Jukka Lindfors
Yle
Aitoa amerikkalaista soulmenoa koettiin Suomessa ensi kertaa livenä lokakuussa 1967. Soul Time -seurueen tähtiin kuuluivat mm. Sam & Dave, Lee Dorsey, Arthur Conley ja Linda Carr. "Rytmi, huumori, seksi ja väri" valloittivat piskuisen yleisön, vaikka jotkut arvelivatkin, ettei lajin täydellinen ymmärtäminen onnistunut valkoiselta mieheltä. Elävä arkisto julkaisee makupaloja Ylen vahvatunnelmaisesta konserttimateriaalista.
USA:n poplistoillekin nousseet Sam Moore ja Dave Prater käynnistivät Euroopan-kiertueensa lokakuun alussa 1967 Percy Sledgen, Arthur Conleyn, Linda Carrin, Sam Bakerin, Little Charles Whitworthin ja nimikko-orkesterinsa kera. Britanniassa seurue kulki nimellä Soul Explosion mutta Euroopassa käytettiin otsikkoa Soul Time.
Afrikkalaisamerikkalainen soulmusiikki teki tässä vaiheessa vasta tuloaan Suomeen, vaikka tyyli ei enää ollutkaan aivan tuntematon. Nuorisolehdissä oli esitelty joitakin isoimpia nimiä, ja johtavilla popbändeillä kuten Jormasilla, The Boysilla ja Topmostilla (jolta lainattuja äänilaitteita lavalla näkyy) oli jo ohjelmistossaan James Brownin, Lee Dorseyn, Otis Reddingin tai juuri Sam & Daven hittejä.
Yleisökadon Suomen ennätys
Kovin laajaa kannatusta ei soulilla kuitenkaan vielä ollut, vaikka Weneskoski-tuotanto järjestikin kiertueelle toiveikkaasti peräti kaksi konserttia samaksi illaksi. Kulttuuritalolla 20.10.1967 pidettyihin tapahtumiin myytiin kuitenkin yhteensä vain vaivaiset kolmesataa lippua, mikä tarkoitti vuosikymmenen surkeinta tulosta.
Kriitikko ja musiikkitieteilijä Pekka Gronow vitsaili Helsingin Sanomissa ryhmän saaneen paikalle "yhtä vähän väkeä kuin Radion sinfoniaorkesteri". Rhythm and bluesin alkuperäinen amerikkalainen muoto oli ilmeisesti vielä pienen pop-eliitin harrastusta, hän päätteli. Ylen Pii-nuortenohjelmaan kuvatusta konserttimateriaalista voikin katsomon eturivistä bongata mm. Blues Section -yhtyeen jäseniä, Stump-lehden toimittajia ja muuta aikaansa seuraavaa yleisöä.
Väen vähyyttä surkutellaan myös Pii-ohjelman yleisöhaastatteluissa. Muuan jututettava arvelee illan tähtiä liian tuntemattomiksi ja harmittelee Lee Dorseyn nimen puuttumista lehti-ilmoituksista. Percy Sledgen sairastuttua Dorsey oli kesken kiertueen lennätetty tuuraajaksi Tukholman-keikalle ja sitä myöten Suomeen. Sledgen nimeä käytettiin silti Helsingin-konserttien mainonnassa.
Käppyrästä sex-pommiin
Yleisön pienuudesta ja ujoudesta (ja Kulttuuritalon tanssikiellosta) huolimatta soulseurue onnistui lataamaan useimmat katsojat henkeä täyteen. Nuortenlehti Stump hehkutti tunnelmaa fantastiseksi ja menoa henkeäsalpaavaksi. Myös jazzlehti Rytmi laski vierailun syksyn tärkeimpien tapahtumien joukkoon American Folk Blues Festivalin, Bluesbreakersin ja Creamin konserttien sekä Helsingin jazzfestivaalin rinnalla.
Kaikki täyteartistitkin olisivat olleet illan päänumero missä tahansa konsertissa, joka täällä on nähty.
Antti Einiön Iskelmä-lehdessä mielenkiintoiseksi "käppyräksi" kehuma Dorsey lienee ollut ainakin osalle tuttu vuoden parin takaisista hiteistään, joista Kulttuuritalolla kuultiin ainakin Ride Your Pony. Toukokuussa Sweet Soul Musicilla USA:n poplistan kakkoseksi noussut Arthur Conley teki Einiöön "peräti vakuuttavan vaikutuksen".
Kansan Uutisten Ilpo Saunio nosti laulusolisteista esiin Suomessa huonommin tunnetut Sam Bakerin ja Linda Carrin. Jälkimmäistä kehuttiin lehdissä laulukykyjensä lisäksi myös "häikäiseväksi sex-pommiksi" ja "mustaksi makupalaksi".
Anki Lindquistin tekemässä tv-haastattelussa Carr ei – kuten eivät Sam ja Davekaan – selvästikään kokenut itseään bluesperinteen jatkajaksi, jollaisiksi monet Suomessa tuntuivat soulartistit mieltävän, vaan piti pop- ja showsävelmiä parempina.
Sielukkuus ja ihonväri
Vähäisin tekijä illan onnistumisessa ei ollut basisti "Chuck-A-Luck" Whitworthin johtama kymmenmiehinen The Sam & Dave Orchestra, jota kriitikot yksimielisesti ylistivät. Gronowin mukaan "orkesterin koko voima huumasi ja hypnotisoi kokonaisvaltaisena, kuumana äänimassana".
Kriitikko Ilpo Saunio, jolla muutoin oli yhtä ja toista purnattavaa, kirjoitti puhallinsektion yhteissoiton olleen "täydellisintä koskaan kuulemaani" ja ilmoitti kunnioittavansa bändiä "mitä syvimmin kyvystä tuottaa kolme tuntia musiikkia ilman hetkenkään suvantokohtaa raivoisassa svengissä." Tämä ei hänen mukaansa valkoisilta muusikoilta onnistuisi.
Arveletteko, että valkoinen pystyisi lainkaan saavuttamaan samaa rhythm and blues -tunnetta?
Soul-feelingin vierautta valkoisille artisteille ja myös valkoiselle yleisölle vatvottiin myös muissa konserttiarvioissa ja haastatteluissa. Sam ja Dave itse vakuuttivat Pii-ohjelman juttutuokiossa kuitenkin lohdullisesti, että soul sujui kyllä valkoislltakin, jos näillä vain oli oikea asenne ja sopivat biisit.
Show'ta, pelleilyä ja wagnerilaisia paisutuksia
Iskelmä-lehden Antti Einiön ainoa poikkipuolinen huomautus oli, etteivät Sam ja Dave enää illan jälkimmäisessä konsertissa jaksaneet panna parastaan vaan panivat "aivan läskiksi" oman osuutensa. Kaksikon hittibiisit venähtivät vitsailevaksi jutusteluksi ja pelleilyksi iskelmänpätkillä. "Laulu jäi aivan sivuseikaksi show-puolen kustannuksella", Einiö kirjoitti.
Sama seikka harmitti vielä enemmän Ilpo Sauniota Kansan Uutisissa: "Minun on vaikea kuvitella mitään henkisesti ja musiikillisesti köyhempää ilmiötä kuin nämä kaksi herrasmiestä lavalla. Orkesteri soittaa minuttikaupalla samaa klisheetä, joka aikanaan vaihdetaan toiseksi yhtä kuluneeksi ja tympeäksi. Sam and Dave jutustelevat, heiluvat, keinuvat, leikkivät, höpisevät, tekevät välillä jonkun melodiantapaisen, joka loppuu pääsemättä kunnolla kaareutumaan vaikuttavuuden lakipisteeseen."
Tämä oli uudesta populaarimusiikista yleensä innostuvalle vasemmistokriitikolle "tyhjentävä kuva amerikkalaisuudesta". Häntä ihmetytti, kuinka bluesista virikkeensä saaneet suurenmoiset musikot olivat täysin hyljänneet "bluesin henkisen, usein yhteiskunnallisen taustan" ja pyrkivät tietoisesti kliseemäiseen, neutraaliin ilmaisuun.
Pääpaino tällaisessa revyyssä on tietenkin komiikalla, värillä ja vauhdilla, mutta silloin kun ohjelmassa oli musiikin vuoro, se oli erittäin korkeatasoista.
Pekka Gronow puolestaan liitti lehtiarviossaan show'n komiikan 1920- ja 1930-lukujen vaudevillekiertueisiin, joilla lukemattomat mustat artistit saivat koulutuksensa viihdealalle. Niiden tavoin Soul Timekin tarjosi rytmiä, huumoria, seksiä ja väriä.
Pii-ohjelman haastattelussa Gronow myös pitää soulin "yksitoikkoiseksi" moitittua toisteisuutta suorastaan oivallisena musiikillisena tehokeinona. Hypnoottinen toisto ja tunnehuipentumiin johtavat paisutukset olivat hänestä verrattavissa Richard Wagnerin menetelmiin. Sauniokin joutui arvostelussaan myöntämään että tapa, jolla Sam ja Dave päättivät esityksensä "raivoavaan furiosoon" oli aivan häkellyttävä. Siinä sinfoniamusiikin "crescendo-nousuhumala" oli siirretty populaarimusiikkiin.
Soulin nousu edessä
Iskelmä- ja Rytmi-lehtien toimittaja Erkki Pälli tuumi Pii-ohjelmassa monien muiden tapaan, että soulin täydellinen omaksuminen edellytti toisenlaista ihonväriä kuin suomalaisilla. Hän totesi soulin olevan Suomessa vielä uutta mutta ennusti sen nousevan pinnalle tulevana keväänä.
Tämä rhythm and soul -aalto on ihan uutta Suomessa, tämän syksyn satoa.
Vuonna 1968 syntyikin suomalaisen soulin lippulaiva Soulset, jonka perustajan Seppo "Paroni" Paakkunaisen Ilpo Saunio kertoi tavanneensa Soul Time -konsertin väliajalla "melkein hurmostilassa."' Lukuisat muutkin bändit, muiden muassa New Joys ja Kopet, omaksuivat enemmän tai vähemmän soulpitoisen linjan, ja vuonna 1969 Billboard-lehden Suomen-kirjeenvaihtaja Kari Helopaltio saattoi kertoa amerikkalaisten soul-levyjen myyvän täällä melkoisen hyvin.
Stumpin toimittaja ja tv:n popohjelmien juontaja Tapani Karhu ennustaa samassa Pii-haastattelussa kaukonäköisesti, että soulista voisi tulla erinomaisen soveliasta diskomusiikkia. Vielä 40 vuotta myöhemmin hän piti Soul Timen konserttia vaikuttavimpana kaikista näkemistään Kulttuuritalon keikoista.
Ylelle kuvatusta Soul Time -konserttimateriaalista leikattiin puolituntinen kooste 7.11.1967 TV2:ssa lähetettyyn Pii-nuortenohjelmaan. Ohjelman tekijät olivat Anki Lindquist, Riku Rinkama ja Heikki Roivas. Lähetetty tv-versio ei enää ole tallella.
Artikkelissa on käytetty mm. seuraavia lähteitä: Antti Einiö, Syksyn nimekkäät, värikkäät, vauhdikkaat vieraat, Iskelmä 11-12/1967. – Pekka Gronow, Kuumia väreitä, Helsingin Sanomat 22.10.1967. – Kari Helopaltio, Soul Artists Steady Sales in Finland, Billboard 16.8.1969. – Mikael Huhtamäki, Live in Finland 1955–1979, Gummerus 2013. – R&b – big money, Stump 13–14/1967. Ilpo Saunio, Idän ja lännen populaaritaidetta, Kansan Uutiset lokakuu 1967; Helsingin pop-festivaali: Soulset illan sensaatio, Kansan Uutiset heinäkuu 1967.
