Hyppää pääsisältöön

1960-luvun hittibändi Herman's Hermits sai tv-lavasteet niskaansa Linnanmäellä

Manchesterilainen Herman's Hermits nousi 1960-luvun puolivälissä hetkiseksi maailman suosituimpien kitarabändien joukkoon. Maaliskuussa 1966 TV2 teki siitä livenauhoituksen, joka on Ylen vanhin kokonaisena säilynyt yksittäisen pop/rockyhtyeen konsertti. Historiallisen tallenteen pikantti yksityiskohta on Ohimennen-ohjelman suurten tunnuskirjainten romahtaminen miltei kansainvälisten tähtien päälle.

Kun Herman's Hermits saapui vierailulle Suomeen, se oli jo "kahden viime vuoden ajan kilpaillut täysiveroisena Beatlesien kanssa saarivaltakunnan ja koko maailman nuorison suosiosta", kuten Helsingin Sanomat (8.4.1966) varsin aiheellisesti kirjoitti.

Radioyleisölle bändin vaiheista oli kerrottu Hilkka Kantelisen Kaleidoskooppi-ohjelmaan tekemässä haastattelussa toukokuussa 1965. Juttua tehtäessä vuoden ikäisellä bändillä oli takanaan jo pitkä liuta hittejä. Soittajien keski-ikä oli tuossa vaiheessa 18 vuotta, ja bändin keulakuva Peter Noone oli vain 17-vuotias.

Emme soita jazzia emmekä muuta monimutkaista musiikkia.― Laulusolisti Peter Noone, HS 8.4.1966

Toisin kuin esimerkiksi monet mustaan rhythm and bluesiin nojaavat aikalaisensa, Hermits omaksui linjakseen kepeän ja aurinkoisen popin, jossa oli mukana brittiläisen music hall -perinteen henkeä. Tyyli puri etenkin Yhdysvalloissa.

Laulusolisti Noone totesi ihailijoistaan HS:lle: "Emme yritä ujuttaa heihin mitään sanomaa tällä protestilaulujen aikakaudella emmekä soita jazzia emmekä muuta monimutkaista musiikkia." Tämän määrätietoisen joviaalisuuden ja yksinkertaisuuden visuaalisena symbolina toimi Noonen alituinen virne.

Suomessakin yhtye saavutti menestystä niin myyntilistoilla kuin radion Kahdeksan kärjessä -äänestyksissä. Vaikka täällä oli aiemmin nähty jo monia kansainvälisiä menestysbändejä, medialla riitti kiinnostusta Hermitsin vierailuun.

Pop-lehden (5/1966) mukaan bändistä tehtiin peräti kaksi eri radiohaastattelua. Ylen arkistossa on säilynyt Seppo Seppäsen ja Oki Pikkaraisen tekemä juttutuokio, jossa bändi lasketaan yhdeksi "popmaailman kolmesta suuresta".

Herman's Hermits soitti Linnanmäen Peacock-teatterissa kaksi peräkkäistä konserttia 31. maaliskuuta. Illan muina esiintyjinä olivat brittiläinen Kirkbys sekä kotimaiset Lords ja Topmost. Hermits, kuten monet muutkin tuon ajan ulkomaiset tähtivierailijat, nähtiin lisäksi muutamassa muussakin kaupungissa.

Herman's Hermitsin konsertin ilmoitus Helsingin Sanomissa 1966.
Konserttimainos Helsingin Sanomissa. Herman's Hermitsin konsertin ilmoitus Helsingin Sanomissa 1966. 1966,Linnanmäki,Peacock-teatteri,Herman's Hermits

Hermitsin osuudet Peacockin konserteista taltioitiin TV2:n Ohimennen-ohjelmaa varten. Jälkimmäinen konserttiosuus on julkaistu tämän artikkelin yhteydessä.

Ohjelmasarjan toimittaja Markku Veijalainen toimi myös konserttien juontajana. Tulkkausapuna hänellä oli laulaja Anki Lindquist, jonka kanssa Veijalainen taltiointien aluksi vitsaili kielitaitonsa kustannuksella.

Herman's Hermits -yhtye esiintyy Linnanmäen Peacock-teatterissa.
Herman's Hermits lavalla. Herman's Hermits -yhtye esiintyy Linnanmäen Peacock-teatterissa. Kuva: Antero Tenhunen/Yle Herman's Hermits,Ohimennen,Peacock-teatteri,Linnanmäki,1966

Herman's Hermits esitti Peacockissa lähinnä singlehittejään (I'm into Something Good, Henry the VIII, Mrs. Brown You've Got a Lovely Daughter, End of the World, Wonderful World jne.) ja niiden b-puoliskoja. Kappaleiden välissä Noone toisteli suomeksi oppimaansa "kiitosh, kiitosh"-fraasia.

Hermits tunnettiin etupäässä coverkappaleista tai ulkopuolisten lauluntekijöiden sille kirjoittamista hiteistä. Sitä ei ole muisteltu varsinaisena musiikillisena merkkipaaluna, eikä mainetta ollut omiaan kohentamaan studiosoittajien käyttö osassa levytyksistä. Yhtyeen levyt olivat kuitenkin hyvin tuotettua poppia, ja konsertissaan se tarjosi myös käypää livesoittoa, joka oli varmimmillaan etenkin lopetusnumerossa A Must to Avoid.

Ensimmäisen konsertin tv-taltioinnin alkupuolella ei soolokitara tosin kuulunut lainkaan mutta onneksi miksaus koheni illan edetessä. Soittajat ("Hermanin" lisäksi soolokitaristi Derek Leckenby, komppikitaristi Keith Hopwood, basisti Karl Green ja rumpali Barry Whitwam) esiteltiin yleisölle ainoastaan etu- tai lempinimillään.

Nuorekkaana esiintyvässä popohjelmassa tavoiteltiin vauhdikkuutta muutamilla toistuvilla kameratrikeillä ja strobovaloilla. Jälkipolville säilynyttä nauhoitusta rasittavat kuitenkin runsaat ja tylsät kaukokuvat.

Toivomme, että Herman ja nämä erakotkin pitävät lapinhatut päässään silloin kun päätä rupeaa palelluttamaan.― Juontaja Markku Veijalainen

Kesken konsertin Veijalainen ja Lindquist astelevat lavalle luovuttamaan bändille neljän tuulen lakit muistoksi Suomesta. Tietoa ei ole, olivatko kyseessä aidot saamelaispäähineet vai turisteille valmistetut tekeleet, eikä asia tuolloin muutenkaan näyttänyt herättävän debattia. Kyseessä taisi olla maan tapa, sillä myös Renegades-yhtye sai faneiltaan samanlaiset kapineet tv-nauhoituksen yhteydessä. Hermits esitti hatut päässään menestyskappaleensa The End of the World.

Molemmat konsertit vietiin läpi samoilla nuoteilla. Jopa alkujuonnon kielitaitopilailu toistuu tv-nauhoituksissa suurin piirtein samasta sanaan. Jälkimmäiseen osuuteen syntyy oma sävähdyttävä momenttinsa, kun vauhdikkaan Henry the VIII:n päätyttyä lavasteiksi ripustetut suuret Ohimennen-kirjaimet yhtäkkiä rysähtävät rumpali Whitwamin niskaan tai ainakin hänen rumpusettinsä sekaan. Muutaman vuoden aikana yhtye on näköjään kuitenkin saavuttanut sellaisen professionaalisuuden asteen, että jatkaa hävityksen keskellä tyynesti seuraavalla numerolla.

Lisää ohjelmasta