Yhteistä hyvää ja julkista arvoa – jo kohta vuosisadan ajan

Oliko Suomea oikeasti olemassa ennen kuin Yle perustettiin? Siis meidän kaikkien Suomea ja jokaisen suomalaisen yhteiskuntaa? Ja kuinka paljon suomalaista yhteisyyttä on tänään, kun Yle täyttää 95 vuotta? Entä mitä siitä on jäljellä, kun aloitamme muutaman vuoden kuluttua julkisen palvelun toisen vuosisadan?

Yle viettää 95-vuotisjuhlaa näinä viikkoina kaikilla kanavillaan. Itse syntymäpäivänä 9.9. järjestetään kansainvälinen juhlaseminaari. Seminaarissa pohditaan yhtä julkisen palvelun ydinkysymystä: millaista arvoa Yle tuottaa yhteiskunnalle ja kulttuurille. Arvon tuottaminen ihmisille ja yhteiskunnalle on myös strategiamme iso teema ja tavoite.

Arvon tuottaminen on vaikea aihe. Miten sitä mitataan? Mitä se ylipäätään on? Mistä arvoista puhutaan? Eivätkö kaikki instituutiot ja mediat tuota arvoa yhteiskunnalle?

On helpompi puhua siitä, mitä konkreettisesti teemme joka päivä: ohjelmia, uutisia, draamaa, puhetta, musiikkia. Ihmiset valitsevat niitä sisältöjä, jotka kokevat itselleen sopiviksi, tarpeitaan vastaaviksi ja arvokkaiksi. Ja näitä yleisön valintoja voidaan mitata tarkastikin.

Uskon kuitenkin, että tärkeintä mitä julkisen palvelun Yle tuottaa, on aineeton yhteinen hyvä ja julkinen arvo. Se on yhteisyyttä, jonka piirissä arvoja, normeja ja tietoja jaetaan ja punnitaan. Se on luottamusta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan: yhteisen menneisyyden kokemusta ja myös yhteisen tulevaisuuden näkemistä.

Yle luo erillään elävään Suomeen yhteyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen

Kun Yle syntyi, Suomi oli maakuntien maatalousvaltio, jossa yhteisyyttä luovaa infrastruktuuria ei juuri ollut. Kansakoululaitos oli, sen laulut, lukemistot ja kuvastot. Luterilainen kirkko juhlineen ja pyhineen loi yhteistä ajan kokemusta. Valtion rautatiet yhdisti maan osat jonkinlaiseksi verkostoksi.

Valtakunnan eri osat elivät kaukana toisistaan, suomalaisilla oli vain vähän tekemistä keskenään. Kovin lähellä oli myös kansan repinyt sisällissota.

Ylen lähetykset alkoivat koota suomalaisia yhtaikaa yhteen radiolähetysten äärelle. Erityisesti tätä yhteisyyttä loivat jo ensimmäisinä vuosina suorat lähetykset urheilutapahtumista. Varsinainen huipennus oli 10-vuotisen Ylen suursatsaus, Berliinin olympialaisten suora radiointi, joka oli mullistava kansakunnallinen kokemus, kuten mm. akateemikko Erik Allardt muistelmissaan kuvaa.

Markus-sedän lastentunnit olivat yksi ensimmäisiä kulttuurisia sukupolvikokemuksia.

Yle luo lohtua uupuneelle kansakunnalle

Sota-aikana viihde tunkeutui hetkeksi läpi ankean ajan – tullakseen sitten painetuksi taustalle useiksi vuosiksi. 1950-luvulla lopulla Yle alkoi murtaa korkean ja alemman kulttuurin rajaa. Perustettiin kansanomaisia viihdekuunnelmia ja viihdemusiikkia tekevät osastot. Sodasta toipuva kansakunta janosi huumoria ja irrottelevaa viihdettä menneiden vuosien ankeuden jälkeen, ja irvailuakin vastapainoksi totisen jälleenrakennus-Suomen viralliselle menolle.

Outsiderit, Kalle Kustaa Korkit, Kankkulan kaivot, de Godzinskyn orkesterit ym. luovat helpotusta uupumukseen ja arkeen.

Yle luo julkisen tilan, jossa uutisia välitetään ja niistä väitellään

Sanomalehtiä Suomessa on ollut paljon, journalismia tuotettiin ja laajasti luettiin koko itsenäisyyden ajan. Kansakunnan kokoinen yhteinen journalistinen julkisuus ulottui arkielämään kuitenkin vasta silloin, kun Yle perusti 1960-luvulla oman uutistoimituksen ja -lähetykset.

Samalla TV tuli jokaisen olohuoneeseen, ja myös kansalliseksi uutisikkunaksi koko maailmaan. Uutisia ei enää kohdattu yksinomaan oman maakunta- tai puoluelehden kautta, vaan “valtakunnantotuuksina”, joista debatoitiin ja joita kritisoitiin. 60-luvulla ajankohtaisohjelmat olivat jo osa kanavien päivittäistä prime timea. Kaikki tämä synnytti uuden ajan kansallisen poliittisen areenan, ajoin kiihkeänkin.

Yle antaa tilan uudelle kulttuuriselle sukupolvikokemukselle

1970-luvulla Yle antoi äänen, kasvot, ja kasvualustan uudelle sukupolvelle astua julkisuuteen ja ottaa omistajuutta suomalaisesta luovuudesta ja kulttuurista. Yle ei synnyttänyt “60-lukulaisuutta”, mutta teki siitä koko kansalle kuuluvan ja näkyvän uuden sukupolven kulttuurihaasteen.

Yleisradion radikalismi levisi maan joka kolkkaan, ja siitä tuli vaikuttava sukupolvikokemus, jota muistellaan ja ehkä kauhistellaan edelleen. Se haastoi vanhaa ja muutti Suomea.

Yle toimi tienraivaajana ja luotsina tasa-arvoiseen digitaaliseen yhteiskuntaan

2000-luvun alussa julkinen palvelu panosti uusiin viestintäteknologioihin ja tarjontatapoihin. Ne ovat olleet viemässä kaikkia suomalaisia digitaalisille alustoille ja käyttötavoille. Yle on nähnyt roolinsa digiveturina, mikä on tuottanut apua ja tukea myös muille toimijoille. Yle on ollut monille kansalaisille rohkaiseva ja luotettu luotsi uuteen maailmaan. Siitä viestii esimerkiksi Yle Areenan valtaisa suosio ja arvostus tänään.

Mitä arvoa Yle luo tulevaisuuteen?

Yllä olen mutkia oikoen ja isolla pensselillä hahmotellut arvoja, joita Yle on eri vuosikymmeninä Suomeen luonut. Arvon syntymisen näkee helpommin taaksepäin katsoen kuin nykyhetkessä.

Julkisen palvelun iso kysymys on, kuinka kirkkaasti näemme ja tunnistamme arvojen syntymistä eteenpäin, kun yleisöjen tavoittaminen on yhä vaikeampaa ja käyttäjien mediakokemukset yhä erilaisempia. Ja voiko arvojen syntymisen konkreettisesti osoittaa?

Ylen 95-juhlaviikot tarjoavat monipuolisen kattauksen erilaisia ohjelmia, erilaisille yleisöille. Sisältöjen kautta viestimme todeksi strategiaamme: Yle on kaikille yhteinen, ja parhaimmillaan jokaiselle omansa.

Kun voimme tarjota suomalaisille sellaisia yhteisöllisiä kokemuksia, joita erilaiset ihmiset pitävät merkityksellisinä, kyse on suuresta aineettomasta arvosta. Parhaimmillaan tämä johtaa siihen, että ihminen kokee itsensä hyväksyttynä ja tasavertaisena yhteiskunnan ja kulttuurin jäseninä. Ja näkee itsensä osana yhteisöä ja kulttuuria, osana jotain suurempaa. Jotkut kutsuvat tätä yksilön ja yhteisön yhteisyyttä sivistykseksi. Se on aineeton, vaikeasti käsinkosketeltava, mutta kulttuurin ja demokratian elinvoiman kannalta peruskallionkova arvo.

Sadan vuoden kynnyksellä tuntuu tärkeältä, että päivittäisessä mediatyössämme ja päätöksiä tehdessämme me Ylessä edelleen pohdimme yhteistä hyvää ja arvon luomista. Niin eteeristä kuin se usein onkin.

Ismo Silvo
Ylen julkisen palvelun johtaja