Hyppää pääsisältöön

Kultainen noutaja

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Pääpuoli vain. (Kerta alapuoli ei mahtunut kuvaan.) Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Olipa kerran eläkeläismies, joka meni lääkärille, koska hänen hikensä oli yhtäkkiä alkanut tuntua karkealta ja se hankasi ikävästi kainaloita.

Lääkäri teki tutkimuksia, otatti veri- ja hikikokeita, ja tulosten saavuttua selitti miehelle, että syytä hän ei valitettavasti tiennyt, mutta miehen hiki oli yhtäkkiä vain alkanut sisältää suuria määriä puhdasta kultaa.

Kainaloiden arkuuteen lääkäri osasi määrätä vain perusvoidetta. Ja tietenkin hikoilun välttämistä, jos kultahiki alkaisi kovasti aristaa kainaloissa.

Jotain lohtuakin sentään on, totesi lääkäri, hajamielisesti. - Kun kullan hikoileminen oli alkanut yhtäkkiä, se luultavasti loppuisikin yhtäkkiä, koska hyvänsä. Ehkä huomenna, ehkä viiden vuoden päästä, ehkä ylihuomenna. Mutta jonakin päivänä vaivasta pääsisi eroon, kutakuinkin varmasti.

Sekalaisin ajatuksin mies hampsi terveyskeskuksen pihalle.

Kultaa! Puhdas kulta maksoi monta kymppiä gramma!

Illalla uni ei meinannut tulla, kun mies mietti, miten hiestä saisi huuhdotuksi kullan esiin.

Seuraavana päivänä mies osti apteeksista ison purkin perusvoidetta kainaloidensa voitelemiseen, ja halpakaupasta vauvan hoitoalustoja ja erilaisia vateja hien talteenottoon, ja kullanhuuhdontaan.

Sitten hän lämmitti saunan, laittoi lauteille vauvanhoitoalustan kultahikeä keräämään, ja alkoi mättää löylyä.

Pitkästi toista viikkoa sauna lämpisi miehen huushollissa kaksi, kolmekin kertaa päivässä. Vissyä ja urheilujuomaa kului korikaupalla, mutta silti mies vapisi kuin haavan lehti, ja silmissä kieppui kirkkaita palloja ja oksetti.

Ahneuksissaan eläkeläismies saunoi itsensä henkihieveriin. Kultaa tuli, mutta liian kova konsti se selvästi oli, pakkosaunonta, mietti mies.

Toipumisaikanaan mies mietti ja kokeili erilaisia kultakonsteja, kunnes löysi kohtalaisen hyvän: hän holvasi kainalonsa liukkaalla perussvoiteella ärtymistä estämään, puki ylleen kosteutta keräävän kerraston, muuta vaatetta päälle paksusti, otsalle tennispelaajan hikinauhan, ja alkoi sylissään kantaa isoja kiviä ensin tonttinsa toiseen päähän, sitten kyörätä niitä yksi kerrallaan takaisin. sitten taas toiseen päähän tonttia. Turhasta raatamisesta kyseleville naapureille hän sanoi harjoittelevansa jotain eksoottista seniorien äijä-kilpailua varten.

Kuukaudet kuluivat, ja miehen kultavarasto alkoi karttua, perusvoidepurkki vajua.

Miehellä oli muutenkin pienet menot, mutta kun hän kantoi kiviä hiki päässä aamusta iltaan, pysähtyen vain välillä juomaan palautusjuomaa ja järsimään pemmikaania tai häthätää syömään jonkin valmisaterian, ei hän ehtinyt kuluttaa rahaa oikeastaan mihinkään.

Mutta aina kun mies mietti uurastuksensa lopettamista, lääkärin prognoosi tuli hänen mieleensä. Kullan hikoilemisen kyky saattaisi hävitä koska hyvänsä. Minä hetkenä hyvänsä. Viisainta oli takoa niin kauan kuin rauta on kuuma!

Konkurssihuutokaupasta mies osti kultasepän välineitä. Pienen ahjon, ja muotteja joilla valaa pieniä kultaharkkoja.

Kun selkä kipeytyi, tai tuli flunssa, eikä ollut viisasta kantaa kiviä, mies valoi hikivaatteista esiin huuhtomaansa "kultahiekkaa" harkoiksi, ja varastoi ne kellariinsa. Pikkuhiljaa kerääntyvät harkot motivoivat jatkamaan raskasta urakkaa.

Kun pikkuharkkoja oli jo iso kasa, mies alkoi pelätä rosvoja.

Niinpä hän tilasi ison ahjon, ja muotin, jolla voi lyijystä valaa sukeltajan painovyön painoja. Minikokoiset kultaharkkkonsa hän valoi kultaisiksi sukeltajanpainoiksi, ja osti harmaata automaalia, jolla sitten maalasi kultapainot lyijyisen näköisiksi. Asetteli ne nurkkaan satunnaisesti heitetyn näköiseksi kasaksi, jonka antoi pölyttyä.

Fyysinen raataminen pihalla piti miehen hyvässä kunnossa, ja ahneus piti hänet raatamassa, kunnes eräänä päivänä, tuoreimmat harkkonsa lyijymaalattuaan hän taas tassutteli pihalle, poimi syliinsä lehmän pään kokoisen kiven, ja lyyhistyi sen painosta maahan, kuolleena.

Hän oli vähän yli 87-vuotias, kun noutaja tuli.

Miehellä ei ollut omaisia, ja valtio laittoi talon huutokauppaan.

miehen kiinteistön huutanut kiinteistövälittäjä ajatti miehen tavarat kaatopaikalle, "lyijypainot" menivät sekajätteen mukana jättömaan täytteeksi, ja päätyivät aikanaan jonkin sorakuopan maisemointitäytteeksi.

Rakennus maalattiin sisältä, piha laitettiin nätiksi, ja koko paketti myytiin pian hyvään hintaan.

Talon ostaja oli tyytyväinen uuteen kotiinsa.

Kunnes muutaman kuukauden perästä alkoi epäillä, että talossa oli jotain outoja allergeeneja, koskapa hänen kainalonsa olivat alkaneet aristaa, ja hiki tuntua karkealta. "Täytyypä mennä lääkäriin", hän mietti...

Tästä opimme, että aina on toivoa!!!

Sen pituinen se.

Toivoo:

Nimim. "Yksi monten puolesta."

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat