Jonni Roos
Yle
Taidemaalari Kirsti Tuokko tunnetaan muotia ja näyttäytymistä lämmöllä pilkkaavista maalauksistaan. Itsekin vaatehulluksi tunnustautuva Tuokko on kulkenut pitkän tien taiteilijaksi: siihen on kuulunut pitkä ura kuvaamataidonopettajana ja yhteiskunnallisena aktivistina.
Kuusi kuvaa kuvataiteilija Kirsti Tuokon elämästä
Vuonna 1950 villalankoja oli vaikea löytää Helsingistä. Sodan jälkeisinä vuosina kaikesta oli pulaa – myös villasta. Kirsti Tuokolla oli äidin kutoma villatakki, johon langat oli saatu maapallon toiselta puolelta: Kirstin isä, Reino Tuokko oli filatelisti, ja hänellä oli kirjeenvaihtotovereita mm. Australiassa.
– Isällä oli arvokkaitakin merkkejä. Hän kävi niistä myös kansainvälistä kauppaa. Australiasta saapuneessa paketissa oli villalankojen lisäksi muovisia eläimiä meille lapsille ja hyvin polttavia makeisia – olen myöhemmin oivaltanut että ne olivat inkivääriä.
Postitse saadut langat riittivät kahteen villatakkiin, ja toisen niistä sai Kirstin veli. Kirstin takki oli punainen ja siinä oli harmaita ja sinisiä kuvioita. Eräänä päivänä Kirsti oli puistossa hyppimässä ruutua muiden tyttöjen kanssa. Oli lämmin ja villatakki tuntui liialliselta. Niin se sitten unohtui puiston penkille.
– Se oli dramaattinen juttu. Villatakkia ei voinut helposti korvata. Äiti sanoi, että tästä täytyy laittaa lehteen ilmoitus. Ilmoitus laitettiin Helsingin Sanomiin ja Uuteen Suomeen. Mutta takkia ei koskaan löytynyt.
Reino Tuokko oli Yleisradion esitelmäosaston päällikkö ja tietokirjailija. Kansantajuisten tietokirjojen ohella hän teki suomennoksia. Tuokon äiti oli valmistunut Kappakorkeakoulusta, mutta hän oli kotona ja auttoi isää kirjojen puhtaaksikirjoittamisessa. Äidin isä oli töissä Kajaani Oy:ssä ja hänen kauttaan kotiin tuli myös makulatuuripaperipinoja. Niille Kirsti piirsi omia kuvitelmiaan ja satuja.
– Luin ja piirsin koko ajan. Olin oppinut lukemaan puolivahingossa 4-vuotiaana. Äiti oli siitä kauhuissaan, koska hän oli kuullut, että oli hyvin huono asia jos lapsi oppi lukemaan ennen koulua.
Kirsti uppoutui silloiseen kuvakulttuuriin, lähinnä kirjojen kuvituksiin. Raul Roineen satukirjassa ollut Rudolf Koivun kuvitus lumosi hänet. Vaikutuksen tekivät myös Astrid Lindgrenin kirjat, kuten Peppi Pitkätossu, jossa oli Ingrid Vang Nymanin kuvitus ja Melukylän lapset, jossa oli Ilon Wiklandin kuvitus.
”Hyvät oppivat opettamattakin”
Kouluaikanaan Tuokko oli ollut koulun kuvaamataidon kerhoissa ja menestynyt koululaisten taidekilpailuissa. Koulun jälkeen hän halusi jatkaa piirtämistä ja maalaamista ja pyrki siksi Ateneumiin.
– Kuvien tekeminen oli sitä mitä osasin ja halusin tehdä. Pääsin Ateneumiin ensimmäisellä yrittämällä. Se tuntui minusta kuitenkin epäilyttävältä – mietin, oliko joku juonitellut minut sisään.
Ateneumissa Kirsti Tuokko kuitenkin opiskeli seuraavien neljän vuoden ajan.
– Ateneumin kouluun pujahdettiin sisään talon vasemmassa päädyssä olevasta ovesta, josta pääsi käsivarapiirustuksen saliin ja elävän mallin luokkaan. Kuvittelin, että koko torin ihmiset olivat yleisönäni kun avasin oven ja menin sisälle.
Taideopiskelijan sosiaalinen status olikin parasta, mitä opintoihin liittyi, sillä opetuksen Tuokko koki vanhanaikaiseksi ja rituaalinomaiseksi.
– Meillä oli alkunimenhuuto ja nelituntisen session päätteeksi myös loppunimenhuuto, joilla varmistettiin ettei kukaan ollut karannut kesken päivän. Niiden välillä ei oikeastaan puhuttu ollenkaan. Luokan etuosassa oli kippoja ja rättejä, joista kasattiin se asetelma, mikä piti maalata.
Koulupäivät toistuivat samanlaisina neljän vuoden ajan.
– Siihen aikaan ajateltiin, että huonoja ei kannata opettaa ja hyvät oppivat muutenkin.
Poikkeuksena olivat muotoilija Kaj Franckin antamat oppitunnit. Niille Tuokko meni mielellään ja koki ne antoisiksi.
Taiteen teoriaa omatoimisesti
Taiteen teoriaan ja uusiin taidesuuntauksiin Tuokko tutustui silloisen miehensä Andreas Brandtin kanssa heidän ystäväpiiriinsä kuuluneiden kuvataiteilijoiden kautta. He järjestivät illanviettoja, joissa katsottiin dioja ja puhuttiin taiteesta. Brandt oli opiskellut Düsseldorfin taideakatemiassa, jossa samaan aikaan opetti myös nykytaiteen uudistaja Joseph Beuys. Tuttavapiiriin kuulunut kuvataiteilija ja muotoilija Howard Smith näytti omalla esimerkillään, miten taidetta voi tehdä hyvin erilaisista lähtökohdista kuin Ateneumissa oli opetettu.
Tuokko lähti puolisonsa kanssa kiertämään autolla Yhdysvaltoja, Meksikoa ja Kanadaa. Matkalla he katsoivat arkkitehtuurikohteita ja kävivät taidemuseoissa, ja myöhemmin puoliso sai assistentuurin Kalifornian yliopiston Berkeleyn Design-osastolta, jolloin he viettivät siellä vuoden.
– Berkeleyn aika antoi minulle uskoa siihen, että voisin työskennellä itsekin vapaana taiteilijana. Mutta silloin tiet puolisoni kanssa erkanivat, ja minun oli alettava opettaa – vaikka en koskaan ollut aikonut sitä tehdä.
Opetustyössä haastettiin koko vanha maailma
Ensimmäinen työpaikka oli 1970-luvun alussa Orivedellä, joka oli uinuva kirkonkylä. Kirsti Tuokko halusi kyseenalaista aikaisemmat elämäntapaan ja kasvatukseen liittyvät arvot. Toki hän halusi myös opettaa kuvataidetta täysin eri tavalla kuin hänelle itselleen oli opetettu.
Tuohon aikaan maailma kuohui: suuria opiskelijamielenosoituksia oli järjestetty Berliinissä, Pariisissa ja Berkeleyssäkin. Tuokko oli ennen Orivedelle menoa asunut myös Berliinissä, missä hän oli kuullut Günther Grassin luennon opiskelijoille siitä, mitä heidän tuli silloisessa maailmantilanteessa tehdä.
– Orivedellä oli elokuvakerho, jonka piirissä tunnettiin kiinnostusta marksilais-leninismiä kohtaan. Me perustimme opintoryhmän ja tilasimme kaikille Tuure Lehénin kirjoittaman Työväenluokan maailmankatsomus -teoksen luettavaksi ja me kävimme opintopiirissä sen kappaleita yhdessä läpi.
Opettajat oli aikaisemmin katsottu eliitin osaksi, mutta nyt saatiin Orivedelläkin tottua opettajattareen, joka käytti hameen sijasta housuja.
– Olin kuulemma ensimmäinen, joka oli tullut opettamaan housuissa. Ne olivat luultavasti farkut. Mutta muutkin opettajat rupesivat pian teettämään sitten erilaisia housuasuja. Oli se raskasta aikaa! Sitä sai koko ajan olla silmätikkuna.
Nuoren radikaalin opettajan syyksi soviteltiin mitä kummallisempia syntejä. Levisi huhu, että koulusta löytynyt torakka olisi tullut sinne Tuokon mukana. Syytös oli outo siksikin, että torakka oli löytynyt Oriveden yhteiskoulun tiloista, vaikka Tuokko opetti kansalaiskoulun puolella.
– Tietysti hermostuin siitä. Lainasin Oriveden kirjastosta kirjan syöpäläisistä. Siinä kerrottiin, että torakan voi nähdä jos yöllä laittaa äkkiä valot päälle. Laitoin herätyskellot soimaan, jotta heräisin yön pimeässä laittamaan valot päälle ja näkisin vilistääkö se torakka siellä huoneessani. Mutta loppujen lopuksi selvisi, että kyseessä oli ollut yhteiskoulun oma torakka – se oli peräisin koulun keittolasta.
Taiteen tekeminen sai väistyä yhteiskunnallisten asioiden tieltä. Tuokosta tuli Pirkanmaan alueen demokraattisten koulutyöntekijöiden toimihenkilö. Lisäksi puolueen jäsenenä toimiminen vei aikaa: piti kerätä jäsenmaksuja ja osallistua kokousiin.
– Olin kuullut, että yksi puolueen johtavista kaadereista Helsingissä oli sanonut, että hän ei pelaa shakkia ennen kuin vallankumous on tehty. Tiesin hänet intohimoiseksi shakinpelaajaksi ja ajattelin, että oma maalaamiseni oli varmaankin pelkkää pikkuporvarillista hapatusta.
Kysymys oman taiteen tekemisestä
Opetustyössä ollessaan Tuokko alkoi kuitenkin löytää itsestään pelottavia terveydellisiä oireita, joita hän kävi lääkärillä tutkituttamassa. Vaikka mitään vakavaa ei ilmennyt, hän päätteli, että oireet olivat merkki siitä, että hänen täytyi muuttaa jotakin elämäntavassaan. Ratkaisuksi löytyi omien taiteellisten ideoiden eteenpäinvienti. Lapsuuden piirutuskokemustensa pohjalta Tuokko ideoi värityskirjan, jota hän tarjosi suurelle kustantajalle.
– Ajattelin, että voisi tehdä värityskirjan, jossa väritetään surutta erilaisia tunnelmia, ilmanaloja ja mielenliikkeitä kirjassa olevan tarinan avulla. Ja ajatus oli, että sitä voisi jatkaa prosessimaalauksen tapaan aina uudestaan ja uudestaan, kun lukee sen kirjan – joka kerralla voisi aina värittää vähän lisää, jolloin kuvasta tulisi taas erinäköinen. Loppupiste olisi se, että koko kirja olisi aivan täyteen väritetty.
WSOY otti teoksen kustannettavakseen; Oton ja Jussin kesäretki -värityskirja julkaistiin vuonna 1985. Pian sen jälkeen Tuokko kehitteli toisen värityskirjan yhdessä poikansa Oton kanssa, ja sillä he voittivat toisen palkinnon Kirjastopalvelun järjestämässä kilpailussa selkokielisestä kirjasta.
– Otto oli innokas piirtämään ja värittelemään. Hän oli todella tuottelias. Otto auttoi kirjan tekemisessä koevärittämällä sitä.
Otto oli tärkeässä roolissa myös Tuokon oman taiteellisen suunnan löytymisessä.
– Otto oli minulle inspiraation lähde. Esimerkiksi kerran en löytänyt tiskirättejä mistään, ja sitten selvisi, että Otto oli laittanut ne pakastimeen. Sifoneteista oli tullut todella kivan muotoisia: rätit olivat jäätyneet hyvin hauskoihin asentoihin.
Niistä inspiroituneena Tuokko sitoi rautalangalla suuren määrän likaisia tiskirättejä – niitä oli parisataa. Rättien likaistamiseksi hän pyysi apua lukuisilta kollegoiltaan. Niistä tuli myöhemmin teos Lian ensyklopedia, jossa rätit oli pingotettu kehyksiin, ja rautalangat olivat jättäneet niihin ruosteiset jäljet.
– Niissä räteissä oli lukematon määrä naistyötunteja.
Ratkaisuksi oman taiteen tekemiselle osoittautui oma työhuone. Taiteen tekeminen on hankalaa ilman pysyvää paikkaa, jossa työskennellä ja säilyttää materiaaleja ja teoksia. Nykyisin Tuokko tunnetaan erityisesti kulutuskriittisistä maalauksistaan, joissa muodilla ja näyttäytymisellä on keskeinen sija.
– Pilkkaan kuluttajia ja porvareita – ja itseäni! Pilkkaan tätä töölöläislähtöistä naista, joka tykkää vaatteista.
Kukaan ei nyky-yhteiskunnassa voi välttyä tekemästä muihin vaikutusta visuaalisilla valinnoillaan.
– Vaatteet ovat minusta todella mielenkiintoisia. Ja viimeisen kahdenkymmen vuoden aikana olenkin taiteessani onnistunut yhdistämään kaksi minulle nautinnollista asiaa: vaatteet ja maalaamisen. Tällä hetkellä en ole kovinkaan kaukana siitä Kirstistä, joka alle kouluikäisenä piirsi ihmisiä ja keksi niille tarinoita. Se on minun ydintäni, ja ilman sitä en halua olla.
Nykyisin yksityisetkin ilot sallitaan
Kuudetta kuvaansa – sitä mikä ei vielä ole tullut otetuksi – pohtiessaan Tuokko palaa jälleen taiteen merkitykseen: merkitys riippuu siitä, kenen näkökulmasta sitä katsotaan.
– Olen nyt 78-vuotias. Tässä iässä pitäisi olla ennen muuta kiitollinen. Ja minä olenkin kiitollinen siitä, että pystyn yhä työskentelemään. Toisaalta kun ajattelee kuluttamista ja ympäristöarvoja, maalaaminen on totaalityperää puuhaa. Minähän vain tuotan isoja objekteja, joiden väreissä on raskasmetalleja. Silti haluaisin pysyä tämän tavarantuotannon puolella siinä viimeisessäkin kuvassa.
Tuokko tuli hiljattain tietoiseksi 87-vuotiaan brittiläisen taiteilijan Rosie Wyleyn tuotannosta. Wyleyllä on iso, sotkuinen työhuone jossa hän maalaa ja pitää näyttelyitä. Juuri siten Tuokko haluaisi myös itsensä kuudennessa kuvassa nähdä: omalla sotkuisella työhuoneellaan maalaamassa.
– Tällaista privatisoitumista pidettiin 1970–80-luvuilla tosi pahana. Ehkä minä voisin silti ottaa sen nyt tässä elämän loppumetreillä oman kuvani aiheeksi!
