Hyppää pääsisältöön

Helsingin kamarikuoro rakentaa Pärt-rituaalinsa väkevästi

Vuonna 1982 valmistunut Passio oli yksi niistä teoksista, joilla Arvo Pärt löi läpi. Pelkistetty rituaali johdatti Jeesuksen kärsimysnäytelmään väkevän meditatiivisesti ja jäi käyttöön, sillä diatonisia sointuja minimalistisesti kellutteleva teos kuulosti yhtä aikaa arkaaiselta ja uudelta. Hilliard Ensemblen ECM:lle tekemä ensilevytys päätyi moneen levyhyllyyn määrittelemään sen, miltä Pärtin pitää kuulostaa. Helsingin kamarikuoro on nyt tarttunut Pärtin monumenttiin, ja onnistuu tarjoamaan ensilevytykselle perustellun ja paikoin paremmankin vaihtoehdon.

Arvo Pärt: Passio
Arvo Pärt: Passio Uudet levyt

Ensimmäisen hyvä tunne Helsingin kamarikuoron levyllä välittyi minulle äänityksen kautta: lämpöä ja intensiteettiä on paljon enemmän kuin ECM:n ensilevytyksellä. Ihmiset ja heidän kokemuksensa ovat lähempänä, vaikka kirkkotila kaikuu luonnollisen oloisesti, urut soivat tasaista pehmeyttä ja sellon, viulun, oboen ja fagotin äänet sekoittuvat kuoroon ongelmitta. ECM:n kolea yleiskaiku, taustakohina ja oudot tilaratkaisut alkavat tuntua vanhanaikaisilta, vaikka palvelivat 80-luvulla tarkoitustaan.

Toinen hyvä tunne liittyy Helsingin kamarikuoron neutraaliuteen. Hilliard Ensemblen kontratenorivetoinen ominaissointi antoi ensilevytykselle selvän värin, kun taas Helsingin kamarikuoro kuulostaa ihan vain laulajilta, mikä mielestäni korostaa hyvällä tavalla sitä, että kyse on rituaalista, ei ilmaisusta. Saman neutraaliuden tavoittavat hienosti myös Helsingin kamarikuoron solistit, Sampo Haapaniemi Jeesuksena ja Martti Anttila Pilatuksena.

Mitä yhteislaulantaan tulee, Helsingin kamarikuoro kyllä pärjää Hilliard Ensemblelle. Pärtin passiossahan tarinaa kuljettaa soolokvartetti, jonka pitää äärimmäisen tarkasti osua keinuviin tintinnabuli-sointuihin. Helsingin kamarikuoron soolonelikko saa soinnut ja riitasoinnut etenemään tasaisen vaikuttavana virtana, mutta silloin kun kvartetti pelkistyy sooloksi, laatu ei aina riitä. Onneksi soitinyhtye on silloin yleensä sopivan eleettömänä tukena.

Kun Helsingin kamarikuoro päättää rituaalinsa katarttiseen duurisointuun, jota urkuri Jan Lehtola loisteliaasti höystää, jään ihmettelemään, että eihän Pärtin Passiossa tällaista ollut. Mutta kun tarkistan ensilevyltä, niin tietysti on, Hilliard Ensemblen versio ei vain iske yhtä syvälle sieluun. Kokonaisuutenakin tarkastellen Helsingin kamarikuoro toimittaa tämän pelkistetyn rituaalin tavalla, jonka tunnevaikutus on valtava.

Arvo Pärt: Passio. - Helsingin kamarikuoro/Nils Schweckendiek, sekä Jan Lehtola, urut, Marko Ylönen, sello, Laura Vikman, viulu, Anni Haapaniemi, oboe, ja Mikko-Pekka Svala, fagotti. (BIS-2612)

Kuuntele Uudet levyt 14.10.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Valonhohtoista marraskuumusiikkia ukrainalaisin juurin

    Levyarvio

    Taidemusiikkiyleisö janoaa tällä hetkellä syystäkin lohdullisuutta. Levy-yhtiö Ondine on viime vuodet vastannut kysyntään Latvian radiokuoron varmatyylisillä levyillä, joista uusin sisältää Alfred Momotenkon arkaaista, kirkollista ja mystistä diatoniikkaa. Levy erottuu edukseen suitsukkeentuoksun ja valonhohteen tavallista luontevammalla yhdistelmällä, eivätkä Momotenkon ukrainalaiset juuret liene kokonaiselämykselle haitaksi.

  • Walter Sallisen musiikki kasaa soivia merkityksiä niin kuin postmodernin monitaiteen pitää

    Levyarvio

    Modest Musorgskin Näyttelykuvia Viktor Hartmannin näyttelyn pohjalta on kuuluisin esimerkki kuvataiteen innoittamasta taidemusiikista, vaikka usein unohtuu ettei Musorgski muuttanut musiikiksi tauluja vaan kuvitteellisen katselijan mielikuvia. Säveltäjä Walter Sallinen ja kuvataiteilija Markus Jäntti-Tuominen ovat nyt uuden sukupolven innolla tarttuneet Näyttelykuvien materiaaliin ja luoneet siitä postmodernin monitaideteoksen, jonka keskiössä ei ole vain visuaalisuuden ja musiikin vuorovaikutus, vaan myös se, miten vaikutteet, luennat, tekstit peilautuvat, muokkautuvat ja välittyvät taiteiden, aikojen ja ihmisten välillä. Kuulostaa sekavalta mutta tulos on rikkaudessaan luonteva.

  • Vaihteleva yksinlaululevy korostaa Aarre Merikannon melodisuutta

    Levyarvio

    Säveltäjä Aarre Merikannon narratiivi Suomen musiikinhistoriassa on yleensä traaginen. Modernistina hän oli niin paljon aikaansa ja paikkaansa edellä, ettei saanut teoksilleen esityksiä ja sortui oopiumiin. Alban tuore julkaisu säveltäjän kaikista yksinlauluista antaa osaltaan uusia sävyjä kömpelölle narratiiville. Nykykuulijalle Merikanto hahmottuu synnynnäisenä melodikkona, jonka liedeissä on niukalti modernismia mutta viljalti omaleimaista, tiivistä yötunnelmaa.

  • Barokkiviulisti Rachel Podger yksin keskellä hauskaa moninaisuutta

    Levyarvio

    Otsikko kertoo, että maailman parhaisiin barokkiviulisteihin lukeutuva Rachel Podger soittaa uutuuslevyllään "Tutta sola", ihan yksin. Barokin sooloviuluaarteistosta Podger löytää kuitenkin rikkautta, jota ei uskoisi, kun levy käynnistyy sovituksella Bachin urkumonoliitista Toccata ja fuuga d-molli.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua