Hyppää pääsisältöön

Kirkko keskellä kylää – kirkkorakennus on osa kulttuuriperintöämme ja kansallismaisemaamme

Kristinuskon tulo Suomeen merkitsi uuden kulttuurin alkua. Sen näkyvimpiä ja pysyvimpiä merkkejä ovat olleet kirkot, jotka ovat tärkeä osa kulttuuriperintöämme ja kansallismaisemaamme. Rakennuksena kirkko on usein ollut pitäjän komein sekä sijainnut paikalla, josta se näkyy kauas. Tutustu kirkkoarkkitehtuurin kehityssuuntiin, historiaan ja kirkkojen merkitykseen myös pyhinä paikkoina. Artikkeliin on koottu kirkkoja eri puolilta Suomea, ja ne edustavat eri aikakausia, kirkkokuntia kuin rakennustyyliäkin.

Varhaisimmat kirkkomme ovat peräisin 1100-luvulta ja ne ovat olleet puurakenteisia. Vanhimmat säilyneet kirkkomme ovat kuitenkin kivikirkkoja ja ne ovat 1200-luvulta. Kirkkojen rakentaminen liittyi Suomessa kirkollisen elämän vakiintumiseen, joka maassamme ajoittui 1200-luvun tienoille katolisen kirkon aikaan.

Kirkkoarkkitehtuurissa on ollut vallalla erilaisia tyylisuuntia. Ulkomaiset vaikutteet ja herätteet erilaisten viranomaistahojen määräysten ohella ohjasivat suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin kehitystä, joskaan eivät täysin tukahduttaneet kansallisia tarpeita ja arvoja. Ohjelmassa Kirkko suomalaisessa maisemassa (1955) esitellään kirkkorakennuksia ja kirkkojen merkitystä kristikansalle.

Kirkkorakentamista on aina säädelty, mutta muoto ei ole vakiintunut

Kirkkojen rakentamista on aina säädelty eri tavoin joko hiippakunnallisella tai valtakunnallisella tasolla. Katolisen kirkon aikana rakentaminen oli piispojen ohjauksessa, ja piispojen toimet taas olivat kanonisen lain tulkintaa. Uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla kirkkorakentamista koskevat seikat olivat ensijaisesti päätöksentekoa ja taloudenhoitoa koskevia asioita.

1700-luvulla julkinen rakentaminen haluttiin saada ajan näkemysten ja Tukholmassa hyväksyttyjen tyylikäsitysten suuntaisiksi. Kirkon piirustukset tuli näin ollen hyväksyttää tuomiokapitulissa ja maaherralla. Lisäksi Ruotsin kuninkaan antaman asetuksen mukaan piirustukset tuli myös lähettää Tukholmaan yli-intendentin hyväksyttäväksi.

1800-luvulla Venäjän keisarikunnan osana Suomi noudatti kirkkojen rakentamisessa periaatteita, joista Ruotsin vallan aikana oli sovittu. Uutta sen sijaan olivat 1800-luvun lopussa pidetyt ensimmäiset julkiset arkkitehtikilpailut uusien kirkkojen rakentamisesta. Tästä tuli sittemmin käytäntö, joka lopullisesti vakiintui 1920-luvulta lähtien.

Erilaiset tyylisuunnat eivät poikenneet merkittävällä tavalla katolisten tai protestanttisten kirkkojen rakentamisessa pitkään aikaan. Kanonisen ohjauksen on pikemminkin nähty antavan tilaa erilaisille tyylisuunnille myös protestanttisessa kirkkorakentamisessa. Ohjauksesta huolimatta kirkolle ei ole kuitenkaan määritelty yhtä tiettyä muotoa, jota olisi vuosisadasta toiseen noudatettava. Näin ollen suomalainen kirkkoarkkitehtuuri on pyrkinyt tarjoamaan kullekin ajalle sopivan sakraalitilan, eli vihkimällä pyhitetyn tilan.

Koruttoman kauniit kivikirkkomme

Keskiaikaiset kivikirkkomme on rakennettu pääasiassa luonnonkivestä ja siksi niitä kutsutaan harmaakivikirkoiksi. Niiden esikuvat ovat gotiikassa, joskin niissä on omia kansallisia erityispiirteitä.

Kivikirkkojen yhteisenä tunnusmerkkinä on eheä yhtenäinen pohjamuoto ja yksinkertaiset rakennusosat. Tavallisesti ulkoseinän katkaisevat vain ovet ja ikkunat. Päätyjä koristavat ristinmuotoiset suorat tai pyöreät tiilestä tehdyt kuviot. Varhaisimmissa kivikirkoissa tosin päätykoristelu oli niukkaa tai se puuttui kokonaan. Koristelu on yleensä länsipäädyssä ja noudattaa maakunnallisia erityispiirteitä.

Jos kivikirkkojen ulkoarkkitehtuurissa on havaittavissa yhtenäinen luonne, samaa ei voida sanoa sisätiloista. Erot näkyvät ennen kaikkea holvauksissa ja tilanmuodostuksessa.


Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Isonkyrön keskiaikainen harmaakivikirkko rakennettiin 1500-luvulla ja se oli alunperin roomalaiskatolinen kirkko. Siitä muistona ovat alttarikaapit ja pyhimysten kuvat, jotka liittyvät katolisen kirkon hurskauselämään. Samalla paikalla Kyrönjokivarressa oli alun perin sijainnut puukirkko.

Pyhälle Laurille pyhitetty harmaakivikirkko on toiminut Pohjan pitäjän suurkirkkona ja se on käsittänyt kaikkiaan 27 seurakuntaa. Kirkon erityispiirteenä on sen 1560-luvulla tehdyt Raamatun kuvituksen tapaan toimivat seinämaalaukset. Kotimaan kasvot (2004) kävi tutustumassa kirkkoon sen 700-vuotisjuhlavuonna.


Porvoon kirkko on Porvoon hiippakunnan tuomiokirkko ja se edustaa 1400-luvun myöhäisgotiikkaa. Porvoon tuomiokirkko on olemassaolonsa aikana ollut useiden erilaisten tuhotöiden kohteena. Se poltettiin useita kertoja 1500-luvulla, jolloin se rapistui huonoon kuntoon. Seuraavalla vuosisadalla se oli saatu kunnostettua useiden sotilaallisten manöövereiden jäljiltä, kunnes Suuren Pohjan sodan aikana 1708 kirkko tuhoutui täysin lukuun ottamatta seiniä, kuoroholvia ja pohjoislaivan holvia.

Jatkosodan aikana 1941 kirkkoon putosi pommi, joka ei kuitenkaan räjähtänyt. Kirkon katto paloi 2006 kokonaan, mutta sisäkatto säilyi, joten sisätiloihin ei päässyt syntymään suuria vaurioita.


Hämeessä sijaitseva Hattulan Pyhän Ristin kirkko on rakennettu noin 1400-luvun loppupuolella Hurttalanharjun kumpumaiseksi laajenevalle harjanteelle, maisemallisesti merkittävälle paikalle Hattulanselän rantaan. Pyhän Ristin kirkko on keskiaikainen harmaakivikirkko, joskin sen ulkoseinissä on käytetty runsaasti tiiltä. Ainoastaan myöhemmin uusitut asehuone ja eteläseinän tukipilarit ovat harmaakiveä. Se poikkeaakin saksalaistyyppisen tiiligotiikkansa vuoksi muista keskiaikaisista kirkoistamme, jotka ovat päämateriaaliltaan harmaakiveä. Hattulan harmaakivikirkko tunnettin keskiajalla pyhiinvaelluskirkkona aina Tanskaa myöten.

Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinillä on lähes 200 kalkkimaalausta, jotka ovat peräisin 1500-luvulta. Maalaukset muodostavat useita kuvasarjoja, joissa Raamatun pelastussanoma ja pyhimysten opettavaiset elämänkerrat on esitetty kansalle tavalla, jota lukutaidotonkin pystyi ymmärtämään. Maalausten lähtökohta on myös liturginen. Niissä kuvataan maailmanluominen, syntiinlankeemus kuin viimeinen tuomiokin.

Hirsirakentamisen mestarinäytteet ovat kansanrakentajien luomuksia

Puu oli pitkään kirkkojemme pääasiallinen rakennusmateriaali, vaikka Ruotsin vallan aikana annettiin jopa määräys tehdä kirkot kivestä. Suomalaiset suosivat puuta rakennusmateriaalina, koska sitä oli suhteellisen vaivatonta hankkia. Kirkonrakentajat kuitenkin pyrkivät lyhytnurkkaisilla salvoksilla ja hirsien palhoamisella sileäpintaisiksi jäljittelemään kiviarkkitehtuuria. Puuta kun ei sen saatavuudesta huolimatta aina pidetty kyllin arvokkaana rakennusmateriaalina kirkkorakennukseen.

