiä häviämään ja mekin Walter Mannerin kanssa aloimme suunnittelemaan pakoa.

Silloin kaupungille ilmestyi Karjalan edustaja, joka lupasi järjestää Allanille, Walterille ja kymmenelle muulle karjalaiselle kotimatkan. Miehet kerääntyivät Tsheljabinskin ratapihalle, missä edustaja näytti vaunun, antoi ruokakortit ja järjesti laudat lavereita varten.

– Jostain löytyi myös pyöreä rautainen uuni ja savuhormit. Kun kaikki oli kunnossa, edustaja toivotti hyvää matkaa ja käski olla turhan takia näyttäytymättä.

Kotimatka kesti seitsemän päivää, ja Allan ja Walter viihdyttivät matkatovereitaan soitollaan. Syyskuisena aamuna 1946 Allan Sihvola astui junasta Petroskoin asemalla.

Allan hankkii perheen

Kun Allan Sihvola palasi vankileiriltä, hänellä ei ollut omaisia, ei kotia eikä työtä. Äiti oli Suomessa. Isä oli kuollut. Väliaikainen majapaikka löytyi amerikansuomalaisten Einari ja Anni Laurilan luota.

– He asuivat Mashezerskajakadulla kaksikerroksisen hirsitalon toisessa kerroksessa olevassa huoneessa, jossa oli hella. Asunnon peränurkkaan mahtui isäntäväen leveä amerikkalainen sänky, jonka he olivat ihmeen tavalla kuljettaneet mukanaan evakkoon ja sieltä takaisin. Vastakkaisella seinällä oli amerikkalainen matka-arkku, jonka päälle jonkun jatko-osan kera järjestettiin minulle makuupaikka.

Kiitos rautateillä työskentelevän soittokaverin, Anatoli Ivanovin, Allan sai töitä vaunuvarikolta työkaluviilarina. Allan liittyi Rautateiden soittokuntaan ja perusti ystäviensä kanssa tanssiorkesterin.

Keväällä 1947 naapuri Heidi Jääskeläinen palasi evakosta ja vuoden kuluttua Allan ja Heidi muuttivat yhteen. Heidin lapsuudenperhe oli tullut Neuvostoliittoon loikkareina, veneellä Inkerinmaalle yli Suomenlahden. Vuonna 1938 Heidin isä oli vangittu, eikä hänestä oltu kuultu sen jälkeen mitään.

Vuonna 1947 Allan onnistui saamaan yhteyden Suomessa asuvaan äitiinsä. Silloin hän oli 27-vuotias. Seuraavana vuonna äiti kuoli Kotkan sairaalassa struumaleikkauksen jälkeen.

Allan ja Heidi laillistivat suhteensa siviilirekisterissä ennen tyttärensä Isabellan syntymää elokuussa 1949.

Allan Sihvola soittaa trumpettia kulkueessa Petroskoissa 1959.
Isabella Sihvola toimi nuottitelineenä isälleen vuonna 1959. Allan Sihvola soittaa trumpettia kulkueessa Petroskoissa 1959. Kuva: Allan Sihvolan arkisto trumpetistit

KGB kuulustelee

Vielä vuonna 1949 Allan Sihvola joutui KGB:n kuristusotteeseen.

– Ajalle oli tyypillistä tiukka sensuuri, mitä musiikkia sai soittaa. Rahmaninovista ei saanut edes puhua.

Allan oli töissä rautateillä ja soitti tehtaan orkesterissa, jossa oli mukana myös hänen hyvä ystävänsä, amerikansuomalainen Walter Manner. Manner oli omistanut New Yorkissa osan tontista, joka oli myyty 1930-luvulla. Mannerin muusikkoystävät ostivat perintörahoilla muotikappaleiden nuotteja ja lähettivät niitä hänelle Petroskoihin. KGB kiinnostui sekä Mannerin nuoteista että rahoista. Revolveri pöydällä KGB kuulusteli 29-vuotiasta Allan Sihvolaa useaan otteeseen ja yritti turhaan saada hänet ilmiantamaan ystävänsä.

Allan Sihvola mukana Petroskoin vappuparaatissa 1950.
Allan Sihvola trumpetteineen mukana Petroskoin vappukulkueessa 1950. Allan Sihvola mukana Petroskoin vappuparaatissa 1950. Kuva: Allan Sihvolan arkisto soittokunnat
AllanSihvola soittaa trumpettia Petroskoin Rautatien soittokunnassa.
Allan mukana Petroskoin Rautatien soittokunnassa. AllanSihvola soittaa trumpettia Petroskoin Rautatien soittokunnassa. Kuva: Allan Sihvolan arkisto trumpetistit

Muutto Suomeen

Vuosien mittaan Allan Sihvola alkoi haaveilla pääsystä ”puhtaampiin päivätöihin”. Toive toteutui kesäkuussa 1964, kun Petroskoin TV:n äänittäjä, amerikansuomalainen muusikkoystävä Elmeri Nousiainen järjesti Allanin työtoverikseen.

Syksyllä 1968 Allan ja Heidi vierailivat ensimmäisen kerran Suomessa sukulaistensa kutsumana.

Pysyvästi he muuttivat tyttärensä kanssa Suomeen toukokuussa 1996, jolloin Allan oli 75-vuotias. Elämää Neuvostoliitossa hän luonnehti:

– Elämä olisi muuten siedettävää, jollei tämän maan kansa olisi niin rappeutunut. Rikollisuutta on paljon ja poliittinen tilanne on epävarma. Välillä pelottaa, kun ajattelee, mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan. Eläkkeet eivät vastaa myyntihintoja ja niitäkään ei makseta ajoissa. Se on seikka, joka panee monen eläkeläisen elämän matalaksi. Paljosta joudutaan kieltäytymään. Kaiken yllämainitun takia olemme päättäneet tehdä samoin kuin moni täällä on jo tehnyt, poistua maasta paluumuuttajina Suomeen.

Allan, Heidi ja Isabella Sihvola muuttomatkalla Suomeen toukokuussa 1996.
Allan, Heidi, Isabella ja kuski evästauolla toukokuussa 1996. Päämääränä Suomi. Allan, Heidi ja Isabella Sihvola muuttomatkalla Suomeen toukokuussa 1996. Kuva: Allan Sihvolan arkisto autot