Hyppää pääsisältöön

Työsuhteista parhain

Jälleen trendikkään Paramoren tahtiin aikuistunut Haloo Helsinki! keskittyy oman soundinsa ylläpitoon, ja pudotti ainoan puhtaan rokkibiisin uudelta levyltään.

Jokainen työyhteisössä vähänkään pidempään viihtynyt tietää, ettei hommasta selviä järjissään, jos kompromisseja ei osaa tehdä. Haloo Helsinki! on tehnyt musiikkiaan 15 vuoden ajan ja opetellut tärkeitä yhteistyötaitoja.

Neljän ihmisen ajatukset, periaatteet ja taiteellinen visio on täytynyt saada sopimaan yhteen, ihmissuhteet ja työ limittymään.

Istumme yhtyeen studiossa Helsingin Vallilassa viikkoa ennen orkesterin seitsemännen studioalbumin ilmestymistä. Kitaristi Leo Hakanen pohtii hetken hiljaa ja tokaisee:

– Kompromissien teko on kyllä taito.

Toinen kitaristi Jere Marttila jatkaa:

– Jokaisella elämänalueella näkyi alkuaikoina tietynlainen teiniuho ja itsepäisyys. Muodostuimme nuoruuden innosta työyhteisöksi. On pitänyt katsoa peiliin, että ehkä minun näkemykseni ei aina ole se oikea.

Tauolta palannut yhtye kertoo kommunikoinnin olevan nyt parempaa kuin koskaan. Ainakaan ei tule huudettua, että “vittu kun et ymmärrä minua”. Se on Elli Haloona tunnetun Elisa Tiilikaisen mielestä jo aika hyvin.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Vuonna 2006 teini-ikäiset Elisa Tiilikainen, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Jukka Soldan astuivat silloisen levy-yhtiönsä EMI Finlandin ovista sisään.

– Muistan vain Jeren ja Leon fledat, rumpali Soldan sanoo.

Mielikuva isokokoisiksi tupeeratuista emohiuksista huvittaa nyt kolmekymppisiä haloohelsinkiläisiä.

Silloiset muusikonalut olivat tuoneet studiolle cd-levyjä kotoaan. Yhtyeelle musiikkia tehneet Rauli Eskolin ja Erno Laitinen kaipasivat osviittaa siitä, millaista musiikkia uunituore Haloo Helsinki! halusi esittää.

Tiilikainen toi Guns N’ Rosesin ja Nirvanan levyt, Marttila Mötley Crüeta. Pöydällä pyöri myös Paramoren ja muiden rokkibändien levyjä.

– Itse kuuntelin silloin paljon Slayeria, mutta sitä en saanut ujutettua ihan kauheasti tähän projektiin, Hakanen sanoo ja naurahtaa.

Tuli särökitaraa. Tuli riffipohjaisia kappaleita, energistä rokkia. Myöhemmin myös tunteellista iskelmää, folkin ja kantrin sävyjä, koneellisempia biisejä, jopa räppiä. Kahdelle ensimmäiselle albumille bändin jäsenet malttoivat tehdä itse vain muutaman kappaleen.

Tärkeintä oli päästä soittamaan musiikkia ihmisten edessä.

– Kuulostaa hassulta, mutta biisien tekeminen oli jopa toissijainen juttu. Silloin oli vain niin hirveä halu päästä keikoille, Marttila kertoo.

Sittemmin laulunteko on kohonnut prioriteettilistan kärkipäähän. Kitaristit Hakanen ja Marttila hoitavat Haloo Helsingin sävellyspuolen, solisti-basisti Tiilikainen sanoitukset. Suurimmat hitit, kuten Beibi ja Hulluuden Highway, ovat jäsenten omaa käsialaa.

– Nykyään olisi tosi vaikea kuvitella, että joku muu tekisi meille biisejä. Paluu siihen on mahdotonta, Tiilikainen sanoo.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Kaksi vuotta sitten Juuso Määttänen kirjoitti Helsingin Sanomiin näin:

“Musiikki on takuuvarmaa soittolistamateriaalia, joka sopii radioihin, kauppoihin, baareihin, ravintoloihin ja oikeastaan melkein minne vain kohderyhmän ikähaitarista riippumatta. Spotifyssa uudet kappaleet nakuttavat tasaisesti kuuntelukertoja. Aktiivisesti keikkaileva – – esiintyy festareilla isoille yleisöille.”

Pätkä koskee Lauri Tähkää, mutta pätisi yhtä hyvin Haloo Helsinkiin. Yhtyeestä on kasvanut viidessätoista vuodessa kotimaisen musiikin jättiläinen, yleisnimi Tähkän ja muun sukupolvea vanhemman tähtikatraan sekaan.

Läpimurtona pidetään kolmoslevyä III (2011), jota kriitikot ja yleisö rakastivat. Maailman toisella puolen -single myi platinaa ja kuuluu yhä settilistan kulmakiviin.

Vuonna 2018 Haloo Helsinki! soi yksityisillä radiokanavilla peräti 80 kertaa päivässä. Tällä hetkellä yhtyeen albumi Kiitos ei ole kirosana (2014) on pysynyt Suomen virallisella albumilistalla 219 viikkoa, eli yli neljän vuoden ajan. Se on kaikkien aikojen eniten listaviikkoja kerännyt albumi Suomessa.

Yhtye pitää hallussaan myös ennätystä radiolistan kärkisijojen lukumäärästä. Helmikuinen single Piilotan mun kyyneleet oli Haloo Helsingin kolmastoista listan ykkössijalle yltänyt kappale.

Mittareita on monia. Cd-levyn vallan alla perustettu Haloo Helsinki! pitää striimausdataa mielenkiintoisena.

– Ihminen on lähtökohtaisesti utelias luonteeltaan. Varmasti jokainen meistä käy välillä seuraamassa, että missä meidän biisi on Spotify-listalla tai…

– En osaa käyttää sitä. En tiedä mistä sen löytää, Tiilikainen keskeyttää viitaten striimauspalvelun artistiprofiiliin.

– Mutta suakin kiinnostaa, Marttila vastaa.

– Kiinnostaa, jos te kerrotte mulle, Tiilikainen sanoo ja nauraa.

Yhtye sanoo tärkeimmäksi mittarikseen sen, käyvätkö ihmiset katsomassa heitä livenä. Kesäkuussa 2022 koittaa vihdoin keikka kovalla rahasummalla remontoidulla Helsingin Olympiastadionilla. Koronan takia vuodella lykätty konsertti on Haloo Helsingin uran suurin.

Kolme vuotta sitten ajatus jättishowsta olisi lähinnä väsyttänyt.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Maanantai-illan päätteeksi oli aika poistua Casino Helsingin lavalta. Encorea varten yhtye oli säästänyt kymmenen vuoden takaisen nimibiisinsä Haloo Helsinki! esikoisalbuminsa juhlavuoden kunniaksi. Elettiin elokuuta 2018, kesä ja sen yhdeksän festivaalikeikkaa olivat ohi.

– Jokainen alkoi olla vähän uupunut, Hakanen sanoo.

Keikka oli viimeinen ennen taukoa.

Haloo Helsinki! oli julkaissut 12 vuoden aikana kuusi albumia ja yhden EP-levyn sekä soittanut arviolta yli 700 keikkaa. Teini-ikäiset olivat kasvaneet aikuisiksi. Oli otettava happea.

Hapen virkaa toimittivat Tiilikaisen Ellips-sooloprojekti, Marttilan ja Hakasen Stereo-duo sekä Soldanin pesti JVG:n keikkarumpalina. Vuosi 2019 hujahti niiden myötä silmissä.

Tiilikainen sävelsi ja julkaisi keväällä Ellipsin nimissä progressiiviseen rokkiin päin kumartavan albumin Yhden naisen hautajaiset. Samaan aikaan Stereo houkutteli toisistaan poikkeavia artisteja, kuten Ettaa ja Michael Monroeta, vieraileviksi solisteiksi ja toteutti 00740-levyksi jalostunutta täysikasvuista edm-unelmaansa.

Tiiviisti yhteen hitsautuneen Haloo Helsingin tekijöiden ja tukijoiden ydinryhmä on pysynyt alusta asti samana. Tuottajina toimivat luottohenkilöt Eskolin ja Laitinen. Managerina taustalla pyörii Kari “Gabi” Hakanen, yhtyeen levy-yhtiön Vallila Music Finlandin perustaja ja kitaristi Leon isä.

– Oli tärkeää nähdä, että pystyn toimimaan myös muualla. Yhtäkkiä olin uusien tyyppien kanssa ja enemmän vastuussa kaikesta, Tiilikainen puhuu soolouransa merkityksestä.

Ellipsistä ja Stereosta jäi kasa ylijäämädemoja sekä tahtotilaa kyseisten musiikkiprojektien jatkamiseen. Joulukuussa 2019 molemmat lausuivat tahoillaan lupauksia siitä, ettei loppua ole vielä nähty.

Sivuprojektit saivat kuitenkin jäädä hetkeksi. Kaksi kuukautta aikaisemmin Haloo Helsinki! oli ryhtynyt taas levyntekoon. Kaksivuotinen tauko opetti kliseisen, mutta pätevän neuvon: nauti nyt.

– Kaksitoista vuotta painettiin niin kovaa vauhtia, ettei ehtinyt pysähtyä tarkistamaan, mitä tuli saavutettua. Nyt haluan vain olla onnellinen tämän porukan kanssa, Hakanen sanoo.

Meillä on niin vahva symbioosi, että ahdistaa ajatus siitä, että joku tulisi vakiojäseneksi.― Jere Marttila

Haloo Helsingin lisäksi myös rock on tehnyt paluun. Måneskinin, Blind Channelin ja Olivia Rodrigon kaltaiset artistit nousevat hittilistoille, Willow ja Isaac Sene poseeraavat sinkkujensa kansissa mustan sähkökitaran kanssa.

Kaikki Led Zeppelinistä Nirvanaan ja Avril Lavigneen kiinnostaa. Rodrigon jättihitin Good 4 U tekijätietoja jopa päivitettiin, kun fanit huomasivat kappaleen muistuttavan Paramoren Misery Businessia. Nyt kirjoittajiksi on merkitty Rodrigon ja tuottajansa Daniel Nigron lisäksi Paramoren laulaja Hayley Williams ja entinen kitaristi Josh Farro.

Haloo Helsingille rockin paluu kelpaa oikein hyvin.

– Saisi tuonne bäkkäreille lisää rokkareita, Hakanen sanoo.

Marttila innostuu pitämään lyhyen monologin rockin lohdullisuudesta. Siitä, kuinka kaikille tuttu genre on aina läsnä, vaikka välillä uppoaakin pinnan alle. Hän on tohkeissaan Måneskinin euroviisuvoitosta ja siitä, että kitara on vahvistanut asemaansa poplistoilla.

– Ehkä tulevat sukupolvet voivat edelleen tietää kuusikielisen soittimen, eivätkä ajattele, että musiikkia tehdään vain tietokoneella. Nyt kuulostan 30-vuotiaalta Jereltä ikäkriisissä, Marttila sanoo ja nauraa.

Heti perään hän lisää, että pitää myös ”nykymeiningistä ja kaikesta mahdollisesta räppitouhusta”.

Sitä on tarjolla yllättävän lähellä. Saman katon alla Vallilan studiossa toimii Turusta muuttanut pienlevy-yhtiö Booa Music. Pikkutarkkaamon puolella musiikkiaan luovat noin vuosikymmen myöhemmin syntyneet artistit, kuten Louie Blue ja Jambo.

Eikä puhdas kitararock aina kiinnosta Hakastakaan. Hän luettelee tänä vuonna ahkerasti kuuntelemaansa musiikkia: salsaa, venäläistä räppiä ja amerikkalaiseen urheilukulttuuriin kuuluvaa tailgate-kantria.

Paramoresta aikoinaan inspiroitunut Haloo Helsinki! on genrensä puolesta nyt aallonharjalla, mutta yhtyettä se ei tunnu kiinnostavan. Markkina-analytiikan sijaan he sanovat keskittyvänsä ylläpitämään omaa tunnistettavaa soundiaan.

Tämä tuntuu lähes poikkeukselliselta. Moni pitkää uraa tavoittelevista suurimmista kotimaisista artisteista joutuu keksiä itsensä tasaisin väliajoin uudelleen pysyäkseen relevanttina ja valtavirtapopin kärkikahinoissa.

Perjantaina 10.9. julkaistavaa paluulevyä Älä pelkää elämää varten Haloo Helsinki! teki yhden puhtaan rokkibiisin, mutta tiputti sen viime metreillä pois. Tuleva albumi on kaukana Paramoresta. Jousi- ja puhallinsoittimilla koristeltu Kerran kuussa painaa humppakompilla eteenpäin, Reiviluolan taustalla toistuu litania eat, sleep, rave, repeat.

Sen sijaan Foliohattukauppias osuu teemaltaan tähän hetkeen kuin QAnon konsanaan.

– Asioita voi ymmärtää niin monella tapaa. Olen vetänyt rajani siihen, että olen ajatellut [kappaleella] tiettyjä asioita, mutta vastuu jää lopuksi kuulijalle, Tiilikainen sanoo.

Toki jokin vastuu kaikilla taiteilijoilla on, Tiilikainen jatkaa ja viittaa lapsistakin koostuvaan Haloo Helsingin kuulijakuntaan. Vanhemmat ovat joutuneet selittämään jälkikasvulleen, kuka Lady Domina oikein on.

– Mutta jos haluat saada jotakin sanotuksi, niin sitten vain sanot sen.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Haloo Helsinki! on vaikuttanut pidättyväiseltä haastatteluissa läpi vuosien. Helsingin Sanomien Heikki Romppainen kirjoitti uusimman levyn arviossaan, kuinka bändi tuntuu lauluissaankin haluavan sanoa jotakin, mutta tyytyy pyörimään aiheen liepeillä.

Haastattelussa sama näkyy hetkissä, joissa vastaukset ovat vähällä eksyä sivupoluille.

– Niin joo meni jo liian pitkälle, mutta joo sieltä… Meinasin jo raottaa itsestäni enemmän kuin… Joo, Tiilikainen miettii ääneen.

Yhtye rajasi puheenaiheet musiikkiin jo Haloo Helsingin alussa. Muusikot haluavat suojella lähipiiriään, mikä on ymmärrettävää. Mutta varovaisuuden taustalla on muutakin:

– Nuorena ei ollut niin itsevarma. Keskittyi siihen, että puhutaan vain musiikista ja pidetään siitä kynsin ja hampain kiinni, Marttila sanoo.

Marttila mainitsee puhuvansa tässäkin haastattelussa rennommin ja aiempaa rehellisemmin. Nykyään hän luottaa siihen mistä puhuu.

Tiilikaisen kohdalla epävarmuus liittyy muiden edessä soittamiseen. Ellips-keikoillaan hän pääsi keskittymään ennen kaikkea laulamiseen, mutta basistin tai muun viidennen jäsenen värvääminen Haloo Helsinkiin ei houkuta. Yhtye henkilöityy näihin neljään tuoliryhmän äärellä istuvaan jäseneen.

– Meillä on niin vahva oma symbioosi, että lähtökohtaisesti ahdistaa ajatus siitä, että joku tulisi vakiojäseneksi, Marttila sanoo.

– Fengshuit menevät, Hakanen naurahtaa.

Tiilikaisen soittokammo ei tosin koske bassoa. Siihen on ehtinyt tottua viisitoistavuotisen Haloo-uran aikana. Mutta kun pitäisi tarttua muihin instrumentteihin, jännitys kasvaa valtavaksi.

Ellipsissä Tiilikainen soitti yhdellä kappaleella akustista kitaraa, toisella nokkahuilua. Nyt täytyisi taas uskaltaa.

– Pitäisi soittaa yhdessä [Haloo Helsingin] biisissä akustista kitaraa ja olen pakottanut treeneissä kaikki siihen, ettei sitä kitaraa laiteta vielä mihinkään kiinni, Tiilikainen kertoo.

Ensin on tarkoitus harjoitella omassa päässä. Tiilikainen harkitsee, voisiko antaa ääniteknikon Perttu Korteniemen kuulla soiton huomisissa treeneissä. Vielä ei ole muiden jäsenten vuoro.

– Se on koko ajan kuulunut, Marttila keskeyttää.

Kaksikko yltyy dialogiin.

– Ei ole!

– Ei meille, mutta se on koko ajan kuulunut ulospäin.

– Ei kai!

– On.

– Ei helvetti, en soita enää.

Molemmat alkavat nauramaan. Marttila lisää:

– Ei meidän bändissä soiteta feikkaamalla.