Hyppää pääsisältöön

Moskovan kirjeenvaihtaja – suomalaiset tiedotusvälineet Neuvostoliitossa KGB:n ja sensuurin vallitessa

Reijo Nikkilän toimittama ja ohjaama dokumentti Moskovan kirjeenvaihtaja (1997) tutustuttaa haastattelujen, valokuvien ja arkistofilmien kautta suomalaisten kirjeenvaihtajien työhön Neuvostoliitossa sodan jälkeen aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Dokumentti on myös katsaus itänaapurimme sodanjälkeiseen historiaan sekä maittemme välisiin suhteisiin.

Lue myös Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajan Erkka Mikkosen artikkeli "Moskovan kirjeenvaihtajalta: Kun kattolevyt tippuivat mystisesti, ajatus kääntyi heti turvallisuuspalvelun tekemisiin". Siinä Mikkonen kertoo työstään ja elämästään Moskovassa 2020-luvulla.

Dokumentissa tavataan suomalaisten tiedotusvälineiden entisiä Moskovan-kirjeenvaihtajia, jotka kertovat kokemuksistaan Neuvostoliitossa. Arkistofilmien ja valokuvien kautta siirrytään ajassa taaksepäin ja kerrataan myös maailmanpolitiikan kipupisteitä, jotka vaikuttivat Suomeenkin. KGB kintereillä, Neuvostoliiton sisäpoliittiset umpisolmut, liikkumisrajoitukset, sensuuri ja itsesensuuri värittivät myös kirjeenvaihtajien elämää.

Ovi Neuvostoliittoon aukeaa

Yleisradion pääjohtajan Hella Wuolijoen matka Moskovaan kevätkesällä 1948 oli käänteentekevä suomalaisten tiedotusvälineiden pääsylle Neuvostoliittoon. Wuolijokeen suhtauduttiin myönteisesti ja vieraillessaan Moskovan radiossa hän esitti, että yleisen kulttuurivaihdon lämmetessä voisi olla paikallaan saada maahan Yleisradion kirjeenvaihtaja. Asiaa kuitenkin puntaroitiin myös siltä kannalta, että tiedonvälitys voitaisiin hoitaa Moskovan suomenkielisen toimituksen toimesta.

Hella Wuolijoki työpöytänsä äärellä. Mustavalkoinen kuva.
Hella Wuolijoki/Yle kuvapalvelu Hella Wuolijoki työpöytänsä äärellä. Mustavalkoinen kuva. Kuva: Ruth Träskman / Yle Kuvapalvelu Hella Wuolijoki,Yle Elävä arkisto,Yle

Päätettiin kuitenkin, että Yleisradio lähettää paikalle oman toimittajan. Ahti Liedeksestä tuli Yleisradion ensimmäinen uutiskatsausten tekijä Moskovassa. Ensimmäinen viikkokatsaus Yleisradiolle lähetettiin 27.8.1948.

Emme halua levittää vieraan valtakunnan propagandalähetyksiä.― Yleisradion viesti Ahti Liedekselle työn loppumiseen liiityen.

Kovin pitkään ei Liedes ehtinyt uutislähetyksiään tehdä, kun Yleisradio päätti lopettaa lähetykset. Liedes oli uutisoinneissaan välittänyt myös Neuvostoliiton näkemyksiä, jotka koskivat muun muassa Suomen ulkopolitiikkaa. Tämä ei Suomessa miellyttänyt kaikkia. Liedeksen ura päättyikin reilun vuoden kuluttua 1949. Yleisradio perusteli päätöstä sillä, että "se ei enää halunnut lähettää vieraan vallan propagandalähetyksiä".

Suomalaiset tiedotusvälineet lähettivät edustajiaan Neuvostoliittoon eri tahtiin. Osa kirjeenvaihtajista toimi myös toisten tiedotusvälineiden avustajina. Tähän päädyttiin osittain säästösyistä, toisaalta tasapuolisuuden suojaamiseksi.

Esimerkiksi Kansan Uutiset oli jo 1950-luvulla maassa, mutta Yleisradio lähetti oman kirjeenvaihtajansa vasta 1960-luvun puolivälissä ja Uusi Suomi jo 1958. Helsingin Sanomat lähti Neuvostoliittoon 1975. Helsingin Sanomat oli harkinnut lähtemistä koko 1960-luvun, mutta lehtityön kannalta toimintaympäristöä pidettiin liian vaikeana.

Kun ilmapiiri ja toimintamahdollisuudet helpottuivat, yhä useampi tiedotusväline lähti Moskovaan. Seuraavina vuosikymmeninä myös kirjeenvaihtajajoukko nuorentui ja kirjeenvaihtajiksi tuli yhä enemmän naisia. Lisäksi uutisten aihepiiri laajeni ja uutisointia pyrittiin tuomaan lähemmäs länsimaista journalismia.

Yleisradion ensimmäinen kirjeenvaihtaja – kommunisti vai ei?

Syyskesällä 1964 Yleisradion radion puheohjelmien osaston osastopäällikkö Leo Meller ehdotti johtokunnalle kirjeenvaihtajan lähettämistä Pariisiin, New Yorkiin ja Moskovaan. Ehdotus sai myönteisen vastaanoton, mutta kirjeenvaihtajien nimityksessä Yleisradion hallintoneuvosto oli päättänyt, että "poliittinen näkökulma oli siirrettävä vakanssien täyttämiseen". Haluttiin siis hakea poliittista edustavuutta. Yleisradion pääjohtajaksi 1965 valittu Eino S. Repo sanoo haastattelussa, että hän ei pitänyt hallintoneuvoston linjausta hyvänä. Hänen mukaansa tämä linjaus oli paitsi äärettömän kiusallista myös vahingollista.

Hallintoneuvostossa oli se tendenssi, että siirretään poliittinen näkökulma alemmalle tasolle vakanssien täyttämiseen. Mielestäni se oli kiusallista ja vahingollista.― Ylen pääjohtaja Eino S. Repo poliittisista nimityksistä.

Moskovaan lähetettiin "aatteelleen rikkumattoman lojaali" kommunisti Aarne Nojonen vuonna 1965. Yleisradiolle alkoi kuitenkin muodostua rasitteeksi maine, jonka mukaan se ei voisi lähettää Neuvostoliittoon muita kuin kommunisteja. Aarne Nojosen seuraaja Juhani Lindström (1969-1975) ei kuitenkaan ollut kommunisti vaan sosiaalidemokraatti.

Aarre Nojonen raportoi Moskovasta.
Aarne Nojonen Aarre Nojonen raportoi Moskovasta. Kuva: yle kuvanauha Moskovan alue

Yleisradiossa 1960-luvun puolivälissä uutispäällikkönä ollut Ralf Friberg sanoo Lindströmin valinnasta, että "minulle oli tärkeää saada muita kuin kommunisteja kirjeenvaihtajaksi". Nojonen palasi kirjeenvaihtajaksi jälleen vuosiksi 1975–1977. Nojosta seurannut Reijo Nikkilä puolestaan kuului SKP:hen ja oli Yleisradion kirjeenvaihtaja Moskovassa 1977–1987.
30-vuotias Yleisradion toimittaja Reijo Nikkilä työpöytänsä ääressä vuonna 1970
Reijo Nikkilä 30-vuotias Yleisradion toimittaja Reijo Nikkilä työpöytänsä ääressä vuonna 1970 Kuva: Yle reijo nikkilä

Yleisradiossa päätettiin 1980-luvun alussa, että Moskovaan lähetettäisiin toinenkin kirjeenvaihtaja. Osittain lisääntyneiden tehtävien vuoksi, osittain siksi, ettei mikään puolue voisi vaatia itselleen kahta paikkaa. Näin yhden puolueen monopoli tuli pakostakin rikotuksi. Moskovaan valittiin 1981 sitoutumaton Yrjö Länsipuro (1981–1987). Ylen uutispäällikkönä tuolloin toiminut Jarmo Virmavirta toteaa kuitenkin, että SDP olisi halunnut oman henkilönsä kirjeenvaihtajaksi, mutta tyytyi Länsipuroon, sillä olihan hän pätevä tehtävään.

Kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro Moskovassa.
Yrjö Länsipuro Kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro Moskovassa. Kuva: Valokuva kuvakaappaus ohjelmasta. kirjeenvaihtajat

1980–1990-luvuilla aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti Ylen kirjeenvaihtajina Moskovassa työskentelivät Lena Relander, Martti Hosia, Hannu Vilpponen, Marit Ingves ja Jarmo Koponen sekä Jyrki Saarikoski. Ingves ja Saarikoski jatkoivat vuoteen 1995 asti. Koponen siirtyi Pietariin kirjeenvaihtajaksi vuosiksi 1992–1993.

KGB valvoo – kadonneen kissan arvoitus

Kirjeenvaihtajan pääsy Moskovaan ei suinkaan ollut yksiselitteistä. Kun anomus kirjeenvaihtajan lähettämisestä Moskovaan välittyi Neuvostoliittoon, kirjeenvaihtajakandidaatin taustoja ryhdyttiin tutkimaan. KGB pyysi suurlähetystöä hankkimaan henkilöstä kaiken mahdollisen tiedon, jos tietoa ei ollut riittävästi. Suomessa tietojen keräämiseen osallistuivat nekin diplomaatit, jotka eivät olleet KGB:n virkailijoita.

Muodollinen hyväksyjä oli keskuskomitean kansainvälinen osasto, vaikkakin todellinen hyväksyjä oli KGB. Hyväksynnän jälkeen KGB ulotti erilaisia valvontatoimia kirjeenvaihtajia kohtaan. Salakuuntelun ja seuraamisen lisäksi käytettiin hyväksi suomalaisten kanssa työskenteleviä neuvostoliittolaisia, kuten sihteerejä, yhteystoimittaja tai tulkkeja, joiden oli myös määrävälein annettava valvottavastaan raportteja.

Sehän oli poliisivaltio. Diktatuuri, joka piti silmällä omia asukkaitaan, ulkomaalaisia eikä epävirallisia kontakteja juuri syntynyt.― Martti Valkonen, Uusi Suomi 1969–1973.

KGB oli kiinnostunut kirjeenvaihtajista jo siksikin, että heidän tiedettiin tapaavan tunnettuja toisinajattelijoita. Epävirallisia kontakteja ei juurikaan päässyt syntymään kuin ravintoloissa ja kaukojunissa, kertoo dokumentissa Uuden Suomen kirjeevaihtajana ollut Martti Valkonen. Hän sanoo maan olleen diktatuuri ja poliisivaltio, jota ei kukaan sanonut ääneen. Oman maan kansalaisia pidettiin silmällä siinä missä ulkomaalaisiakin.

Lisäksi Valkosen mukaan Moskovassa oli liikkumisrajoituksia, joiden mukaan keskustasta ei saanut mennä yli 40 kilometrin päähän ilman lupaa. Lupa liikkumiseen piti anoa kaksi vuorokautta ennen matkustamista ulkoministeriöstä. "Sen sai, jos sai", Valkonen toteaa. Hänen mukaansa tiedustelutoiminnan näkökulmasta kun oli olemassa vaara, että ulkomaailmaa leviää tätä kautta Neuvostoliitosta sellaista tietoa, jota ei haluttu paljastaa.

Yrjö Länsipuro taas kertoo tositapauksen kautta siitä, miten kirjeenvaihtajia valvottiin. Länsipuroilla oli Nauku-niminen kissa, joka katosi viikoksi. Kissaa etsittiin joka paikasta, kunnes Länsipuro päätti pitää puheen keittiön katossa riippuvalle lampulle venäjäksi. Puheessa hän esitti pyynnön: "Herra majuri, voisitteko auttaa meitä saamaan kissa takaisin?" Puolen tunnin kuluttua oven takana seisoi nuori mies sinisessä sadetakissaan ja kysyi Länsipurolta, oletteko kadottaneet kissanne ja toi kohta hieman laihtuneen Nauku-kissan takaisin kotiinsa.

Nauku-kissa
Nauku-kissa Nauku-kissa Kuva: Kuvakaapaus valokuvasta kuvanauhalta kissa

Epävirallisten kontaktien luomisen vaikeus säilyi pitkään Neuvostoliitossa, ja vasta 1980-luvun loppupuolella epävirallisten kontaktien luominen oli jo helpompaa, kertoo puolestaan Kyösti Karvonen (HS 1987–1991).

KGB

KGB eli SNTL:n (Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto) valtion turvallisuuskomitea oli valtiollinen turvallisuuspoliisi vuodesta 1954–1991. Se vastasi ulkoisesta turvallisuudesta ja tiedustelusta.

Lähde: Wikipedia

Sensuuria, itsesensuuria ja rähmällään oloa – toisinkirjoittajien kujanjuoksua

Kansan Uutisten Lauri Kantola oli arkistotietojen mukaan ensimmäinen akkreditoitu eli NL:n ulkoministeriöstä kirjeenvaihtajakortin saanut toimittaja. Hänet lähetettiin kolmeksi vuodeksi Moskovaan tammikuussa 1956. Kantola ei kuitenkaan voinut vapaasti uutisoida tapahtumista, sillä hänen tekemisiään NKP:n Suomen-asioiden hoitaja Vladimir Feodorov seurasi tarkkaan. Kantolan sanotaan ohjelmassa antaneen Kansan Uutisille vain niitä juttuja, jotka oli jo virallisesti julkaistu Neuvostoliitossa.

Lauri Kantola 1950
Lauri Kantola 1950 Lauri Kantola 1950 Kuva: Yle kuvapalvelu radiotoimittaja

Kirjeenvaihtajat elivät jatkuvan sensuurin alla. Paitsi että KGB:llä oli tarkat tiedot toimittajista ja heidän tekemisiään seurattiin tarkkaan, työn piti läpäistä sensuuri. Jos toimittaja ei kirjoittanut KGB:n ja keskuskomitean haluamalla tavalla, toimenpiteisiin saatettiin ryhtyä. Tällöin esimerkiksi kotia kuunneltiin ja seurattiin, keitä siellä kävi.
Kaikki opimme tavan, jolla kirjoittaa sensuurille. Itsesensuuri pelasi.― Aarne Tanninen, Uusi Suomi 1958–1963.

Uuden Suomen kirjeenvaihtajana toiminut Aarne Tanninen kuvailee, miten kirjeenvaihtajat oppivat tavan, jolla kirjoittaa sensuurin alla. Itsesensuuri toimi hänen mukaansa. Jos itsesensuuri ei toiminut, kirjeenvaihtaja sai tuta.

Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana 1964–1967 Erkki Kauppila oli kirjoittanut, miten NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov syrjäytettiin ja mitkä taustatekijät olivat vaikuttamassa. Tiedot välitettiin paitsi Kansan Uutisissa, myös Yleisradiossa. Kauppila joutui myrskyn silmään, kun NKP:n Feodorov raivosi Kauppilalle tämän "pettäneen meidät". Kauppilan mukaan tämä tapahtuma vaikutti hänen ja NKP:n Suomen-osaston virkailijoihin väleihin lopun elämää.

Kun Reijo Nikkilä raportoi kriittiseen sävyyn Prahan miehityksestä elokuussa 1968, sen seuraukset tuntuivat vielä 1974, kun Nikkilä haki työlupaa Moskovaan. Työlupaa ei myönnetty, ja Nikkilä joutui odottamaan itsensä "normalisoitumista" vuoteen 1976 asti. Tuolloin hänelle jo myönnettiin viisumi ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin Ylen kirjeenvaihtajaksi Moskovaan, jossa hän hoiti tehtäväänsä vuoteen 1987 asti.

Olin kerran moitittavana ulkoministeriön lehdistöosastolla epäystävällisestä lähestymistavasta.― Jukka Luoma, Uusi Suomi 1980–1985

Jukka Luoma kuvailee, että hän pyrki kirjoittamaan siitä, millaista Neuvostoliitossa todellisuudessa oli. "Poliittinen järjestelmähän oli hyvin vastenmielinen. Kerran olin moitittavana ulkoministeriön lehdistöosastolla epäystävällisestä lähetysmistavasta, koska olin perustanut juttujani huhujen varaan. Tämä oli pääsihteeri Andropovin sairastelun aikaan", Luoma kertoo.

STT:n kirjeenvaihtaja 1984–1987 ollut Robin Sirén puolestaan muistelee, miten hänellä oli vaikeuksia Moskovan lisäksi myös Suomessa. STT:n päätoimittaja oli laittanut seinälle viestin, jonka mukaan "Sirénin tekstejä on pestävä". Viesti poistui hänen mukaansa seinältä vasta vuonna 1985. Eikö hän ollut riittävästi rähmällään? Siréniä kysymys huvittaa ja hän huomauttaa, etteivät norjalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset koskaan huomauttaneet mitään.

Jos olin rähmällään, olin sitä tyylissä, en substanssissa.― Jyrki Koulumies, Uusi Suomi 1977–1980

Uuden Suomen kirjeenvaihtajana ollut Jyrki Koulumies ei mielestään harrastanut itsesensuuria, mutta "rähmällään olosta" hän toteaa, että jos hän sellaista teki, se näkyi tyylissä, ei substanssissa. Hän pystyy lukemaan kirjoittamansa jutut, mutta toisaalta myöntää, että saattoi käyttää kiertoilmaisuja, esimerkiksi jos viranomainen valehteli.

NKP

NKP eli Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli Neuvostoliiton hallitseva ja ainoa puolue. Puolue perustettiin 1917, ja se lopetti toimintansa 1991 Neuvostoliiton hajottua. Tämän marxilais-leniniläisen puolueen äänenkannattaja oli sanomalehti Pravda (suom. totuus).

Lähde: Wikipedia

Vapautta, valvontaa ja todellisuuden kuvaamisen vaikeus

Mihail Gorbatšovin valinta NKP:n pääsihteeriksi 1985 vapautti hiljalleen maata ja antoi kirjeenvaihtajillekin liikkumatilaa. Vapautuminen ei kuitenkaan ollut välitöntä ja täydellistä. Kirjeenvaihtajat joutuivat yhä NKP:n kuultavaksi, jos kirjoitukset tai uutisoinnit eivät miellyttäneet. He saattoivat saada erilaisia viestejä siitä, ettei heidän kirjoituksistaan pidetty. Nämä saattoivat olla suusanallisia tai poikkeuksellisen lyhyitä viisumeja. Toisinaan tuli suoranainen määräys poistua maasta.

Kun Hannu Vilpponen välitti julkisuuteen hänelle toimitetun videotallenteen Tbilisin tapahtumista vuonna 1989, lehdistöpäällikkö Gennadi Gerasimov halusi tietää videon lähettäjän. Vilpponen kertoo, että nyt hän jo pystyi sanomaan suoraan, ettei hän paljasta lähdettään. Kansan Uutisten (1988–1991) Pekka Lehtonen muistelee, miten NKP:n Feodorov toi mapillisen hänen kirjoittamiaan juttuja, jotka oli Feodorovin mielestä "väärin" tai "huonosti" kirjoitettuja.

Liikkuminen kameroiden ja kuvausryhmän kanssa oli kuitenkin jo jouhevampaa, mutta edelleen suomalaistoimittajille valittiin haastateltavat ja ulkolähetysautossa istui "luotettava mies".

Gorbatšovin aika toi vapautuneen mutta valvotun ajan lisäksi vallankumouksen, joka sai niin panssarit kuin kansalaisetkin kaduille. Huhut ja faktat sinkoilivat Neuvostoliiton lähestyessä loppuaan. Hannele Ahokas oli Aamulehden ja Kauppalehden kirjeenvaihtaja Neuvostoliiton viimeisenä vuotena aina vuoteen 1994 asti. Hänen kokemuksensa mukaan Neuvostoliitto ei kuitenkaan osoittanut heikkouden merkkejä. Elämä oli edelleen hankalaa.

Pidämme toimintaasi silmällä ja annamme akkreditoinnin vain kuudeksi kuukaudeksi. Jos toiminta ei parane, akkreditointia ei uusita.― Robin Sirén saamastaan palautteesta.

STT:n Robin Sirén niinikään muistelee Gorbatšovin aikaa yhä hankalana. Hän oli kirjoittanut Gorbatšovin toiveesta ydinaseista vapaasta maailmasta, että se oli kaunis utopia. Sirén sai vakavan varoituksen: työlupa myönnetään tästä lähtien määräajaksi ja jos tyyli ei muutu, se perutaan kokonaan.

Baltian maiden itsenäistyminen, vallankaappauksen yritys ja Neuvostoliiton rahauudistus, Tšetšenian levottomuudet vyöryivät tiedotusvälineiden eteen ja ruokkivat sensaatiohakuisuutta. Tämä johti Tapio Nurmisen (Uusi Suomi, MTV, Turun Sanomat 1990–1993) mukaan siihen, että oli vaikea kertoa, mitä maassa todella tapahtui.

Aluksi työ oli hyvin vaikeaa, koska olin nainen ja tunsin, etteivät neuvostoliittolaiset ottaneet minua tosissaan.― Eija Lampi, Kauppalehti 1985–1990

Neuvostoliitossa suomalaisten analyyttisyyttä ja tietämystä arvotettiin. Toisaalta oli aiheita, joita Neuvostoliitossa vierastettiin vielä 1980-luvulla. Kauppalehden kirjeenvaihtajana ollut Eija Lampi kertoo, miten Neuvostoliitossa ei oltu tottuneita siihen, että talousasioista kysytään suoraan ja taloudesta kirjoitetaan avoimesti. Asiantuntijoita tai talouden tunnuslukuja oli Lammen mukaan vaikea saada. Oman hankaluutensa toi hänen mukaansa se, että hän oli nainen. Lampi itse koki, etteivät neuvostoliittolaiset oikein ottaneet häntä tosissaan.

Maan avautuminen oli kuitenkin tosiasia, vaikka muutos oli ollut odotettua hitaampaa. Toimittajien kontaktit lisääntyivät ja kirjoitettavien aiheiden piiri laajeni. Jopa mahdollisuudet keskusteluihin kansanedustajien kanssa Kremlin käytävillä olivat olemassa.

Yleisradiolla on omat journalistiset lähtökohtansa, emmekä katso olevamme virallisen ulkopolitiikan jatkeena.― Jaakko Heino, Ylen uutistoiminnan päällikkö.

Kyösti Karvosen mukaan suomalaispolitiikot eivät joko tienneet, mitä suomalaiset kirjeenvaihtajat Neuvostoliitossa tekivät tai toivoivat, ettei se pitäisi paikkaansa, mitä maassa tapahtui. Erityisesti presidentti Mauno Koivisto oli närkästynyt tiedotusvälineiden tavasta uutisoida Neuvostoliiton tapahtumista.

Yleisradion silloinen uutistoiminnan päällikkö Jaakko Heino muotoilee Koiviston asennetta niin, että presidentillä oli tietty linja ja hän olisi toivonut, että Yleisradion linja olisi ollut sopusoinnussa sen kanssa. "Yleisradiolla on omat journalistiset lähtökohtansa, emmekä katso olevamme velvollisia toimimaan virallisen ulkopolitiikan jatkeena," Heino toteaa.

Neuvostoliitto valtiona lakkasi olemasta joulukuussa 1991, ja Boris Jeltsinistä tuli Venäjän presidentti. Edelleenkään Venäjän valtion ja suomalaisten tiedotusvälineiden intressit eivät aina kohdanneet, vaikkakin median työskentelyolosuhteet olivat helpottuneet. Ohjelmassa haastatelluille toimittajille Moskova on ollut paikka tehdä työtä siinä missä mikä tahansa muu kaupunki tai maa. Suuri metropoli asettaa jo sinällään omat rajoituksensa, eikä enää ole aiheita, joista ei voisi uutisoida.

Lähteet: Helsingin Sanomat, 11.3.2012; Helsingin Sanomat, 29.1. 2015

Lisää ohjelmasta