Manuela Boscon matkalla on ollut useita käännekohtia: isän kuolema, 800 kilometrin vaellus kävellen ja äitiys. Nuo tapahtumat ovat avanneet hänet henkisesti ja saaneet karsimaan kaiken turhan pois. Jos Manuela ei tulisi urheilijasuvusta, hän olisi taiteillut paljon enemmän jo ihan pienenä.
Kuusi kuvaa taiteilija Manuela Boscon elämästä
Onko kuolema totta?
Tuota kysymystä Manuela Bosco pohti, kun hänen isänsä Carmelo “Carlo” Bosco menehtyi aivosyöpään vuonna 2003.
– Kun näin isäni ruumiin, tajusin, ettei isä siinä enää ole. Että hän on jo paljon lähempänä, mutta ei tässä kehossa. Emme ole vain se aine, mikä näkyy. Aineeton on itse asiassa paljon suurempi.
Manuelan isä sairastui vuonna 2002. Sairastamisen aikana hänet leikattiin kolmesti. Manuela muutti tuolloin siskonsa Carlan kanssa Italian Rietiin treenaamaan, joten he pystyivät vierailemaan isänsä luona sairaalassa Roomassa monta kertaa viikossa.
Carlon kuolema oli iso vedenjakaja Manuelan elämässä.
– Ei pelkästään poismenon takia, vaan siksi, että se avasi minut henkisesti. Olin siihen asti elänyt hyvin pitkälle ulkoapäin tulevien impulssien, tiedon ja luottamuksen varassa. Jumalani, johon olin luottanut ja uskonut, hävisi.
Manuela romahti kuitenkin kunnolla vasta, kun isän kuolemasta oli kulunut nelisen kuukautta. Helmikuisena päivänä hän tuli kisoista kotiin ja pyysi, että totuus tulisi hänen luoksensa.
– Ajattelin, että haluan olla vielä onnellinen ja tuntea sen totuuden. Halusin olla vielä oikeasti elossa. Olin vain hengissä, mutta ei se ollut mitään elämää.
Manuelan elämässä alkoi vaihe, joka romutti kaikki totutut rakenteet, ja hän kyseenalaisti kaiken: asenteet, kasvatuksen, vanhemmat, kaiken, mitä halusi tehdä.
Pikkuhiljaa oma ääni ja luottamus elämään alkoivat löytyä. Muutaman vuoden jälkeen se alkoi näkyä myös Manuelan ulkoisessa elämässä: hän jätti merkittävän urheilu-uransa aitajuoksun parissa, muutti yksin Roomaan ja meni teatterikorkeakouluun. Alkoi aivan uusi vaihe.
Jos et voi kävellä jaloillasi, kävele mielelläsi
Teatterikorkeakoulun opintojen jälkeen Manuela muutti silloisen italialaisen poikaystävänsä kanssa Lontooseen vajaaksi vuodeksi. Parille tuli kuitenkin ero, joka rikkoi Manuelan sydämen. Kevään korvilla 2010 Manuela huomasi sanovansa ystävälleen, että hän lähtee patikoimaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä.
– Olin 28-vuotias ja hain elämälleni suuntaa. Lähdin reissuun Ranskan puolelta ja vaelsin yhteensä yli 800 kilometriä. Matka palautti henkeni ja kehoni yhteyden ja aloin kuulla itseäni tavalla, jolla en ollut koskaan ennen kuullut. Tunsin pyhyyden läsnäolon koko matkan. Tuntui, että minua johdatetaan.
Tuona toukokuisena matkana sää oli alkuun hyvin haastava: satoi räntää ja lunta ja oli rajuja myrskyjä. Vaellus oli senkin puolesta hyvin vertauskuvallinen.
– Tähän päivään mennessä tuo kuukausi on pisin aika, jonka olen viettänyt täysin yksin. Matka oli meditatiivinen ja todella tärkeä hetki elämässäni. Sen aikana ymmärsin, että minun täytyy palata Suomeen kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Manuela ajattelee koko elämän olevan oikeastaan yksi iso pyhiinvaellus: yksi askel, toinen askel, kolmas askel, peruna kerrallaan. Etappeja tulee, mutta matkaa ei voi edetä liian nopeasti.
– Minäkin kävelin siellä aivan liian kovaa ja jouduin odottamaan monta päivää, jotta jalat ja nilkat toipuvat. Ja niinhän se menee, että “If you can’t walk with your legs, walk with your mind”. Ja toisinpäin. Oleellinen asia ei kuitenkaan ole nopeus tai se, mitä kaikkea saat aikaan, vaan miten täydesti pystyt elämään aisteilla ja kaikilla tasoilla elämääsi.
Hiekkalaatikkona Olympiakomitean urheilukeskus
Manuela syntyi urheilijaperheeseen Mikkelissä vuonna 1982: Carlo-isä oli liikuntafysiologi ja äiti Anni Kirvesniemi-Bosco aikoinaan myös aituri sekä liikunnanopettaja.
– Ympäristö auttoi, että liikuin luontaisesti paljon. Olin villi poikatyttö, joka rakasti juosta metsässä ja ylittää keppejä.
Manuelan lapsuuden hiekkalaatikko oli Italian Formian kaupungin olympiakomitean urheilukeskus, jossa hänen isänsä oli töissä, kun Manuela ja Carla olivat pieniä. Manuela on syntynyt Mikkelissä, mutta he asuivat eri mittaisissa pätkissä pienessä kalastajakylässä Formiassa 5–6 vuotta.
– Aloitin siellä kouluni katolisessa nunnakoulussa. Se oli hyvin perinteistä koulunkäyntiä, mutta teimme paljon käsitöitä. Kuri oli sellainen, ettei se menisi enää nyky-Suomessa läpi. Varsinkin pojat saivat kepistä aika usein. En halua dramatisoida, mutta siinä oli oma vivahteensa.
Kolmannen luokkansa Manuela aloitti Urpolan ala-asteella Mikkelissä vuonna 1991, kun perhe muutti takaisin Suomeen.
Edestakaisin Italian ja Suomen väliä seilanneena Manuela on kahden kulttuurin kasvatti: toisaalta hänellä on voimakas hiljaisuuden, tilan ja luonnossa olemisen tarve, toisaalta voimakkaasti tunteminen on iso osa hänen luonnettaan.
Aitoja Manuela kokeili jo pienenä, ja 10-vuotiaana ne kolahtivat kunnolla. 12-vuotiaana hän tajusi olevansa aitajuoksussa todella hyvä, ja jo tuolloin syntyivät uudet Suomen ennätykset.
– 14-vuotiaana katsoin Atlantan olympialaisia ja minulle syntyi konkreettinen näkymä: haluan juosta seuraavissa olympialaisissa. Olen silloin 18-vuotias ja minulla on siihen mahdollisuudet, jos kaikki menee hyvin.
Tuosta ajatuksesta alkoi systemaattinen harjoittelu.
Sekä urheilija että taiteilija kanavoi energiaa
Manuelan urheilu-ura päättyi vuonna 2006. Tuon jälkeen hän on muun muassa näytellyt, kirjoittanut kolme kirjaa ja toiminut viimeiset seitsemän vuotta päätoimisena kuvataitelijana.
– Taide on ollut ihan lapsesta asti mun juttuni. Jos en olisi syntynyt urheilijaperheeseen ja -sukuun, niin olisin alkanut tehdä sitä enemmän jo ihan pienenä. Lapsena ja nuorena harrastin teatteria, piirsin, runoilin ja maalasin. Urheilu-urani aikana opiskelin yliopistossa taidekasvatusta ja -historiaa.
Manuela näkee urheilijan ja taiteilijan arjessa kuitenkin paljon samaa. Urheilija käyttää kehoaan, psyykeään ja mieltään työkaluna, aivan kuten taiteilija.
– Näillä on merkittävä yhteys. Urheilija ei juokse todellakaan pelkillä jaloillaan ja käsillään, vaan oleellisia ovat psyyke ja energia, jonka saa kanavoitua. Samaa tekee taiteilija, kanavoi energiaa.
Manuela on löytänyt rinnalleen toisen taiteilijasielun muusikko Tuure Kilpeläisen, jonka kanssa hän on naimisissa. Pari teki ensimmäisen yhteisen matkansa Tallinnaan seurusteltuaan kolme viikkoa. Matka oli varsin romanttinen, vaikka tuossa ajassa oli myös paljon kipua.
– Minulla oli siinä aika lähiaikoina tullut ero, ja kannoin vielä paljon todella syvää surua.
Tallinnan reissulla Manuela ja Tuure istuivat erään kirkon katolla. Näkymä katolta kuvasi yhteisen matkan alkua ja ymmärrystä siitä, että tässä on nyt käsissä elämää muuttava suhde.
– Minä katselin horisonttiin ja Tuure piirsi kattoja. Se oli sellainen iso näkymä. Että me ollaan tässä yhdessä.
Ylitsevuotavin rakkauden kokemus
Manuelalla ja Tuurella on uusioperhe, johon kuuluvat heidän lisäkseen Tuuren teini-ikäiset tyttäret, Manuelan 7- ja 5-vuotiaat lapset sekä heidän yhteinen 2-vuotias tyttärensä. Äitiys on Manuelalle ehdottomasti hänen elämänsä ylitsevuotavin rakkauden kokemus ja vaikein rooli.
– Elämäni on ollut seitsemän vuotta pikkulapsiarkea, joka on venyttänyt rajoja, mutta toisaalta myös kasvattanut enemmän kuin mikään muu rooli.
Iso perhe ei kuitenkaan tunnu vieraalta, ja haavekuvassaan Manuela onkin perheen ja muiden läheisten ihmisten ympäröimä.
– Olen omalla pihalla, ja meno on hyvin rempsakkaa, mutta vahvasti juurtunutta.
teksti: Teresia Jokinen
