Hyppää pääsisältöön

Nicholas Collon: ”Thomas Adès on yksi nykymusiikin suurista äänistä”

RSO:n ylikapellimestari Nicholas Collon
RSO:n ylikapellimestari Nicholas Collon Kuva: Anton Sucksdorff Nicholas Collon

Sinun ja RSO:n suhde alkoi Thomas Adèsin musiikilla neljä vuotta sitten. Nyt kun RSO:n Adès-festivaali on juuri alkamassa, neljän vuoden takainen kohtaaminen varmaankin tuntuu kuin hyvältä enteeltä?

Todellakin, vaikka en olekaan taikauskoinen. Minulle tärkeintä on tietenkin se, että saamme tehdä tätä upeaa musiikkia. Oli kuitenkin eilen erityisen mielenkiintoista harjoittaa Powder Her Face -oopperan tansseja, jotka soitimme tuolloin 2017 – tällä kertaa ne ovat osa hieman suurempaa kokonaisuutta. Oli hauskaa nähdä, mitä muistimme neljän vuoden takaisesta. Musiikki itsessään on toki yhtä fantastista, mutta työskentelyn atmosfääri on nyt jollakin tavoin erilainen, kun olen eri asemassa muin vierialijana. Ylikapellimestarina minulla on toisenlainen vastuu, mikä on jännittävää.

Thomas Adès on yksi nykymusiikin suurimmista äänistä. Olen varma, että ihmiset viidenkymmenenkin vuoden päästä muistavat festivaalin ja sanovat: ”Minäkin olin siellä”. Muistamme nämä viikot samalla tavalla kuin vaikkapa sen, kun Mahler oli Helsingissä, tai muut suuret säveltäjät. Adès on yksi heistä.

Millaisesta sävellystraditiosta Adèsin musiikki juontaa juurensa?

Adèsilla on kiinnostava yhteys suomalaiseen traditioon: hän rakastaa erityisesti Sibeliusta. Huomattava piirre hänen musiikissaan on se, että harmonisesti ja osin rytmisestikin se tyypillisesti toimii ympyröinä, spiraaleina, jotka suuntautuvat ylös tai alas. Eli jos kuvitellaan pianon koskettimistoa, harmoniat alkavat ylhäältä ja alhaalta spiraalinomaisina jaksoina, kunnes ne kohtaavat keskellä. Sibeliukselta voi löytää samankaltaisia strukturaalisia ideoita ja tekstuureja. Tämä sävellysprosessi on hyvin erilainen kuin esim. musiikin avantgardessa 50- ja 60 luvuilla.

Adèsin musiikissa on myös brittiläisiä elementtejä, kuten Britteniin viittaavaa orkestraatiotapaa. Kuulen hänen orkesterinkäytössään myös paljon Ravel-vaikutteita: esimerkiksi tapa, jolla orkesteri laajenee sointiavaruuteen, muistuttaa La Valsea. Adès ottaa käsittelyynsä tunnettuja muotorakenteita ja tekee niistä aivan uudenlaisia. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä juuri Powder Her Facen tanssit, joihin sisältyy valssi ja tango. Ideana ne voivat kuulostaa yksinkertaisilta, mutta tapa millä hän tanssit säveltää, on kompleksinen ja loistelias. Kuuntelin juuri Adèsin uutta Dante-balettia. Se on kuin Tshaikovskia olematta kuitenkaan pastissi; Adès on säveltänyt omaa briljanttia musiikkiaan, josta voi kuulla että hän on halunnut tehdä jotain perinteisessä hengessä ja onnistunut siinä.

Mihin suuntaan Adèsin tuotanto on vuosikymmenien mittaan kehittynyt?

Siitä on itse asiassa vaikea löytää jotain tiettyjä kehityssuuntia – itse asiassa rakastankin juuri sitä, miten hänen musiikkinsa on aina täynnä yllättäviä käänteitä. Esimerkiksi juuri uusi Dante-baletti on hyvin erikoinen uusi sointimaailma hänelle. Pari vuotta sitten Adès teki elokuvamusiikkia, mikä ei sekään ole lainkaan itsestäänselvää. Pidän myös tavasta, millä hän uusiokäyttää aikaisempia ideoitaan ja konseptejaan ja sisällyttää niitä eri hahmoissa aina uusiin teoksiin. Hän ei kaihda ideoiden kierrättämistä: tietyt harmoniset piirteet ilmenevät jo Powder Her Facessa, sitten myöhemmin viulukonsertossa, Tevot- orkesteriteoksessa, Polariksessa – ja kuitenkin jokainen niistä on aivan erilainen. Adèsin musiikin kehitys ei ole ilmiselvästi lineaarinen – en todellakaan osaa kuvitella, mitä hän säveltää kymmenen vuoden päästä.

Mitä Adèsin musiikin piirteitä tämän illan kahdessa teoksessa ilmenee?

Ensimmäinen niistä on tietysti peräisin oopperasta. Hotel Suitessa on hyvin vahva narratiivi, joka liittyy kiinteästi Powder Her Face - oopperan vulgääriin, likaiseen, roisiin atmosfääriin. Sarja on orkestroitu briljantisti; jokainen väri on saatu esille. Se on oikea orkesterin näytöskappale. Lieux retrouvés on puolestaan sofistikoituneempi ja intiimimpi, se on oikeastaan pienelle orkesterille kirjoitettu sellokonsertto. Teoksen ensimmäinen versio on sävelletty sellolle ja pianolle, ja se osoittaa jälleen kerran, miten Thomas Adès kirjoittaa pianolle ajatellen jo orkesteria. Teos muodostuu neljästä kauniista miniatyyrimuotokuvasta. Festivaalin kahdessa muussa konsertissa Adès itse johtaa teoksiaan – niitäkään ei pidä missata!

Konsertin päättää Stravinskyn Tulilintu-baletti. Millainen kokemus on johtaa teos kokonaisena, verrattuna niitä tehtyjen orkesterisarjojen esittämiseen?

Nautin kovasti koko baletin esittämisestä – sehän tekee koko tarinasta paljon järkevämmän. Rakastan toki myös Tulilintu-sarjoja, mutta aina kun johdan niitä, minulle tulee tunne, että haluan enemmän. Nehän menevät hitistä toiseen, jolloin jää kaipaamaan sitä, mitä niiden välissä on – outoja, harhailevia käänteitä, jotka sijoittuvat isojen numeroiden väliin. Baletti on kuitenkin kirjoitettu estradia varten ja sen numerot seurailevat tarinaa ja siinä tapahtuvia pieniäkin asioita. Joka ikinen tahti Stravinskyn musiikissa on upea ja täynnä mitä hämmästyttävimpiä orkesterivärejä.

haastattelu Lotta Emanuelsson