Hyppää pääsisältöön

Pitääkö puhelimessa sinutella vai teititellä, Anu Kuivalainen mietti, kun soitti ensimmäistä kertaa isälleen – sitten hän teki puhelusta elokuvan

Kaksi lasta istuu kesämökin rappusilla. Jakson tunnuskuva.
4-vuotias Anu Kuivalainen parhaan ystävänsä Virpin kanssa Liperin kesämökillä. Kaksi lasta istuu kesämökin rappusilla. Jakson tunnuskuva. Kuva: Kuva Anu Kuivalaisen kotialbumista Kuusi kuvaa,Anu Kuivalainen

Elokuvaohjaaja Anu Kuivalainen tutustui isäänsä vasta aikuisena. Esikoiselokuvansa valmistuttua hän tajusi, että maailma on täynnä isättömiä ihmisiä.

Kauhu iski vasta puhelinkopissa.

Anu Kuivalainen oli pakannut mukaansa veivattavan Bolex-kameran ja äidin paperilapulle kirjoittaman puhelinnumeron ja matkustanut isänsä kotikaupunkiin. Hän oli jopa työntänyt kolikon laitteeseen ja alkanut veivata puhelinnumeroa.

Kuivalainen oli 27-vuotias ja opiskeli Helsingissä Taideteollisessa korkeakoulussa dokumentaarista elokuvaa. Aikaisemmin vieraileva kanadalainen opettaja oli antanut tehtäväksi elokuvaharjoituksen henkilökohtaisen elämän ongelmasta.

Ei minulla ole sellaista, Kuivalainen oli ajatellut.

Mietittyään tarkemmin hän tajusi, ettei ollut koskaan tavannut isäänsä.

Hän oli kyllä nähnyt valokuvan. Hän tiesi, että hänen isällään oli toinen perhe ja että hänen vanhempansa olivat tavanneet Lapissa. Muuten äiti oli ollut vaitonainen, eikä Kuivalainen ollut tohtinut kysellä.

Kun Anu Kuivalainen oli ollut teini-ikäinen, yksinhuoltajaäiti oli tosin kysynyt, haluaisiko tytär, että isään otettaisiin yhteys, jotta isä tunnustaisi virallisesti lapsensa. Teini-ikäistä mikään ei olisi voinut kiinnostaa vähemmän.

Vuosia myöhemmin pikkukaupungin puhelinkopissa Anu Kuivalainen laski luurin takaisin paikoilleen.

Pitääkö sinutella vai teititellä?

Palattuaan Helsinkiin Anu Kuivalainen alkoi miettiä. Ehkä elokuvan tekeminen antaisi hänelle sittenkin rohkeutta puheluun.

Kameran avulla Kuivalainen pystyisi astumaan hetkeksi sivuun isättömän lapsen roolistaan ja ohjaamaan huomionsa muihin asioihin: Millaisia kuvakulmia hän tarvitsisi? Miten hän äänittäisi kaiken?

Kuivalainen päätti äänittää omia ajatuksiaan isänsä etsimisestä ääninauhoille. Poikaystävä, nykyinen aviomies, Juha-Pekka Inkinen kuvaisi puhelun filmille.

Tällä kertaa Kuivalainen varasi isänsä asuinkaupungin hotellista huoneen. Vaatimuksena oli, että huoneessa oli oltava puhelin.

Oli paljon pohdittavaa.

Mitä edes sanotaan isälle, jonka kanssa ei ole koskaan puhunut? Kertoisiko hän ensin nimensä? Vai sanoisiko hän: Täällä on tyttäresi? Pitäisikö sinutella vai teititellä?

Kuivalainen kuvitteli erilaisia vaihtoehtoja, miten puhelu etenisi. Hän tiesi isänsä perheestä, mutta ei sitä, tiesikö vaimo hänestä. Miten hän saisi isänsä puhelimeen, jos vaimo vastaisi? Ehkä hän sanoisi myyvänsä lehteä tai tekevänsä tutkimusta vanhojen miesten ympäristöasenteista.

Ja mikä tärkeintä: hyväksyisikö isä hänet?

Eläkeikäinen mies seisoo kävelykepin kanssa rautatieaseman aulassa. Taustalla lasisia pariovia.
Anu Kuivalainen tapasi isänsä ensimmäisen kerran Riihimäen juna-aseman kahviossa. Kuivalainen otti kameran tapaamiseen mukaan. Kuva elokuvasta Orpojen joulu. Eläkeikäinen mies seisoo kävelykepin kanssa rautatieaseman aulassa. Taustalla lasisia pariovia. Kuva: Anu Kuivalaisen kotialbumi Kuusi kuvaa,Anu Kuivalainen

Mä oon sun tyttö

Lopulta pahin skenaario toteutui.

Tässä puhuu Anu Kuivalainen päivää. En tiedä, sanooko nimi teille mitään.

Joo joo, mä oon sun tyttö.

Isä ei uskonut. Hänen mielestään asiassa oli ollut aina jotain omituista.

Joidenkin viikkojen päästä isä soitti takaisin. Hän oli rauhoittunut ja miettinyt. Isä ehdotti, että he tapaisivat Riihimäen juna-asemalla.

Riihimäellä Kuivalainen näki jo eläkeikäisen miehen kävelykepin kanssa. Hän tunnisti isänsä heti. Ehkä hän tunnisti itsensä, Kuivalainen ajatteli myöhemmin. He joivat aseman kahviossa kahvit. Isä kyseli tyttärensä elämästä.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen isä alkoi soitella. Kuivalainen ei koskaan soittanut itse. Joskus he tapasivat. Anu Kuivalainen kertoi isälleen elokuvaprojektista, näytti jopa elokuvan leikkausversioita. Isä hyväksyi sen.

He pitivät yhteyttä muutamia vuosia.

Sitten elokuva valmistui. Sen nimi on Orpojen joulu ja se kestää 31 minuuttia. Oli vuosi 1994.

Elokuvaa oltiin esittämässä televisiosta, ja isä kertoi lapsestaan vaimolleen ja kolmelle muulle lapselleen.

Isän ja Anu Kuivalaisen yhteydenpito katkesi.

Maailma on täynnä isättömiä ihmisiä

Elokuva oli menestys. Orpojen joulu voitti useita kotimaisia ja kansainvälisiä palkintoja, muun muassa Amsterdamin Idfan opiskelijasarjan pääpalkinnon.

Vaikka elokuva kertoo isästä, pääosassa on Anu Kuivalainen itse. Isän ääntä ei kuulla elokuvassa lainkaan.

Sellaista dokumenttia ei ollut nähty aikaisemmin. Oli uutta, että ohjaaja kertoi itsestään.

Jossakin kohtaa Kuivalainen oli ajatellut, että tekisi ääninauhoista kuunnelman. Ylestä vastattiin, että kuunnelmaan tarvittaisiiin ohjajaan äänen rinnalle asiantuntijoita.

Elokuvakoulun opettajat olivat toista mieltä. Ei katsoja ajattele elokuvan nähdessään Anu Kuivalaista, vaan omia perhesuhteitaan, opettaja Tove Idström oli sanonut.

Maailma on täynnä isättömiä ihmisiä, Kuivalainen huomasi kiertäessään elokuvansa kanssa ulkomaisilla festivaaleilla.

Eläkeikäinen äiti ja hänen aikuinen tyttärensä yhteiskuvassa.
Anu Kuivalainen äitinsä kanssa vuonna 2017. Hoitokodissa äiti ja tytär lauloivat yhdessä. Eläkeikäinen äiti ja hänen aikuinen tyttärensä yhteiskuvassa. Kuva: Anu Kuivalaisen kotialbumi Kuusi kuvaa,Anu Kuivalainen

Tervetuloa elämääni, pikkusisko!

Jokin aika sitten Anu Kuivalainen teki dna-testin. Näin hän sai lopullisen varmuuden isästään.

Hän päätti kirjoittaa siskolleen kirjeen. En tiedä, onko tämä iloinen vai surullinen uutinen, mutta näyttää siltä, että meillä on yhteinen isä.

Sisko vastasi: Tervetuloa elämääni, pikkusisko!

Siskokset ovat alkaneet tutustua siten, miten se korona-aikana on ollut mahdollista.

Kuivalaisen molemmat vanhemmat ovat jo kuolleita. Viimeisinä vuosinaan äiti oli kärsinyt muistisairaudesta, eikä menneiden setviminen ollut tuntunut Kuivalaisesta enää mielekkäältä. Hoitokodissa tytär ja äiti olivat laulaneet yhdessä äidin nuoruuden lauluja.

Meill on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi.

Vaikka muut muistot olivat alkaneet jo sekoittua, äiti oli muistanut kaikki säkeistöt ulkoa. Kuivalainen oli katsonut sanoja puhelimestaan.

On paljon kysymyksiä, joita Kuivalainen ei koskaan kysynyt: Olivatko vanhemmat rakastuneita toisiinsa? Minkälainen suhde heillä oli ollut?

Niihin ei löydy luultavasti koskaan vastausta.

Nyt Anu Kuivalaisella on kuitenkin siskopuoli, jonka kanssa hän on voinut pohtia isäänsä ja hänen elämäänsä. Siskollakaan ei ole vastauksia, mutta on ollut helpottavaa puhua yhdessä.

– On mieletöntä, että voi jakaa jonkun ihmisen kanssa tunteen, että minulla on isä, Anu Kuivalainen sanoo.

Orpojen joulu on katsottavissa Yle Areenassa.