Kansanmestarien rakentamat 1600–1700-lukujen puukirkot edustavat suomalaisen puuarkkitehtuurin huomattavaa saavutusta. Kansan keskuudesta kohonneet kirvesmies–rakennusmestarit tunnetaan nimeltä. Eikä ollut tavatonta, että syntyi erityisiä rakentajasukuja, kun taidot periytyivät isiltä pojille. Moni kansanmestarien rakentama kirkko nousi kansan hartaasta toiveesta ilman rakennuslupaa ja tuomiokapitulin siunausta.


Petäjäveden kirkko Keski-Suomessa on yksi Unescon Suomen maailmanperintökohteista. Maailmanperintöluetteloon se pääsi vuonna 1994. Kirkko edustaa itäistä skandinaavista puuarkkitehtuuriperinnettä. Petäjäveden vanha kirkko on keskeiskirkko, eli se on pohjamuodoltaan symmetrinen ristikirkko. Sen pyöreä kupoli ja jyrkät kattorakenteet puolestaan viittaavat myöhäisgotiikkaan.

Kirkon rakensivat keskisuomalaiset talonpojat 1700-luvulla. Kun kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan, emämaa-Ruotsista ei odotettu sen enempää piirustuksia kuin lupaakaan. Jaakko Klemetinpoika Leppänen ja kaksitoista kirvesmiestä veistivät kirkon omin päin. Kirkon sisätiloissa olevat naivistiset puuveistokset ovat niin ikään kansanmestarien aikaansaannoksia.


Kun Pihlajavedellä päätettiin, että kylän on saatava kirkko, Vähä-Kemin isäntä lahjoitti tarkoitusta varten tontin Vääräkosken rannalta. Tukholman yli-intendentin toimisto ei kuitenkaan myöntänyt rakennuslupaa, eikä tuomiokapituli siunannut hanketta. Siitä huolimatta rakentamiseen ryhdyttiin, ja hankkeen mestariksi saatiin tunnettu kirkonrakentaja eräjärveläinen Matti Pärnä-Åkerblom. Rakennustyö aloitettiin vappuna 1780.

Kellotorni on pyöreä ja sitä koristaa sipulikupoli. Kyseessä on läntinen tyyli. Pihlajaveden erämaakirkko on muodoltaan pitkäkirkko, joka poikkeaa keskeiskirkosta muodoltaan. Toisin sanoen se on pohja-alaltaan suorakaiteen muotoinen ja jossa pidemmät sivut ovat itä-länsisuuntaisia. Sisätiloissa huomio kiinnittyy hirsisiin seiniin, joihin on painunut hartaiden seurakuntalaisten kumarat hahmot.

Keuruun vanha kirkko.
Keuruun vanhan kirkko Keuruun vanha kirkko. Kuva: Museovirasto/ Historian kuvakokoelma/Bonin, Volker von, kuvaaja Keuruu

Ohjelmassa Kirkkokansan varjot (1975) tutustutaan niin ikään keskisuomalaiseen kirkkoon, Keuruun vanhaan kirkkoon. Sen rakensi härmäläinen Antti Hakola 1756–1758. Kirkko on pitkäkirkko, jonka länsipäädyssä on torni.

Kirkolla on paanukatto, ja se on sisäpuolelta tynnyriholvien muodostama ja jonka pintaan on tehty rokokootyylisiä maalauksia. Kirkkosalin yhtenäinen holvaus luo sisätilaan ristikirkon vaikutelman.


Pirkanmaalla sijaitseva Ruoveden kirkko valmistui 1778. Sen rakennusmestarina oli Matti Pärnä-Åkerblom. Ruotsiin oli lähetetty yli-intendentin konttoriin Ruoveden kirkon piirustukset vuonna 1777, mutta konttorin ehdotus saapui Suomeen vasta 1779, jolloin kirkko oli jo rakennettu.

Kirkko on ristikirkko, joka oli 1700-luvulla muodissa. Toisin sanoen se on pohjamuodoltaan ristinmuotoinen. Ruoveden ristikirkko on kuitenkin suomalaisittain poikkeuksellinen, sillä se on 24-kulmainen.

Ristikirkko mahdollisti suuremmat tilat ja samalla säästi myös puuta. Kirkkojen rakentamisessa oli annettu yleisenä ohjeena, että rakennusmateriaalin säästämisen vuoksi olisi käytettävä kiveä. Näin ei kuitenkaan Ruovedellä toimittu.

Ortodoksinen kirkkoarkkitehtuuri

Ortodoksisella kirkkoarkkitehtuurilla on vahvat juuret bysanttilaisessa arkkitehtuurissa. Tämän vaikutus näkyy ennen kaikkea itäisen Suomen ortodoksikirkoissa. Aikojen kuluessa näistä bysanttilaisvaikutteisista yksinkertaisista telttakattorakennelmista kehittyi katettujen sivurakennelmien lisääntyessä monimuotoinen mutta pohjapiirustukseltaan säännöllinen kirkko.

Ortodoksisessa kirkkoarkkitehtuurin luonnetta voi tulkita siten, että ihminen on tilan kohde. Lisäksi tiloilla on erilaisia käyttötarkoituksia, ja tilat – eteisosa, kirkkosali, alttarihuone, jonka ikonostaasi yhdistää kirkkosaliin – sulautuvat liturgisesti yhteen. Ortodoksinen kirkko rakennetaan yleensä itä-länsisuuntaisesti. Useimmiten sisääntulo ja eteisosa ovat kirkon länsipäässä ja alttari kirkon itäpäässä. Ohjemassa Jumalanäidin katedraali Uspenski (1983) esitellään ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria ja myös tilojen jäsentelyä.


Keisari Aleksanteri II:n hyväksyi Helsingin ortodoksisen seurakunnan pääkirkon Uspenskin katedraalin piirustukset 1859 ja peruskivi laskettiin 1860. Itse kirkko valmistui 1868. Kirkon piirustukset oli tilattu Venäjän Akatemian jäseneltä arkkitehti A. M. Gornostajevilta. Uspenskin katedraalia suunnitellessaan hänellä oli lähtökohtana Venäjän pohjoisten puukirkkojen rikkaat pyradimisommittelut ja Kreikan ensimmäiseltä vuosituhannelta periytyvät pohjaratkaisut.


Suomen vanhin käytössä oleva ortodoksinen kirkkorakennus on Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko eli Pokrovan kirkko Lappeenrannassa Etelä-Karjalassa. Se valmistui vuonna 1785 ja edustaa Pietarin klassista arkkitehtuuria.
Tunnusomaista pietarilaisvaikutteisille kirkoille oli tilajäsentely, joka koostui länsitornista, matalammasta runkohuoneesta ja sen päällä olevasta keskitornista. Lappeenrannassa tornin hillitty kaarimuoto viittaa myös vanhempaan barokkiperinteeseen.


Uuden Valamon pääkirkko Heinävedellä Etelä-Savossa valmistui 1977 ja sen oli suunnitellut venäläinen Ivan Kudrjavzev. Se on pyhitetty Kristuksen kirkastumisen muistolle. Se edustaa pohjoisvenäläistä kivikirkkotyyliä, ja samankaltaisia yksikupolisia, valkoisia tiilikirkkoja voidaan nähdä Novgorodin ja Pihkovan alueella Venäjällä.

Moderni kirkkoarkkitehtuuri haastaa perinteet

Moderni kirkkotyyli haastaa voimakkaasti klassiset kirkonrakennustyylit, esimerkiksi gotiikan. Modernissa kirkkoarkkitehtuurissa on ollut voimakkaita vaikutteita 1930-luvun funktionalismista, joka puolestaan on korostanut kirkon sakraalitilan luonnetta käytännöllisyydellä ja käytettävyydellä. Toisaalta 1960-luvulta lähtien sen vastapainoksi nousi postmodernismi, jonka keskeisenä ajatuksena oli perinteestä lainaaminen ja yleisön kanssa kommunikointi. Modernit kirkot ovat herättäneet kansainvälistä huomiota ja samalla muodostuneet kansallisiksi monumenteiksi. Toisaalta uudet kirkkorakennukset ovat herättäneet keskustelua ja hämmentäneet sekä herättäneet tunteita suuren yleisön kuin papistonkin keskuudessa.


Iisalmen Pyhän Ristin kirkko toimii hyvänä esimerkkinä kirkkorakennuksesta, jossa on vaikutteita funktionalismista mutta joka edustaa kuitenkin tyyliltään uusasiallisuutta. Kaupunkikuvallisesti keskeisellä paikalla sijaitseva kirkko valmistui 1934 ja sen oli suunnitellut arkkitehti Eino Pitkänen. Matkailufilmissä vuodelta 1959 esitellään Iisalmen uutta kirkkoa eli Pyhän Ristin kirkkoa. Kirkko on rakennettu betonista sekä tiilestä ja se on valkoiseksi rapattu päätytornillinen basilika, eli se on suorakulmion muotoinen, jossa kuoriosa on runkohuonetta kapeampi ja matalampi.

