Hyppää pääsisältöön

Vesta lauloi Bättre Folkin lavalla ilmastokriisistä, joka vie popmusiikin mukanaan – tällaisista esityksistä olemme jääneet koronan vuoksi paitsi

Perjantai-illan päättäneen Pariisin Kevään keikan kokemus oli täysin sama riippumatta siitä, onnistuiko esiintyjiä näkemään vai ei.

Bussikyyti Oulusta Hailuodon saarelle, jossa kymmenenvuotias Bättre Folk -festivaali järjestetään yhdeksättä kertaa, oli vanhan maailman kuvastossaan sympaattinen. Oli peltoa, puista hökkeliä ja Hailuodon kunnanvirasto.

Rivakasti loppuunvaratun festivaalibussin kyydissä oleville ei kuulutettu matkan aikana mitään, eikä perille kävellen ollut minkäänlaisia opasteita. Bättre Folk näyttäytyi tässä vaiheessa festivaalin järjestäjä Aki Roukalan henkilökohtaisena Amazing Race -formaattina. Paikalle pääseminen vaati motivaatiota.

Alueella törmäsi lähinnä kolmen-neljänkympin paikkeilla oleviin festivaalikävijöihin. Seitsemän tuhannen kävijän joukon nuoremmat ja vanhemmat ilmestyvät koloistaan kuitenkin päivän kuluessa. Alueen sisällä tulivat vastaan myös ensimmäiset kyltit, jotka kehottivat varomaan tiiroja tai muistuttivat siitä, ettei tupakointi olisi sallittua kuin yhdellä rajatulla alueella.

Perällä lojui raidallisia räsymattoja, joiden päällä “paremman väen” oli mahdollisuus loikoilla. Kävijöistä kolmanneksella oli kädessään valkoviinilasi ja kaljat juotiin paksummista muovimukeista.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Illan verevimmäksi artistiksi kehittyi pian toiseksi viimeisenä esiintyvä Vesta.

– Jumalat ei auta, jumalauta ei auta, Vesta Burman lauloi ripsiväriin sekoittunut kyynel oikealla poskellaan.

Vesta ei ole viimeisen kahden vuoden aikana juurikaan keikkaillut. Vuonna 2020 hän julkaisi yhden singlen, Valonsäteet. Lohtulauseita-debyyttialbumin auvosta on ehtinyt kohta kulua kolme ja puoli vuotta. Toinen levy Uskon tulevaan oli määrä julkaista viime syksynä.

Uutta musiikkia oli siis odotettu. Sitä Vesta Bättre Folkin perjantai-illassa myös tarjosi.

Uusi mahtipontinen ilmastoaiheinen kappale ajoi mielipidekyselyn virkaa. Miltä mahtaa tuntua, kun “täällä palaa ja maapallo sulaa”? Keikan ja kenties tulevan albumin suurin biisi huipentui Olavi Uusivirran vuoden 2005 hitin versiointiin, kun Vesta käänsi alkuperäisen asetelman päälaelleen ja lauloi ei oo niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on.

Ilmastokriisi päihittää lopulta kaikki ihmiset, ja vie popmusiikin mukanaan.

Keikan aloittanut Fakin Rockstarr vei ajatukset kuitenkin hetkeksi pois metsäpaloista ja muista ekologista katastrofeista. Vokaaliprosessorilla leikkinyt Vesta sai yleisön kädet heilumaan jo ensimmäisen kertosäkeen kohdalla. Sitä seurasivat kappaleet Sun katu ja Vestallica.

Yllään Vestalla oli mustavalkoraidalliset vaatteet, estetiikkaa, josta hänet on opittu tuntemaan. Bändin jäsenillä oli samankaltaiset punaisilla herttayksityiskohdilla koristellut esiintymisasut. Vestan tavaramerkiksi muodostunut mustavalkotukkakin oli vaihtanut väriään vain puoliksi. Artisti tuntui olevan silti aidosti muuntautunut, kuin olisi löytänyt itsensä tavalla, jota ei gurukirjoista löydä.

