Kommentti: Odotin Lorden levyä neljä vuotta ja petyin pahasti – Olemmeko hullaantuneet popmusiikin ilmiöistä liiaksi?

Teksti YleX Kommentti. YleX

Osa artisteista haluaa tehdä vain musiikkia, mutta riittääkö se meille, kysyy YleX:n musiikkitoimittaja Pinja Porvari.

Kello löi kaksitoista torstain ja perjantain välisenä yönä. Avasin suoratoistopalvelun ja kirjoitin hakukenttään levyn, jonka oli tarkoitus päättää arvostetun poptähden neljän vuoden hiljaiselo.

Lorden 20.8. ilmestynyttä albumia Solar Power oli odotettu. 16-vuotiaana läpimurron tehnyt Ella Yelich-O’Connor voitti Grammy-palkinnon vuonna 2014 debyyttisinglellään Royals yhtenä kaikkien aikojen nuorimmista palkinnon saajista. Uusiseelantilaisen artistin esikoisalbumi Pure Heroine nousi listojen kärkeen Australian, Pohjois-Amerikan ja Euroopan alueilla. Toinen albumi Melodrama (2017) sai hitaamman lähdön, mutta löysi paikkansa jonkinlaisena Tumblr-sukupolven sielun peilinä.

Sen jälkeen Lorde lopetti keikkailun ja vetäytyi sosiaalisesta mediasta Uuden-Seelannin rauhaan. Kun vihjailu kolmannesta levystä vihdoin kesäkuussa varmistui, fanit olivat jo valmiita luomaan levyn pohjalta identiteettinsä uudelleen. Neljän vuoden epävarma odotus oli loppunut.

Solar Power on hittitykittelyä karttava, rauhallisesti eteenpäin liukuva vähäeleinen levy. Se on inspiroitunut aurinkoisista rannoista, seesteisestä elämästä ilman puhelinaddiktiota tai ympäröivän maailman paineita. Albumilla kuulee vaikutteita 1990–2000-lukujen taitteen listapopin naiivimmasta päästä, Natalie Imbruglian ja All Saintsin lähistöltä.

Levy osuu myös 1960- ja 70-luvuilta lainaavan akustisen popmusiikin trendiin Taylor Swiftin, Lana Del Reyn, St. Vincentin ja Clairon albumeiden jatkeena, kenties yhteisen tuottajan Jack Antonoffin takia. Mutta ilmiö itsessään Solar Power ei ole.

Ja sekös tuntuu pettymykseltä.

Levyn täytyy olla edelläkävijän askel odottamattomaan, teko itsessään.

Suurilta popalbumeilta odotetaan nykyään enemmän kuin huolella tehtyjä kappaleita. Viimeisten vuosien kehitys on nostanut valtavirran keskiöön levyjä, joihin ilmiö on rakennettu sisään. Poptähdellä on oltava painavaa yhteiskunnallista sanottavaa tai kyky näyttää suunta tulevaisuuteen. Levyn täytyy olla edelläkävijän askel odottamattomaan, teko itsessään. Musiikillista arvoa voidaan miettiä sen jälkeen.

Kun Kanye West julkaisi gospelissa marinoituneen rap-levynsä Jesus Is King (2019), ihmiset olivat ihmeissään ja innoissaan. Ei levyn sisällöstä, vapahtajaa ylistävistä kappaleista, vaan siitä kuinka taas oli keksitty jotakin uutta ja ilmiömäistä, jokin tuoreelta tuntuva temppu.

Taylor Swiftin viime vuonna yllättäen julkaistun levykombon Folkloren ja Evermoren jäljiltä fanit laativat jo teorioita siitä, kuinka todennäköisesti teinisensaatio Olivia Rodrigolta voi pian odottaa samaa. Spekulaation mukaan Sour-albumin sisarlevy olisi jo valmis ja nimeltään Sweet.

Lordi julkaisee marraskuussa seitsemän täyspitkää albumia kerralla, sisällöltään diskoa ja muuta totutusta linjasta poikkeavaa. Aprillipilana ilmoitettu neljä levyä miltein tuplattiin, sillä “jotain kovaa piti tehdä”.

Rihannan hämyisessä tulevaisuudessa ilmestyvällä levyllä on jo fanien keksimä nimi R9 ja vaativaksi kasvanut odottajakunta.

Ja sitten on Beyoncé, jonka jokainen julkaisu on popkulttuurin kenttää määrittävä uroteko.

Ilmiöittämistä vastustava poptähti ei pysty väistämään sitä, että teos asettuu osaksi ilmiötä.

Kun sanon, ettei Lorden Solar Power ole ilmiölevy, en tarkoita, että se olisi huono (tai hyvä) albumi. Se, että petyin levyn tavanomaisuuteen, kertoo enemmän kohtuuttomista odotuksistamme suuria poptähtiä kohtaan.