Uusasiallisuus

Uusasiallisuus on taidesuuntaus, joka syntyi 1920-luvulla Saksassa. Se oli vastareaktio ekspressionismille, jota on pidetty modernismin voimakkaimpana suuntauksena. Uusasiallisuus syrjäytettiin 1930-luvulla, kun kansallissosialistit nousivat valtaan. Heidän mielestään uusasiallisuus oli rappiotaidetta.

Nimitystä uusasiallisuus on käytetty toisinaan myös ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä funktionalistisesta ja uusklassisesta rakennustaiteesta. Tällöin asiallisuudella on tarkoitettu tarkoituksenmukaisuutta.

Lähde: Wikipedia



Temppeliaukion kirkko Helsingissä on Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelema ja se valmistui helmikuussa 1968. Käyttöön se vihittiin syyskuussa 1969. Kirkon sanotaan olevan yhdistelmä maallista ja pyhää, tunnetta ja järkeä. Se on myös suosituimpia arkkitehtuurikohteita Suomessa. Arkkitehtoniselta muodoltaan se on pyöreä, kallion sisään rakennettu kirkko. Se kuitenkin noudattelee pitkäkirkon tilajäsennystä, sillä alttari sijaitsee kirkkosalin etuosassa.

Kirkko herätti jo rakennusvaiheessa huomiota paitsi ulkonäöltään myös hinnaltaan. Se nostattikin mielenosoituksia erityisesti kristillisten nuorten keskuudessa. Heidän mielestään rakennukseen käytetyt rahat olisi tullut suunnata maailman hädänalaisille. Heinäkuussa 1968 joukko kristillisiä ylioppilaita maalasi rakenteilla olevan kirkon perustuksiin useaan kertaan sanan "Biafra". Tällä viitattiin Biafrassa käynnissä olevaan sisällissotaan.

Vuonna 1984 valmistunutta Myyrmäen kirkkoa Vantaalla kutsutaan Valon kirkoksi. Tämän postmodernin tyylin mukaisen kirkon on suunnitellut arkkitehti Juha Leiviskä. Ohjelmaotteessa Arkkitehti kertoo työstään Leiviskä kertoo kyseisen kirkon suunnittelusta. Kirkolle ominaista on luonnonvalon käyttö. Alttari, saarnastuolia vastaava puhujakoroke ja kastemalja ovat pitkällä sivulla, minkä vuoksi kaikki istumapaikat ovat suhteellisen lähellä alttarialuetta, jolloin puheen kuulee hyvin. Urut on sen sijaan sijoitettu lyhyelle sivulle, jolloin kirkkosali toimii hyvin musiikkisalina. Kirkossa aloitettiin mitattavat korjaustyöt vuonna 2019 pitkään jatkuvien sisäilmaongelmien vuoksi.

Suomessa evankelis-luterilaisia kirkkoja on noin 800. Luku koostuu pääkirkoista, kyläkirkoista ja seurakuntakeskusten kirkkosalaisesta. Kun lukuun lisätään noin 140 ortodoksista kirkkoa ja tšasounaa eli rukoushuonetta, sakraalitilojen määrä Suomessa lähentelee tuhatta. Osa kirkoista toiminnassa vain kesällä ja ne ovat niin sanottuja autiokirkkoja. Osa on esimerkiksi huonokuntoisuutensa vuoksi pois käytöstä.

Kirkkojen korjaussyklinä pidetään yhtä sukupolvea. Moni kirkollinen rakennus kiinteine sisustuksineen ja taideteoksineen on suojeltu. Suojellun kirkon korjaaminen on tehtävä restauroiden kirkkolain edellyttämällä tavalla. Uuden kirkon rakentaminen onkin jo harvinaisempaa ja se tehdään asiantuntijayhteistyössä.

Lähteet: Muuttuva kirkkorakennus tänään. Suomen ev.-lut kirkon julkaisuja 55. Kirkko ja toiminta; Kauneimmat kirkkomme, Antero Sinisalo, Henrik Lilius, Per-Olof Welin (Toim.) 1962, Jyväskylä; Valtakunnalliset merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt; Uskon tilat ja kuvat. Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja taide, Arto Kuorikoski (toim.) 2008, Tampere; Marja Terttu Knapas & Soile Tirilä: Suomalaista kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970, 2006, Helsinki;Suomen kirkkoja kunnittain valokuvin.>

Kommentit