Uusia biisejä tuli. Usean kappaleen ensiesityksen hetkellä Vesta lauloi ystävyyden tärkeydestä ja henkilökohtaisista katoamistempuista. Ja mikä ilahduttavinta, hän näytti vilpittömästi nauttivan siitä.

Maustetytöt olivat nousseet kaksi tuntia aikaisemmin samalle lavalle ja ensitöikseen suositelleet yleisön käyvän juuri heidän keikkansa aikana narikassa tai festivaalialueelta löytyvässä saunassa. Neljän biisin jälkeen laulaja Kaisa Karjalainen oli painottanut yleisölle, ettei pidä silmiään kiinni auringonpaisteen takia, vaan siksi, koska häntä “vituttaa niin paljon olla täällä”.

Antakoot heidän olla.

Omalla keikallaan Vesta säkenöi sellaista iloa, kiitollisuutta ja toiveikkuutta, mitä konserttilavat ehtivät kaivata. Kun hän ei nauranut, hän tanssi, fiilisteli tai liikuttui kyyneliin. Uskoin, kun Vesta lauloi uskovansa tulevaan.

Eturivissä seisova hattupäinen mies vahvisti havaintoni:

– Oli hyvä, hän totesi kovaan ääneen artistille.

Vesta kertoi laulaneensa vuoden aikana paljon kotikaraokea. Varsinkin yksi kappale toistui ja toistui.

Minne mennä voi, lohtua nyt saamaan, artisti aloitti ja tiesi tarkalleen mitä teki.

Vuoden 2003 Suomen Idols-finalistien yhteislevyttämä Tuulet puhaltaa raikui Hailuodon tuulisessa Marjaniemessä, kun laulava yleisö toivoi uuden ajan koittoa, uutta mahdollisuutta.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Bättre Folkin esiintyjäkaartin oleellinen toinen puoli koostuu kirjailijoista ja runoilijoista.

Musiikkilavaa vastapäätä runoilija Elsa Tölli asteli kirjallisuuslavaa kohti korkea hymy kasvoillaan. Taustalla sykki odottava äänimaisema. Päällään hänellä oli paljettihaalari, pitkä puvuntakki ja kädessä paholaista kuvaava naamari.

Hän asettui lavalle makaamaan ja aloitti lausumisen.

Tölli esiintyi alkuvuonna Ylen Runon aika -videosarjassa ja julkaisi esikoisrunoteoksensa Fun Primavera keväällä 2020. Tässä jutussa hän toimii esimerkkinä hurmaavan esityksen voimasta.

Bättre Folkin kirjailijat esiintyvät yhdessä musiikin kanssa. Joskus äänimaisema ei sovi tekstin tunnelmaan, joskus esityksen eri elementtejä ei ole mietitty tarpeeksi. Niin musiikkiartistit kuin kirjailijatkin voivat olla esiintyjinä aneemisia, estyneitä, haluttomia tai no, huonoja.

Eikä jokaisen tarvitse haluta esiintyä. Mutta niitä, jotka sitä tahtovat, on vain rutkasti mielenkiintoisempaa seurata.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Illan päätti Pariisin Kevät, joka vaihteli tuoreimman Reuna-levyn kultakimpaleiden ja Tikkurila Festivaalin sielunmaisemaa larppaavien vanhempien kappaleiden välillä. Pinkkiin koirapaitaan pukeutunut Arto Tuunela lausui “onks teillä hyvä meininki” -kliseitä mikkiin ja tanssitti isoa osaa yleisöstä. Kun tuli Kesäyön aika, ihmiset yltyivät hyppimään.

Viimeisten kappaleiden kohdalla eteeni löysi kenties koko festivaalin pisin ihminen ja huomasin, ettei se häirinnyt minua. Pariisin Kevään keikan kokemus oli täysin sama riippumatta siitä, onnistuiko esiintyjiä näkemään vai ei.

Kymmentä vaille kaksitoista istahdimme festivaalipaluubussin väsyneiden kasvojen joukkoon. Yhtäkkiä hiljaisen linja-auton kaiuttimista alkoi soida Mr. Bigin To Be With You, sitten Flashdancesta tuttu What a Feeling. Ei liene kuvaavampaa tapaa kertoa Bättre Folkin keskivertokävijästä.