Hyppää pääsisältöön

Kelluessaan

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Kajo kuivilla. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Monenlaisia ajatuksia tulee sellaisen päähän, joka kelluu selällään mukavanlämpöisessä vedessä, eikä yritä tahallaan miettiä jotain, kuten sitä, että jos tekisi 37-kulmaisen rakennuksen, jonka jokainen sivu on (metripituudeltaan) alkuluku, ja vieläpä kasvavasti siten, että kukin sivu on edellisen sivun alkulukupituudesta seuraava ja täten sitä suurempi alkuluku, ensimmäisen sivun pituuden ollessa 97 metriä, niin minkä mallinen rakennuksen pohjapiirustuksesta tulisi, ja mikä olisi sen pinta-ala?

Kelluessaan voi saada päähänsä muiston siitä, miltä lapsena tuntui, kun talven jälkeen ensimmäisen kerran pääsi pyöräilemään.

Luulen, että nautain ilo navetasta laitumelle päästessä on samaa luokkaa.

Huima vapaus! Ilman suhina korvissa, kun kiitää hän maiseman läpi.

Kaukana kavala maailma!

Oma tuntunsa oli ajaa pyörällä uinnin jälkeen, kun märät uikkarit kihnasivat takapuolen ja farkkujen välissä.

Tai sitten uikkarit roikkuivat tangossa kuivumassa, ja paljas ahteri farkkujen sisällä tuntui omituiselta ja haavoittuvalta. Vasta kun sai kalsarit - tai kuivaneet uikkarit - taas farkkujen alle, olo uudelleenluontevoitui.

Uimareita, tai oikeastaan sukeltelijoita, oli kahdenlaisia: oli rohkeita, taitavia korkealta hyppääjiä, ja sitten sellaisia jänishousuja kuin minä. Innokas sukeltelija olin silti: kesän aikana järvessä ollessa olin luultavasti pinnan alla enemmän kuin pinnalla.

Vedenalainen maailma oli ensimmäiseksi äänimaailma: vesikasvin katkaiseminen kuului terävänä naksahduksena, muut äänet epämääräisenä um-mum-mum -mölinänä, ja isoissa järvissä värien maailma oli ruskeasta paletista maalailtu. Pikkulampien vesi oli sinistä, vihreää tai väritöntä.

Vesi oli suolatonta, ja siksi välillä kirveli nenässä. Paradoksaalista oli se, että kirveli juuri suolattomuus, eikä -lallisuus, kuten maallikko helposti luulisi.

Vaan kyllä ei haitanneet nenä-kirvelyt sukellentaa!

Eipä varmaan missään ole mieleni niin levännyt, kuin veden alla snorklatessa tai myöhemmin laitteilla sukellellessa,ja veden päällä kelluessa.

Varsinkin lämpimänä syyskuisena yönä on ollut ihanaa katsella tähtiä, miettiä pienuuttaan, ja monien asioiden ja ihmisten hyvyyttä, samalla kun kelluu.

Sellaisiin muistoihin on hyvä palata ankarien aikojen keskellä, sairaalavuoteessa, lohduttaessa, lohduttuessa - tai ihan vain hyvien aikojen keskellä, kun esmes illalla mieli haluaa tehdä pesän erityisen mukavaan paikkaan.

Jollaisesta esimerkki! :

Lapsuuteni Pohjois-Karjalan mummolassa oli vinnillä kaksi kesähuonetta, ja toisen huoneen sisäseinään oli tehty kaksi päällekkäistä, suorakaiteen mallista aukkoa, tai seinänsisäistä sänkyä kumpikin noin parisängyn levyisiä, korkeudeltaan jotain puolen metrin ja metrin väliltä.

Kopperoiksi niitä sanottiin, ja kummassakin “luukussa” pystyi kaksi aikuista nukkumaan. Erityisen mukavia paikkoja olivat ne justiin!

Kopperoiden aukon edessä oli verhot, niin että niissä pystyi leikkimään kioskia ja vaikka mitä. Vaikka Kelaa tai kansainvälistä avaruusasemaa olisi voinut niissä leikkiä! Tosin niitä ei ollut vielä silloin keksitty. Mutta kioskeja oli!

Ja aina oli kesä ja helle!

Eikä ikinä maanantai!

Toivoo.

Yksi monten puolesta.

Keskustelu sulkeutuu 15.8.2021.
Keskustele
  • Kelluessaan

    Mielihavaintoja veden piirissä ollessa

    Vesi oli suolatonta, ja siksi välillä kirveli nenässä. Paradoksaalista oli se, että kirveli juuri suolattomuus, eikä -lallisuus, kuten maallikko helposti luulisi.

  • Tyhmä jo pienenä

    Toistuvan yksinkertaisuutensa lamentaatioasialla on Kajo.

    "Jos ei lasketa sitä, että aikuisessa ihmisessä on lihaa ja luuta enemmän kuin lapsessa, ja laajempi nahka-osa hänellä kuin silkohapsena oli, niin melko vähän muuttuu ihminen elämänsä aikana..."

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat