Hyppää pääsisältöön

Helsingin kamarikuoro rakentaa Pärt-rituaalinsa väkevästi

Vuonna 1982 valmistunut Passio oli yksi niistä teoksista, joilla Arvo Pärt löi läpi. Pelkistetty rituaali johdatti Jeesuksen kärsimysnäytelmään väkevän meditatiivisesti ja jäi käyttöön, sillä diatonisia sointuja minimalistisesti kellutteleva teos kuulosti yhtä aikaa arkaaiselta ja uudelta. Hilliard Ensemblen ECM:lle tekemä ensilevytys päätyi moneen levyhyllyyn määrittelemään sen, miltä Pärtin pitää kuulostaa. Helsingin kamarikuoro on nyt tarttunut Pärtin monumenttiin, ja onnistuu tarjoamaan ensilevytykselle perustellun ja paikoin paremmankin vaihtoehdon.

Arvo Pärt: Passio
Arvo Pärt: Passio Uudet levyt

Ensimmäisen hyvä tunne Helsingin kamarikuoron levyllä välittyi minulle äänityksen kautta: lämpöä ja intensiteettiä on paljon enemmän kuin ECM:n ensilevytyksellä. Ihmiset ja heidän kokemuksensa ovat lähempänä, vaikka kirkkotila kaikuu luonnollisen oloisesti, urut soivat tasaista pehmeyttä ja sellon, viulun, oboen ja fagotin äänet sekoittuvat kuoroon ongelmitta. ECM:n kolea yleiskaiku, taustakohina ja oudot tilaratkaisut alkavat tuntua vanhanaikaisilta, vaikka palvelivat 80-luvulla tarkoitustaan.

Toinen hyvä tunne liittyy Helsingin kamarikuoron neutraaliuteen. Hilliard Ensemblen kontratenorivetoinen ominaissointi antoi ensilevytykselle selvän värin, kun taas Helsingin kamarikuoro kuulostaa ihan vain laulajilta, mikä mielestäni korostaa hyvällä tavalla sitä, että kyse on rituaalista, ei ilmaisusta. Saman neutraaliuden tavoittavat hienosti myös Helsingin kamarikuoron solistit, Sampo Haapaniemi Jeesuksena ja Martti Anttila Pilatuksena.

Mitä yhteislaulantaan tulee, Helsingin kamarikuoro kyllä pärjää Hilliard Ensemblelle. Pärtin passiossahan tarinaa kuljettaa soolokvartetti, jonka pitää äärimmäisen tarkasti osua keinuviin tintinnabuli-sointuihin. Helsingin kamarikuoron soolonelikko saa soinnut ja riitasoinnut etenemään tasaisen vaikuttavana virtana, mutta silloin kun kvartetti pelkistyy sooloksi, laatu ei aina riitä. Onneksi soitinyhtye on silloin yleensä sopivan eleettömänä tukena.

Kun Helsingin kamarikuoro päättää rituaalinsa katarttiseen duurisointuun, jota urkuri Jan Lehtola loisteliaasti höystää, jään ihmettelemään, että eihän Pärtin Passiossa tällaista ollut. Mutta kun tarkistan ensilevyltä, niin tietysti on, Hilliard Ensemblen versio ei vain iske yhtä syvälle sieluun. Kokonaisuutenakin tarkastellen Helsingin kamarikuoro toimittaa tämän pelkistetyn rituaalin tavalla, jonka tunnevaikutus on valtava.

Arvo Pärt: Passio. - Helsingin kamarikuoro/Nils Schweckendiek, sekä Jan Lehtola, urut, Marko Ylönen, sello, Laura Vikman, viulu, Anni Haapaniemi, oboe, ja Mikko-Pekka Svala, fagotti. (BIS-2612)

Kuuntele Uudet levyt 14.10.2021, toimittajana Kare Eskola.

  • Maa oli Pietari Brahen luutunsoittoon sangen tyytyväinen

    Levyarvostelu

    1600-luvulla elänyt Pietari Brahe tunnetaan Suomen kuvernöörinä, joka laittoi hallintoa, kulttuuria ja arkielämää kuntoon sivistyneellä otteella ja siksi päätyi kansallisuusaatteen monumentiksi. Nykyajan musiikki-ihmisenä haluan ajatella, että Pietari Brahen suosio poliitikkona johtui siitä, että hän harrasti musiikkia. Brahen taidoista luutunsoittajana on jäänyt todisteeksi nuottikirja, johon hän kopioi suosikkikappaleensa opiskeluaikanaan Saksassa, ja Mikko Ikäheimon uutuuslevyn myötä pääsemme eläytymään nuoren Brahen musiikkimakuun.

  • Valoisa perusvigilia Latvian-tehtaalta

    Levyarvostelu

    Kaikki tietävät että Latvian radiokuoro on taitava, ja kaikki tietävät, että silloin tällöin se levyttää ortodoksista kirkkomusiikkia, jota Ondine innolla julkaisee. Siksi uusien levyjen tulvasta voisi perustellusti poimia jotain aivan muuta. Mutta toisaalta Latvian kuorotehtaan uusin valmiste, Aleksandr Gretshaninovin vigilia, on valonhohtoista, täyteläistä ja yksinkertaista kuoroherkkua, joka mainiosti sopii marraskuun lohtumusiikiksi.

  • Sibeliuksen pientä pianomusiikkia niin hyvin kuin se antaa myöten

    Levyarvostelu

    Suomalaisen kansallisromantiikan pienistä pianokappaleista on joskus vaikea ammentaa musiikkia, mutta pianisti Janne Mertanen on siinä onnistunut. Esimerkiksi Mertasen hiljattainen suursaavutus, viiden levyn Sibelius-boksi, on tyylikkäin, tasapainoisin ja musikaalisin katsaus Sibeliuksen opusnumeroituun eli varsinaiseen pianomusiikkiin. Nyt Mertanen on jatkanut projektia kaapimalla laarinpohjalta mukaan myös Sibeliuksen opusnumeroimattomia pianokappaleita. Mokomaa silppua ei Mertasen taikakosketuskaan muuta kullaksi, mutta musiikkia hän kaivaa esiin niin paljon kuin se on mahdollista.

  • Pehmeän luutun syleilyyn

    Levyarvostelu

    Ruotsalaissyntyinen luuttuguru Jakob Lindberg on saanut käsiinsä harvinaisen, ikivanhan luutun, jonka pehmeää, henkevää sointia olen aiemminkin ylistänyt Uudet levyt -ohjelmassa. Nyt Lindberg luuttuineen on tarttunut Bachin musiikkiin, mikä vaatii näkemyksellistä sovitustyötä. Lindbergin kokemus ja hänen luuttunsa erityinen sointi kuuluvat BISin julkaisemalla levyllä, mutta omassa levyhyllyssäni kilpailu on kovaa tälläkin erikoisalalla.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua