Hyppää pääsisältöön

Eino Ruutsalo oli suomalaisen taide-elokuvan yksinäinen susi – 100 vuotta syntymästä

Eino Ruutsalon elokuvien julisteita.
Eino Ruutsalon elokuvien julisteita. Eino Ruutsalo,Hetkiä yössä,Tuulinen päivä,Viheltäjät

Kuvataiteilija ja elokuvaohjaaja Eino Ruutsalo pyrki pois realistisen elokuvakerronnan kahleista. Hänen töilleen omistettu erikoisnäytös nähdään Teemalla 19.10.2021.

Eino Ruutsalo (19.9.1921–2.4.2001) opiskeli taidemaalariksi ensin New Yorkissa, sitten Helsingin Taideakatemiassa, ja saavutti 1950-luvulla maalauksillaan kohtuullista huomiota niin kotimaassa kuin muuallakin.

Maalaustaiteessaan Ruutsalo tutki erityisesti rytmiä ja ekspressionismia.

Kun Pariisilaiset modernistit olivat paenneet sotaa Yhdysvaltoihin, oli New Yorkista kehittynyt uuden taiteen hektinen keskus. Nuori Ruutsalo asettui keskelle kiihkeintä taidekaupunkia vuonna 1949 ja imi vaikutteita itseensä.

Ruutsalon arvostetuinta maalausvaihetta kesti alle kymmenen vuotta, mutta hänellä oli merkittävä asema helsinkiläisen uuden modernin taide-elämän seurapiireissä.

Hän johti ns. Brondan vintin taiteilijakollektiivia, johon kuuluivat muun muassa Ahti Lavonen, Juhani Harri ja Olavi Haarala.

Melko nopeasti hän koki käyttäneensä kankaalle maalaamisen mahdollisuudet loppuun, ja siirtyi maalaamisesta pidemmälle kineettisessä ilmaisussaan: liikkuvan kuvan pariin.

Jo 1940-luvulla hän oli kuvannut filmikameralla omaa perhettään lyhytelokuvaksi Perhe Ruutsalo (1945), mutta 1950-luvulla kamera oli matkassa myös New Yorkissa, Pariisissa, milloin missäkin.

Tuloksina oli spiikattuja ja huolella leikattuja lyhytelokuvia: New York – usvainen kaupunki (1953), Unelmien Pariisi (1955) tai Brondan vintin taiteilijakollektiivia dokumentoinut Ullakko elää (1958).

Lyhytelokuvia syntyi kymmenkunta ennen uutta, kokeellisempaa kautta.

Kokeelliset lyhytelokuvat

1960-luvun alussa Ruutsalo menetti mielenkiintonsa perinteistä kuvakerrontaa kohtaan. Syntyi sarja avantgardistisia lyhytelokuvia, joista kuuluisimmat ovat Kineettisiä kuvia (1962), Kaksi kanaa (1963) ja Hyppy (1965).

Kokeellisissa lyhytelokuvissaan Ruutsalo kehitti oman elokuvallisen estetiikkansa, joka on hyvin tunnistettava ja vaikuttava.

Valtaosa Ruutsalon lyhytelokuvista hyödyntää muiden produktioiden ylijäämämateriaaleja ja leikkauspoistoja.

Ruutsalon lyhytelokuva Kineettisiä kuvia (1962).
Kineettisiä kuvia (1962) Ruutsalon lyhytelokuva Kineettisiä kuvia (1962). Eino Ruutsalo,lyhytelokuvat,Kineettisiä kuvia

Kineettisten kuvien koostamien kesti kaksi vuotta. Se koostuu yli 7000 yksittäisestä käsin manipuloidusta filmiruudusta, joita ohjaaja piti erillisinä taideteoksina.

Sen sattumanvaraiselta vaikuttavassa kuvavälkkeessä näkyy ohjaajan pyrkimys filmilliseen "puhtauteen", josta on eliminoitu kaikki kerronnallinen aines.

Elokuva nähtiin valmistumisaikanaan monilla kansainvälisillä festivaaleilla, ja se palkittiin Locarnon festivaaleilla Sveitsissä.

Elokuvan asemaa nonfiguratiivisen liikkuvan kuvan historiassa kuvastaa muun muassa se, että sen esityskopiot on ostettu Ateneumin Taidemuseon kokoelmiin vuonna 2001 ja Pariisin Centre Pompidoun kokoelmiin vuonna 2003.

Ruutsalo on kuvaillut tätä uutta vaihetta tuotannossaan paluuksi maalaustaiteen pariin:

"Nyt palasin takaisin maalariksi, jätin elokuvakameran ja ryhdyin käsin maalaamaan filmin yksittäisiä kuvaruutuja. Käytin erilaisia filmimateriaaleja, negatiivia, positiivia, kirkasta eli puhdasta runkomateriaalia, maalasin yksittäisiä kuvia, piirsin vahattua filmiä rikki ja syövytin hapoilla näin syntyneet kuviot filmiin, kiinnitin erilaisia värikalvoja tai käytin värihuuhteluita, hankasin, raaputin, höyläsin ja rei’itin, kokeilin siis kaikilla mahdollisilla valmistusmenetelmillä mutta elokuvakameraa en käyttänyt."

Filmivälähdyksistä voi tunnistaa Ruutsalon elokuvien näyttelijöitä, muun muassa Ritva Vepsän. Jotkut jälkikäsitellyt efektit välähtävät vain yhden ruudun mittaisina.

Ruutsalon lyhytelokuva Kaksi kanaa (1963).
Kaksi kanaa (1963). Ruutsalon lyhytelokuva Kaksi kanaa (1963). Eino Ruutsalo,lyhytelokuvat,Kaksi kanaa

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonetissä Ruutsalon lyhytelokuva saa oivallisen luonnehdinnan: "Kaksi kanaa on elokuvallista action-paintingia."

"Teos esittelee hysteerisen kuvakavalkadin naisvartalon paljasta pintaa, vaivautuneita koekuvauksia, voileipäkeksejä, leijailevan höyhenen sekä ylitsepursuavan annoksen maalia ja väriä. Ruutsalo manipuloi salamannopeasti vaihtuvia pohjakuvia intuitiivisen kiihkon vallassa."

Hypyn pääosassa manipuloidun materiaalin keskellä on huopatossuja tarkasteleva mies, jota esittää Kaarlo Juurela. Surrealistiset kuvaleikkaukset vyöryvät huopatossuista, joihin mies kurkistaa.

Eino Ruutsalon lyhytelokuva Hyppy (1965).
Hyppy (1965). Eino Ruutsalon lyhytelokuva Hyppy (1965). Kuva: Yle Eino Ruutsalo,hyppy

Lyhäreiden kiihkeää leikkausta säestää Otto Donnerin musiikki, jota Kineettisissä kuvissa esittävät Donner (trumpetti), Kari Hynninen (basso), Matti Koskiala (rummut) sekä toinen säveltäjä Kaarlo Kaartinen (saksofoni).

Kahteen kanaan Donner on tehnyt äänikollaasin, joka hyödyntää muihin tarkoituksiin kuvattujen materiaalien ääniraitoja.

Hypyn äänimaiseman Donner on luonut konemusiikin pioneerin Erkki Kurenniemen kanssa.

Mainitut lyhytelokuvat ovat kaikki alle viisiminuuttisia.

Hetkiä yössä

1960-luvun alkupuoliskolla Ruutsalo teki maineikkaiden kokeellisten lyhytelokuviensa kanssa samanaikaisesti neljä pitkää, kokeellista draamaelokuvaa.

Näissä elokuvissaan Ruutsalo hakeutui selkeästi kohti ranskalaista uutta taide-elokuvaa, sen tunneilmaisua, rytmiä, kuvausta ja monitulkintaisuutta.

Ensimmäisenä syntyi Hetkiä yössä (1961), runollinen draama kaupungin yön kulkijoista, heidän peloistaan, toiveistaan ja pyrkimyksistään. Pääosassa on öinen kaupunki, jonka raukean pinnan alla kytee laukeamistaan odottavia jännitteitä.

Suomalainen elokuva ei ollut vielä vuonna 1961 vapautunut kankeahkosta studioelokuvien perinteestään, ja meiltä puuttuivat uuden aallon kaltaiset nuoret auteur-ohjaajat ja studiotuotantoja kepeämpi kuvallinen ilmaisu.

Vuonna 1961 uusi ilmaisu tuli teattereihin kahden elokuvan voimalla: Maunu Kurkvaaran Rakas... ja Ruutsalon Hetkiä yössä olivat kaukana draamallisista studioelokuvista, ja molempien pääpaino oli ulkokuvissa ja tunnelmissa.

Molemmilla "uuden aallon" tekijöillä oli kuvataidetausta. Molemmat työskentelivät isojen yhtiöiden ulkopuolella, tuottivat, käsikirjoittivat, ohjasivat, kuvasivat, leikkasivat ja jopa lavastivat itse.

Molempiin vuoden 1961 elokuviin musiikin teki Osmo Lindeman, joka elokuvapiireissä muistettanee parhaiten Komisario Palmu -elokuvien musiikeista.

Lindeman sävelsi myös runsaasti orkesterimusiikkia ja kaksi pianokonserttoa ja loi merkittävän uran elektronisen musiikin säveltäjänä.

Julkisuudessa Ruutsalo ilmaisi halunsa tehdä puhdasta filmitaidetta, joka olisi vapaa kaupallisuudesta ja traditioista.

 Irja Myllylä ja Lauri Haapanen elokuvassa Hetkiä yössä (1961).
Irja Myllylä ja Lauri Haapanen elokuvassa Hetkiä yössä (1961). Irja Myllylä ja Lauri Haapanen elokuvassa Hetkiä yössä (1961). Hetkiä yössä,Eino Ruutsalo,Lauri Haapanen

Suurin osa Ruutsalon esikoiselokuvan näyttelijöistä on kankeahkoja harrastajaesiintyjiä. Ammattilaisista erottuvat vain Yrjö Tähtelä ja Kaarlo Juurela.

Vaikka elokuva on paikoin amatöörimäisen kompasteleva, jotkut kohtaukset tuovat symbolismissaan mieleen varhaisen Ingmar Bergmanin, toiset ennakoivat surrealismissaan hetkittäin David Lynchin tuotantoa.

Aikalaiskriitikot pitivät elokuvan ilmaisua puutteistaan huolimatta meidän oloissamme kiinnostavana ja omaperäisenä.

Dagens Nyheterin kriitikko Ingmar Björksten piti elokuvaa Suomen elokuvahistorian merkittävimpänä ja vertasi sitä John Cassavetesin esikoiselokuvaan Varjoja (1959).

Elokuvan keskiössä ovat kaupungin kadut, puistot, liike. Symboliset hahmot, myytit ja sommitelmat. Satunnaiset kohtaamiset, jotka saavat kohtalokkaan sävyn kesäyössä.

Yksi elokuvan sävyä määrittävistä lauseista kuullaan kohtauksessa, jossa kaksi poikaa pohtii puussa, kuinka korkealla on Jumala. Kun huutoon ei vastata, poika toteaa: ”Jumalaa ei näköjään olekaan. On vain tähdet.”

Cisse Häkkinen ja Juho Ruutsalo elokuvassa Hetkiä yössä (1961).
Cisse Häkkinen ja Juha Ruutsalo. Cisse Häkkinen ja Juho Ruutsalo elokuvassa Hetkiä yössä (1961). Cisse Häkkinen,Hetkiä yössä,Juho Ruutsalo

Pikkutietojen ystäviä kiinnostanee, että puissa istuvista pojista toinen on ohjaajan poika Juha Ruutsalo, toinen Christer ”Cisse” Häkkinen, joka tuli myöhemmin kuuluisaksi Hurriganesin basistina.

Tuulinen päivä

Toisessa pitkässä elokuvassaan Ruutsalo oli saanut tyylilajinsa paremmin haltuun: nyt ei enää etsiä balanssia realismin, symbolismin ja impressionismin välimaastosta.

Tuulinen päivä (1962) kertoo naisesta, jolla on saaressa kesäromanssi miehen kanssa. Mutta kerronnallinen juoni on vain kehys elokuvan kuljetukselle.

Elokuvan alussa nuori meikattu nainen, Kirsi (Raili Metsä), seisoskelee ja makailee huoneessa tupakkaa poltellen.

Hän muistelee tuulista päivää, jonka hän on viettänyt rakastettunsa kanssa saaren kalliorannalla. Hän kulkee kaupungilla etsien armastaan ihmisjoukosta.

Raili Metsä ja Herman Schaibel elokuvassa Tuulinen päivä (1963).
Raili Metsä ja Herman Scheibel elokuvassa Tuulinen päivä (1962) Raili Metsä ja Herman Schaibel elokuvassa Tuulinen päivä (1963). Kuva: Eino Ruutsalo Tuulinen päivä,Eino Ruutsalo,Herman Schaibel

Hän kohtaa yksinäisiä ihmisiä, joita yhdistää sama määrittelemätön kaipuu, ja hän ystävystyy yhden jos toisenkin vanhemman miehen kanssa.

Yksi vanha mies (Unto Salminen) kertoo hänelle omasta tuuliselle saarelle sijoittuvasta rakkausmuistostaan, ja Kirsi tanssii hänelle mustassa korsetissa modernin tanssin.

Tavanomainen tapahtumallisuus ja juonen logiikka puuttuvat kokonaan elokuvasta, joka on kokeellinen tunteiden, tuntemusten ja yksinäisyyden kuvaus.

Ohikiitävien hetkien tavoittelussa on ehkä samoja etäännytettyjä pyrkimyksiä, jotka parhaiten kiteytyivät samoihin aikoihin Michelangelo Antonionin ja Alain Resnais’n elokuvissa.

Vieraantunutta sävyä korostaa musiikkileikkaus, jossa Otto Donnerin hieno tunnussävelmä kuullaan monta kertaa myös oopperalaulaja Matti Lehtisen hyräilemänä.

Viheltäjät

Kolmannessa elokuvassaan Ruutsalo seuraa cinéma vériten hengessä 1960-luvun pariisilaisnuoria, jotka haaveilevat elokuvaurasta.

Viheltäjät (Les Siffleurs), kuvattiin kokonaan Pariisissa, elokuvataiteen keskuksessa.

Aikakauden puolidokumentaarinen cinéma verité -tyyli yhdistyi Viheltäjissä uuden aallon huolettomuuteen ja impressionistiseen kerrontaan tavalla, joka oli tuolloin melko etäistä suomalaiselle elokuvalle.

Eino Ruutsalon Viheltäjät-elokuvan juliste (1965).
Viheltäjät (1964) Eino Ruutsalon Viheltäjät-elokuvan juliste (1965). Eino Ruutsalo,elokuvajuliste,Viheltäjät

Ruutsalolla ei ollut kovinkaan tarkkoja suunnitelmia elokuvan sisällöstä Pariisiin lähdettäessä.

Tarina muotoutui paikan päällä, ja sen keskiöön nousivat wannabe-näyttelijät, jotka tekivät hanttihommia elokuvastudioiden lähellä läpimurron toivossa.

Monet haaveilivat tulevaisuudesta filmialalla, mutta portit tähteyteen eivät kuitenkaan auenneet näille ”viheltäjille” helposti.

Pääosassa on yksi näyttelijäkokelas, jota esittää ranskalainen Michel Strasberg. Hänen rakastettunaan nähdään Maria Doniel.

Michel Strasberg, Maria Doniel elokuvassa Viheltäjät (1965).
Michel Strasbergja Maria Doniel elokuvassa Viheltäjät (1964). Michel Strasberg, Maria Doniel elokuvassa Viheltäjät (1965). Viheltäjät,Eino Ruutsalo,Maria Doniel

Verrattuna Ruutsalon symbolismilla ja arvoituksellisuudella ladattuihin näytelmäelokuviin Viheltäjät on säilyttänyt suuren osan raikkauttaan.

Yksi syy on varmasti kielessä: suomenkielinen replikointi on hiukan kiusallista lähes kaikissa amatöörivoimin miehitetyissä 1960-luvun elokuvissa.

Viheltäjien nuoret rennot ranskalaiset höpöttävät luontevasti mitä höpöttävät; repliikkeihin ei ole ladattu suuria monitulkintaisia merkityksiä.

Suomessa amatöörinäyttelijöiden vapaamuotoinen höpötys on usein tarkoittanut vaivaannuttavaa hiljaisuutta.

Elokuvan sivurooleissa vilahtavat muun muassa sellaiset kuuluisuudet kuin Jean-Louis Trintignant, Pascale Petit ja Jean-Claude Brialy.

Laituri

Ruutsalon neljäs pitkä elokuva, Laituri (1965), on komedia. Toki kokeellinen sellainen. Elokuvassa irvaillaan luovalle työlle ja seksin vapautumiselle.

Laiturissa nuori Matti Ruohola esittää modernia kirjailijaa, joka hakee inspiraatiota lomahotellista ja maaseudun rauhasta. Holtiton ryyppäily ja taiteilijaelämä ovat kuluttaneet hänet tyhjiin.

Maallakin hänen on aluksi vaikea keskittyä työhön, sillä hänellä syttyy romanssi naapuritaloon aviomiestään paenneen nuoren naisen kanssa.

Matti Ruohola ja Ulla Markkula elokuvassa Laituri (1965).
Matti Ruohola ja Ulla Markkula elokuvassa Laituri (1965). Matti Ruohola ja Ulla Markkula elokuvassa Laituri (1965). Matti Ruohola,Eino Ruutsalo,Laituri

Elokuva tarttuu ajankohtaisiin puheenaiheisiin: taiteilijamyyttiin, luovan työn kummallisuuksiin, moderniin kirjallisuuteen ja taiteeseen, alastomuuteen ja seksuaaliseen vapautumiseen.

Elokuvassa jopa mainitaan samaan aikaan tuotannossa ollut ”nudistielokuva” Väreitä (1965).

Elokuvan esiintyjät olivat enimmäkseen amatöörejä, mutta Matti Ruoholasta tuli itseoppinut ja suosittu näyttelijä, joka loi pitkän uran elokuvissa, tv:ssä ja teattereissa.

Eino Ruutsalon Laituri-elokuvan juliste (1965).
Laituri (1965) Eino Ruutsalon Laituri-elokuvan juliste (1965). Eino Ruutsalo,Laituri,elokuvajuliste

Laiturin jälkeen Ruutsalo keskittyi vain lyhytelokuviin ja mainoksiin sekä rahoitettuihin tilaustöihin.

Vuoden 1982 Havis Amanda – Helsingin kaunotar oli ainoa poikkeus myöhemmällä uralla: se on kokopitkä montaasielokuva, jossa yhdistellään draamaa, dokumenttia ja kaupunkikuvausta.

Eino Ruutsalon teoksia ja lyhytelokuvia on parhaillaan nähtävissä myös Helsingissä Ateneumissa, jossa juhlanäyttely Eino Ruutsalon kokeellinen 60-luku on auki 27.3.2022 saakka.

Helsingin keskustakirjasto Oodissa sijaitsevassa Kino Reginassa esitetään 15.12.2021–19.1.2022 Ruutsalon elokuvien sarja, jossa nähdään myös harvinaisia mainos- ja matkailuelokuvia 1950-luvulta.

Teeman Ruutsalo-yössä 19.10.2021 nähdään seuraavat elokuvat

  • Hetkiä yössä (1961) Näyttelijät: Yrjö Tähtelä, Irja Myllylä, Lauri Haapanen, Kaarlo Juurela. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Eino Ruutsalo. Tuotanto: Eino Ruutsalo.
  • Kineettisiä kuvia (1962) Ohjaus, toteutus ja leikkaus Eino Ruutsalo. Musiikki Kaarlo Kaartinen ja Otto Donner. Tuotanto: Eino Ruutsalo.
  • Tuulinen päivä (1962) N: Raili Metsä, Yrjö Tähtelä, Unto Salminen, Herman Scheibel. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Eino Ruutsalo. Tuotanto: Eino Ruutsalo.
  • Kaksi kanaa (1963) Ohjaus, toteutus ja leikkaus Eino Ruutsalo. Musiikki Otto Donner. Naisosassa Ritva Vepsä. Tuotanto: Eino Ruutsalo.
  • Viheltäjät (Les Siffleurs, 1964) Pääosissa Michel Strasberg, Maria Doniel, Jean-Louis Trintignant, Pascale Petit ja Claude Brialy. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Eino Ruutsalo. Tuotanto: Eino Ruutsalo.
  • Hyppy (1965) Ohjaus, leikkaus ja toteutus Eino Ruutsalo. Musiikki Erkki Kurenniemi ja Otto Donner. Tuotanto: Eino Ruutsalo.
  • Laituri (1965) Rooleissa Matti Ruohola, Ulla Markkula, Yrjö Tähtelä, Riitta Larjanko, Leena Valasmo, Tuuli Sahenkari, Juha Soisalo, Kirsti Moberg, Tuula Lappalainen ja Saga Dahlstedt. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus: Eino Ruutsalo. Tuotanto: Eino Ruutsalo.

Lähteitä

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-tietokanta / Suomen kansallisfilmografia. https://www.elonet.fi/fi/henkilo/105291
Home, Marko: “Nuo kuvat eivät pysähtyneet!” – Eino Ruutsalo maalarin rytmiä etsimässä 1955–1961. Pro gradu -tutkielma, Helsingin Yliopisto 2014.
Ruutsalo, Eino: Kineettisiä runoja, kuvia ja maalauksia. Aquarian Publications 1990.
Taanila, Mika: ”Seitsemännen taiteen sivullisia – kokeellinen elokuva Suomessa 1933–1985” teoksessa Sähkömetsä – videotaiteen ja kokeellisen elokuvan historiaa Suomessa 1933–1998. Kuvataiteen keskusarkisto 2007.

Korjattu 18.10.2021: Ruutsalosta väitöskirjan tehneeltä Marko Homeelta saatujen tietojen mukaan Sähkömetsä-teoksesta ja Homeen pro gradusta peräisin oleva tieto Kineettisien kuvien päätymisestä New Yorkin MoMAn kokoelmiin on virheellinen ja Ateneumin hankintavuosi oli artikkelissa väärin; nämä virheet on korjattu. Homeen mukaan Ruutsalo ei myöskään tutustunut abstraktiin ekspressionismiin New Yorkissa, joten tämä viittaus on tekstistä poistettu.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa