Hyppää pääsisältöön

Malla esiintyi Kesärauhan lavalla ensimmäistä kertaa bändinsä kanssa – Linnanpuiston nurmikko muuttui Mewin juhlavuosikeikan jälkeen ihastuttavan haikeaksi illan viimeiseksi diskoksi

Perjantai-iltapäivänä esiintynyt The Holy sai haaveilemaan, että maailmassa olisi enemmän kahden rumpalin rokkibändejä.

Turun Kesärauha-festivaalin alue Turun linnan ympärillä oli miljöönä raikas ja toimiva. Pandemiatilanteen kiristymisen seurauksena suurempaa aluetta oli hajautettu ja viisituhatta päivittäistä kävijää mahtui levittymään alueelle aiempaa väljemmin.

Linnanpuiston puiden katveessa oli rauhallisia tuoliryhmiä ja teltan sisältä paljastuva silent disco, joka löysi alkuillasta tanssijansa. Korkealta kukkulalta näki Aurajoen ja sen ohi lipuvat laivat.

The Holyn laulaja-kitaristi Eetu Henrik Iivari siristi silmiänsä mikin edessä ja katsoi kauas kaukaisuuteen. Yhtyeen suurten biisimöhkäleiden päälle oli laulettava painokkaasti, jos ei halunnut jäädä kahden rumpusetin, basson ja kahden kitaran jalkoihin. Solistin omaleimainen ääni onnistui vakuuttamaan yleisön.

No Trial in the Dark -kappaleella keikkansa aloittanut viisihenkinen bändi oli eritoten bändi. Rumpalit Eero Jääskeläinen ja Mikko Maijala soittivat yhteen toisiaan täydentäen ja saivat toivomaan, että jokaisessa yhtyeessä olisi kaksi rumpalia. Edes rokkia soittavissa sellaisissa.

Toinen kitaristi Pyry Peltonen väänteli sähkökitaraansa täysin keskittyneenä omassa kuplassaan. Aina välillä jollakulla oli tamburiini kädessään. Basisti Laura Kangasniemi vavahteli vilkkuvien valojen alla. Näky oli miltein hypnoottinen.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Sisäänkäynnin edustan paratiisilavalla esiintyneen rokkibändin keikalle löysi yleisöä hetki hetkeltä enemmän. Oli kello puoli viiden perjantaipäivä ja aurinko oli tullut esiin pilvien takaa.

The Holy sopisi tosin iltapäiväistä puistoa hienommin klubille, jonka varjoista lavavalot ja yhtyeen suureellinen soundi nousisi ansaitsemaansa asemaan. The Holyn jäsenet voisivat olla hämärässä suurempiakin rokkitähtiä.

Varsinkin, kun yhtyeen tunnetut kappaleet koostuvat lyriikoista kuten it’s getting darker all the time, this will be the day that I die ja rest in peace my oldest friend.

Ihmiset tanssivat paahteesta huolimatta, vaikka viuhka kädessä. Muutama festivaalikävijä oli ottanut oman viltin mukaan ja katsoi keikkaa niillä loikoillen. Obi Bate Opiaten aikana joku yleisöstä käveli lavan edestä näyttäen peacemerkkiä kädellään.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Kiinnostavimmillaan The Holy oli kasvattaessaan kappaleita vähä vähältä pitkien introjen ja jylläävien äänimaisemien avulla. Keskeisimmät osuudet perustuivat pitkälti rumpujen ja kitaroiden ympärille tavalla, joka toi mieleen toisen suomalaisen indierockbändin Neøvin.

Kokonaisuus pysyi kasassa myös pelkistettynä. Pelkän kitara-tamburiini-laulukombon aikana mitään ei tuntunut puuttuvan. Huomasi miettivänsä hiukan, että joko nykyinen rokkibuumi siivittäisi bändin suuremman ihmisjoukon tietoisuuteen.

Bändin yhteys toimi ja ajoitukset osuivat kohdilleen. Jokaiselle jäsenelle riitti keikan prime timea.

Yhtye vaikutti nauttivan nimenomaan keskenään soittamisesta ja laulamisesta. Lavalla seisominen ja yleisön läsnäolo olivat vain kiva lisä kaiken muun päälle. Vähäsanaiseksi jääneen bändin jäsenet keskittyivät omiin soittimiinsa – ja toisiinsa.

Jääskeläinen kiipesi Maijalan rumpusetin eteen ja loikki takaisin paikoilleen juuri ajoissa omia symbaaleja hakkaamaan. Eetu Henrik Iivari hyppäsi lavalta turva-aidan taakse ja soitti kitarariffinsä sieltä käsin.

Laulaja-kitaristin yhden lauseen välispiikki vahvisti huomion.

– Just tasan niin hauskaa kuin muistin.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Osa festivaaliyleisöstä lähti kotiin jo illan pääesiintyjän, tanskalaisen Mew-yhtyeen keikan jälkeen. Pisimpään perjantai-iltana jaksaneille oli kuitenkin luvassa palkinto, Mallan ensimmäisen bändiesiintymisen muodossa.

Kello yhdentoista jälkeen kerääntynyt joukko toisteli artistin nimeä yleisössä. Pian lavalle nousi Malla, eli Malla Malmivaara, yhdessä Kalifornia-Keken ja Niko Votkinin kanssa.

Huhtikuussa Solina Recordsin kautta julkaistu Malla-debyyttialbumi oli tervetullut lisäys kotimaiseen klubimusiikkilaariin. Pitkälti Jarkko Kumpulaisen kanssa tehty levy vaati valmistuakseen vuosien musiikillista kokeilua, ajattelua ja uudelleenajattelua. Ja hyvä niin.

Malla keskeytti kahdentoista vuoden takaisen musiikkiprojektinsa Belle Whon ja alkoi tutkia analogisyntetisaattoreiden saloja. Eteerisyyden sijaan oli saatava rytmiä, enemmän energiaa.

Lopputulemaksi kuoriutui house- ja diskomausteilla koristeltu elegantti hedelmä. Suomen kieli tuntui taas raikkaalta, kaiken sen levy-yhtiöjäteistä kantautuvan vieraskielisen popin markkinaongelmapuheen jälkeen.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Yleisö otti esityksen liikkeellä vastaan heti ensimmäisestä kappaleesta Miksi oottaisin lähtien. Keikalla koko albuminsa alusta loppuun esittänyt Malla lauloi tunteikkaasti, välillä jopa kuiskaten. Nurmikkoalueesta muodostui ensisijaisesti tanssilattia viimeistään Irti-biisin alkaessa.

Ilmestys oli herkkä, jokseenkin haikea, ihastuttava väsyneiden ihmisten disko. Malla heilui ja levitteli käsiään keskellä lavaa punaisten ja sinisten valojen vuorotellessa. Ensimmäinen festivaalipäivä oli vaihtumassa yöksi.

Sykkivä Ootko valmis omistettiin heille, jotka uskaltavat epämukavuusalueen toiselle puolen. Roberto Rodriguezin kanssa tehty kappale sai kruununsa Jimi Tenorin huilufeatista, vaikkei muusikkoa lavalla nähtykään.

Mallan tuotanto oli uskottavaa Kesärauhan viimeisen slotin musiikkia. Artistin ja näyttelijän uran onnistunut yhdistäminen ei ole koskaan eriskummallista, mutta lähinnä draamapuolelta tunnetun Mallan viime vuoden Putous-pesti ei sekään näyttänyt sotivan lavalla nähtyä kriitikkoystävällistä esitystä vastaan.

Malla kiitti yleisöä levyn vastaanotosta.

– Mun sielu on kuollut ja syntynyt uudelleen.

Musiikki on ollut Mallalle ominaisin tapa kommunikoida maailmassa. Kesärauhan perjantaiyössä hän sai viestinsä perille.