Solar Power on yritetty liittää ilmastonmuutoskeskusteluun. Nimikkokappaleen musiikkivideolla keltaiseen asuun pukeutunut Lorde juoksentelee hiekkarannalla nuorten lomassa. Videota on luettu poliittisena kommenttina, jossa artisti edustaa aurinkoa ja huijaa rannalla olevia jättämään ilmastokriisin varoitusmerkit huomiotta. Artisti on itse painottanut tekevänsä vain musiikkia, ei ilmastonmuutoslevyä. "En ole ilmastoaktivisti, olen poptähti", hän sanoi The Guardianin haastattelussa.

Ainoan poikkeuksen tekee albumilta löytyvä Fallen Fruit. Lorde kertoo Spotifyn Storyline-ominaisuudessa tehneensä kappaleen siitä, millaisessa kunnossa vanhempi sukupolvi jättää maapallon hänen ikäisilleen. Levynsä ilmiöittämistä vastustava poptähtikään ei lopulta pysty väistämään sitä, että teos asettuu osaksi ilmiötä.

Osassa arvioista mainittiin myös The Great Resignation, eli miljoonien amerikkalaisten pandemian aikainen irtisanoutumisaalto. Vapaa-aika ja sisäinen täyttymys ovat nousseet toimistolla vietettyjä työtunteja tärkeämmiksi arvoiksi. Sitä albumin olisi tarkoitus kritiikin mukaan kuvastaa.

Toki levyarvioissa on nykyään tapana liittää yksittäinen teos suurempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Se on journalismia. Poplevyn musiikillisen sisällön kuvaaminen ei riitä aikana, jolloin kappaleet voi kuunnella suoratoistopalveluista saman tien itse. Lukijalle kiinnostavaa, ellei kiinnostavinta, on kaikki se, mikä musiikkiin liittyy ja sen kanssa risteää.

Tämä ei tarkoita, etteikö suurellakin pop-artistilla olisi oikeus olla vain artisti. Neljän vuoden jälkeen pitäisi voida palata pelkkien biisien kanssa. Ilman erikoistemppuja, ilman kontroversaalia puheenaihetta, ilman ideologista tekoa paremman tulevaisuuden puolesta.

Mutta sellainen ei tietenkään myy. Solar Power -levykään ei ole varsinaisesti juhlinut soittolistoilla. Etukäteen julkaistuja singlejä on kuunneltu vaatimattomasti ja kirjoitushetkellä Spotifyn maailman 200 kuunnelluimman kappaleen listalla on kaksi Lorden kappaletta, sijoilla 82 ja 145.

Lopputuloksena voi syntyä vain musiikkia. Ehkä jopa kelvollista sellaista.

Musiikki halutaan ilmiöittää, sillä siten se myy paremmin. Se osallistuu aktiivisiin keskusteluihin ja on suurempi osa ihmisten arkea. Ilmiöön kuuluva musiikki on muodikasta ja ajassa kiinni.

Sony Musicin tiedotteessa Yeboyah nimeää epäsuorasti tuoreen Tekee mieli -singlensä WAP-hitin suomenkieliseksi verrokiksi. Seksistä kasuaalisti kertovan kappaleen korostetaan Rumbassa ottavan kantaa naisten oikeuksiin ja vievän niitä harppauksen eteenpäin.

Jukka Pojalta ja Jannalta ilmestyi vuosi sitten toiveikas kesärallatus Haituvat, jolla kaksikko laulaa jälleen kukkivat poppelit ja voikukat. Tiedotteessa Jukka Poika mainitsi huomanneensa, kuinka poppelit-sanalla voi viitata myös “pop-peleihin, jotka ovat vakavassa kriisissä tämän hetken festivaali- ja keikkaperuutusten vastatuulessa”.

Solar Power sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Musiikkimedia Pitchfork kirjoitti, että “eikö yhden sukupolvensa parhaan poplauluntekijän levyn ilmastosurusta, koiranpentusurusta ja sosiaalisesta surusta pitäisi saada sinut tuntemaan jotain”. Helsingin Sanomissa Oskari Onninen kuvaili levyä "katastrofaaliseksi pettymykseksi".

Fanit ovat kiirehtineet neuvomaan, että antakaa levylle aikaa, sen hienoutta kun ei muutamalla kuuntelukerralla huomaa. Tällainen toimii nykypäivän nopeasyklisessä kulutuskulttuurissa melko huonosti.

On toki sallittua ottaa takapakkia, asettaa puhelin Lorden tapaan harmaasävytilaan ja hyräillä laulumelodioita kaikessa rauhassa. Lopputuloksena voi syntyä vain musiikkia. Ehkä jopa kelvollista sellaista.

Vain musiikki tuntuu suurten poptähtien kohdalla usein pettymykseltä. Mutta pettymykset, pienet tai katastrofaaliset, tekevät meille välillä ihan hyvää.