Hyppää pääsisältöön

Nicholas Collon: "Stravinsky ei koskaan tyytynyt polkemaan paikoillaan"

Kapellimestari Nicholas Collon
Kapellimestari Nicholas Collon Kuva: Petteri Sopanen / Yle kapellimestarit,Radion sinfoniaorkesteri,Nicholas Collon

Jos nuori säveltäjä säveltää jotain sellaista kuin Kevätuhri, hänellä on vastassaan ongelma: mitä tehdä seuraavaksi. Miten Stravinsky ratkaisi tämän ongelman?

Stravinsky ei koskaan tyytynyt polkemaan paikoillaan. Häneen luonnollisesti vaikuttivat ne, jotka tilasivat häneltä sävellyksiä, kuten Venäläisen baletin Sergei Djagilev, jonka ansiosta hän kirjoitti niin Tulilinnun, Petrushkan kuin Kevätuhrinkin. Se taas vei häntä tiettyyn suuntaan. Koko sävellysuran ajan hän mutkitteli äärimmäisyydestä toiseen; hän ei läpikäynyt sellaista loogista kehitystä kuin vaikka Mahler sinfonioissaan. Kevätuhrin jälkeen 1910- ja 1920-luvuilla hän alkoi kirjoittaa pienemmän mittakaavan musiikkia. Niihin kuuluu myös Renard, joka on burleski tai eräänlainen näyttämöshow. Se on kirjoitettu paljon pienemmälle orkesterille, parinkymmenen soittajan kokoonpanolle, sekä neljälle laulajalle. Se ennakoi tavallaan jo 20-lukua, jolloin varsinkin Stravinskylla kaikki pienenee ja yksinkertaistuu, mikä puolestaan johtaa hänen uusklassiseen tyylikauteensa.

Renard onkin juuri siinä suhteessa kiinnostava murroskohta. Se ei ole kovin tunnettu, mutta esimerkiksi Les Noces -teoksen tavoin se ammentaa hyvin paljon venäläisestä kansanmusiikista ja sen lyömäsoitinvoittoisesta, folkloristisesta sointimaailmasta. Neljä mieslaulajaa esittävät eläinhahmoja hyvin kummallisessa, kafkamaisessa tarinassa, joka on ironinen ja joskus pähkähullukin. Stravinsky on parhaimmillaan juuri ironisessa tyylilajissa, aivan kuten Petrushka-balettikin osoittaa. Renardissa hän on mainiolla tavalla kieli poskessa koko ajan.

Renard on kuusitoistaminuuttinen miniooppera, jota Stravinsky itse kutsuu burleskiksi. Siinä on juonikin, mutta jos se toteutettaisiin näyttämöllä – mitä me emme tee – siinä olisi mahdollista käyttää hyvin fyysisiä esittäjiä. Siinä on paljon tanssia, jonka voi kuvitella sirkustanssijoiden esittämäksi, ja sellaista fyysistä teatteria, joka sai alkunsa juuri tuohon aikaan. Se on todellakin hyvin kaukana 1800-luvun oopperasta.

Mitä tapahtuu Stravinskyn musiikissa seuraavan viidentoista vuoden aikana, kun tullaan viulukonserttoon?

Hän kulkee uusklassismin tien perille asti. Se on reaktio ”suuren venäläisen musiikin” ylenpalttisuuteen, Rimski-Korsakovin vaikutteisiin eksoottisine oktatonisine harmonioineen. Stravinskya taisi hieman nolottaa oma menneisyytensä. Hän halusi olla progressiivisempi, mutta hänen tapansa olla sitä oli toinen kuin Schönbergin 12-säveljärjestelmä. Stravinsky katsoi monen muun tuon ajan säveltäjän tavoin taaksepäin ja löysi sieltä 20- ja 30-luvuilla kirkkaan, klassisen sointimaailman. Soitamme tällä kaudella esimerkiksi Kolmiosaisen sinfonian ja Symphony in C:n, ja ne ovat täysin toisenlaisia kuin Venäläistä balettia varten sävelletyt teokset.

Stravinskyn viulukonsertto on siinä mielessä virtuoosinen, että se on solistille hyvin vaativa, vaikka se ei kuulostakaan Tshaikovskin konsertolta. Stravinskyn uusklassiselle kaudelle tyypillisesti se on hyvin paljastava. Esittäjän on tunnettava teos läpikotaisin, ja silti sen esittäminen voi olla vähän pelottavaa.

William Waltonin ensimmäinen sinfonia on suomalaisyleisölle uusi tuttavuus. Millainen Walton on sinfonikkona?

Walton kirjoitti vain kaksi sinfoniaa. Tämä ensimmäinen niistä on aivan fantastinen sävellys. Walton kuuluu englantilaisen musiikin suureen 1900-luvun viisikkoon Brittenin, Vaughan Williamsin, Elgarin ja Tippettin rinnalla. Waltonin musiikki on hyvin rytmistä, jopa jazzahtavaa, ja se on täynnä elämää ja väriä. Ensimmäinen sinfonia on varsin vaikeaa soitettavaa, se on orkesterille oikea näytöskappale.

Hauska yhteys suomalaisyleisöön on se, että Walton sai ensimmäiseen sinfoniaansa tärkeitä vaikutteita Sibeliukselta. Sen huomaa teoksen muodostakin, mutta Walton sanoi näin itsekin. Hänen sinfoninen ideansa on tosin yksinkertaisempi kuin Sibeliuksella, eikä hän olisi koskaan voinut tehdä sinfonian muodolle sitä mitä Sibelius teki. Eniten Sibelius-vaikutteita on tämän sinfonian ensimmäisessä osassa, joka kuulostaakin sibeliaaniselta maisemalta. Viimeinen osa taas on rytmistä hauskanpitoa, joka tuntuu olevan kovin kaukana Suomesta!

haastattelu Lotta Emanuelsson

  • Nicholas Collon: ”Thomas Adès on yksi nykymusiikin suurista äänistä”

    Thomas Adès on RSO-festivaalin nimikkosäveltäjä.

    "Olen varma, että ihmiset viidenkymmenenkin vuoden päästä muistavat meidän Thomas Adès -festivaalin ja sanovat: 'Minäkin olin siellä'. Muistamme nämä viikot samalla tavalla kuin vaikkapa sen, kun Mahler oli Helsingissä, tai muut suuret säveltäjät. Adès on yksi heistä", ylistää ylikapellimestari Nicholas Collon RSO-festivaalin nimikkosäveltäjää.

  • Nicholas Collon: "Toista Mahlerin kaltaista ei ole"

    Nicholas Collon esittelee 6.-7.10. konsertin ohjelman

    RSO:n konserttien ohjelmassa 6.-7.10. oleva Mahlerin Das Lied von der Erde on ylikapellimestari Nicholas Collonin mukaan "uskomattoman syvällinen ja liikuttava."

  • Thomas Adès ‒ vahvojen elämäntuntojen tulkitsija

    Adès on RSO-festivaalin teemasäveltäjä.

    RSO-festivaalin 2021 teemasäveltäjä, englantilainen Thomas Adès murtautui musiikkiyleisön tietoisuuteen jo varhain, vain parikymppisenä säveltäjänä. Hänen ylleen kasattiin nopeasti suuria odotuksia, ja nämä odotukset hän on epäilemättä täyttänyt ja ylittänytkin - mutta luultavasti eri tavoin kuin oli ajateltu.