Markus Kajo: Mitäkö ajattelen venäläisistä ja Venäjästä

Nousee mieleeni Martin Luther Kingin sitaatti I have a dream - Minulla on unelma, kun ajattelen itäistä naapurimaatamme, sen kansaa ja kieltä.

Unelmassani minä jotain kautta tuntisin vaikka jonkun venäläisen tv-työläisen, kirjailijan tai muun hupialan huithapelin, jonka kanssa voisimme kesällä vaihtaa pariksi viikoksi asuntoa.

Hän tulisi Suomeen, ja minä menisin sinne, eli Moskovaan, Pietariin, Vladivostokiin, Vologdaan tai muuhun kaupunkiin, jossa vaihtarivenäläiseni koti sijaitsisi.

Viemisiksi veisin parit kolmet suomalaiset sakset, nätin meikäläisen suihkuverhon ja jonkin hauskan kotimaisen kirjan venäjännöksen.

Kielistä kiinnostuneena ihmisenä olisin jo etukäteen opiskellut Venäjää. Niin kieliopin ja sanaston alkeita, kuin tiettyjä matkailijan usein tarvitsemia fraasejakin. (“Tätini haisteli vahingossa kumiliimaa, ja pelkät valkuaiset näkyvät sen vuoksi kun hänen silmänsä ovat nurin päässä, kiitos kysymästä!”)

Minä nautin siitä, että vaikka sitä osaa jotain kieltä aivan säälittävän vähäsen, kenties muutaman sanan vain, niin sitkeästi yrittää käyttää niitä vähiä taitojaan joka paikassa, ja siten tutustuu tavallisiin kadunihmisiin kahvilassa, kaupassa, tai puistossa eväitä syödessä.

Niin voi käydä Kreikassa, Turkissa, Sveitsissä, Bulgariassa, Italiassa, Romaniassa. Vatikaanissakin! (Eheu! Ubi est custos equorum? *)

Kun olen milloinka valinnut lomakohteita ulkomailta, olen aina ehdottomasti valinnut kaupungin, jossa on rautakauppa. Aivan pakko on mulle siellä olla rautakauppa.

Sellainen, missä myydään kuokkia, sirkkeleitä, maalia, alasimia, lapioita, kettinkiä, ovisilmiä, härän nenärenkaita, kattotuulettimia ja betonimyllyjä. (Ja karhunkarkoituskulkusia & kivoja kylttejä kuten Tokyu Hands -rautakaupassa Tokion Shibuyassa.)

Nimittäin, jos kaupungissa on rautakauppa, se ei ole mikään trinkettikioskien ja hinnaltaan suolaisten ravintoloiden kyllästämä pelkkä viheliäinen turistirysä, vaan siellä asuu myös oikeita ihmisiä. Justiin niitä kuuluisia paikallisia.

Niihin tutustuu, kun yrittää puhua samaa kieltä. Joskus ei tarvitse muuta kuin haluta osata kieltä, vaikka ei sitä (vielä) puhuisikaan.

Kreetalla kerran menin nuken pään kokoiseen kirjakauppaan, jonka ikkunassa olin nähnyt aapisen.

Sanoin kirjapuodin kreedattarelle, että haluan ostaa tuon aapisen, koska isäukko osaa klassista kreikkaa ja minä haluan oppia - ja että tämä se on kyllä eri kiva matkamuisto, etenkin jos se on ihan oikea aapinen, jota käytetään kouluissa. Oli se!

Tuosta lähti liikkeelle mukava ja pitkä keskustelu.

Kävi ilmi, että perheen tytär opiskeli lääketiedettä, isä oli paikallisen “Ylen” lähetysverkon linkkiasemalla töissä, ja perheen äiti piti sitä pientä kirjakauppaa rahoittaakseen tyttären opintoja lääkiksessä.

Tarinoimme kirjakaupassa niin kauan, että isäkin pääsi töistä pois ja tapasin hänet. Naureskelimme sille yhteensattumalle, että kumpikin oli maansa yleisradioyhtiössä töissä.

Ystävystyminen tapahtui nopeasti, ja sen pohjana oli se, että olin aidosti kiinnostunut heidän kielestään, ja kulttuuristaan (jolle omamme tiettävästi rakentuu).

Minulla on kotona hirmu hyvä sitruunanpuristin, ja alkuperäinen italialainen sihtikansipurkki, josta sirotella kanelia kapukkinon päälle. Ne on ostettu fyysisestä rautakaupasta Sorrentossa.

Sieltä meinasin myös ostaa järeän, lihasvoimalla toimivan ja hammasrattain & laakerein varustellun, betoniseinään pultattavan, ravintoloille tarkoitetun viinipullojen korkinavaajakoneen, jossa oli puolimetrinen, rautaytiminen puukahva. En ostanut, koska en juuri milloinkaan juo viiniä.

(Edelleen harmittaa etten ostanut, koska se oli niin järeä ja hyvä!)

Mutta Sorrennon rautakaupassa ja kaupunkilaisten suosimissa kahviloissa oli mukava tarinoida ja tutustua paikallisin ihmisiin.

Tätä samaa minä haluaisin Venäjältä. Päästä käymään kaupungeissa, joissa on rautakauppa.

Pysähtyä jonkin joen rannalle, jossa joku äijä kalastaa tai eukot liottavat toripäivästä väsyneitä jalkojaan.

Voisin kysyä, että “Mitäs tiijätte, minoon Suomesta. Miun venäläinen kaveri on nyt Suomessa mulla kotimiehenä, ja minä olen teillä täällä Vologdassa. Syökö kala? Jäikö piirakoita myymättä, mie ostan, hirvee näläkä!”

Sellaiset välit täytyisi naapureilla olla.

Martin Luther Kingin sitaatista siirryn Juvenalikseen, mukaillen häntä huonosti: Difficile est de Ukrainam non scribere - on vaikeaa olla kirjoittamatta Ukrainasta.

Olen lukenut Ukrainan sodasta uutisia, jotka ovat saaneet minut itkemään.

Ja jos hakee, koko ajan löytää pahempia ja pahempia sotarikoksia, joita hyökkäävän Venäjän joukot tekevät. Järkeni ei pysty hahmottamaan, saati käsittelemään sen tuskan määrää.

Kun luen itänaapurin virallisia uutisia, ja vertaan niitä monen riippumattoman tahon tietoihin, tuntuu kuin horisontti vääntyisi, kun tajuaa, ettei sanoilla totuus tai inhimillisyys näemmä ole pienintäkään merkitystä Venäjän tämän hetkiselle johdolle.

Minkäänlainen inhimillisen kärsimyksen määrä ei tunnu koskettavan naapurimaan johtoa tuulenhenkäyksen vertaa. Televisiossa esiintyvät kylmät kasvot viestivät whatever. Aivan sama.

Venäjää vaikuttaa kiinnostavan vain sen omat valtapyrkimykset, joihin liittyen Suomen kuuluminen Venäjälle tai Venäjän määräysvaltaan, sen alaisuuteen tavalla tahi toisella, on yhdestä sun toisesta poliittisesta suusta itänaapurissamme useampaan otteeseen kuultu.

Ja ainoa asia, mikä noille Suomen itsenäisen olemassaolon kannalta hengenvaarallisille näkymille voi laittaa rajaa, on riittävä sotilaallinen vastavoima.

Tiivistäen: Jos Suomi ei nyt jo viimein liity Natoon, minä liityn siihen vaikka yksin. Henkilöjäsenenä vaikka!

Minä en halua, että suomalaisia lapsia tapetaan kellareihin, ammutaan sairaaloihin, räjäytetään kouluihinsa, muun maailman väännellessä käsiään, että “Tuomitsemme mitä ankarimmin siviilien, erityisesti lasten…”.

Kuulostanko absurdilta?

Tätä rajanaapurimme tekee Ukrainan lapsille juuri nyt. Yötä päivää.

Koko maailman nähden. (Poislukien pelkän propagandan varassa olevat venäläiset.)

Jo sanana lapsenmurhaaja on niin kauhea, etten melkein tohdi sitä tässä käyttää. Mutta siitä tässä on kysymys, helvetistä maan päällä. Maallisen pahan voimista, hyvän voimista, epätoivosta ja toivosta. Voimasta & vastavoimasta.

Tasapaino ei synny sillä, että vain toisessa vaakakupissa on tavaraa. Eikä niin, että toisessa vaakakupissa on rautaa, toisessa hurskaita toiveita.

Mie en pysty pysäyttämään Ukrainan sotaa enkä sen humanitääristä kriisiä. Mutta jos joku aikoo järjestää hyväntekeväisyystapahtuman Ukrainan hyväksi ja hyötyisi kevyistä ohjelmanumeroista, olen käytettävissä esiintymiskorvauksetta. Ainakin siihen minä pystyn.

Mutta vielä paluu venäläisiin, venäjänkielisiin.

Jos ja kun etusormi ojossa osoitamme Venäjän hyökkäysvoimien kiistattomia ja toistuvia ihmisoikeusrikkomuksia, on hyvä muistaa, että tällaisina aikoina koeponnistetaan myös kykymme nähdä mahdollinen malka omassa silmässämme täällä kotimaassa.

Se, miten me kunnioitamme ihmisoikeuksia.

Sotaa ei käy venäjänkieli, ei “itänaapurilainen dna”, ei venäläinen työntekijä Suomessa, ei venäläinen nimi tai slaavilainen aksentti, vaan tietty hallinto.

Ja iso osa sen uhreista on venäläisiä, Venäjällä ja muualla.

Jos kalastusporukan vene alkaa vuotaa, fiksu kaivaa äkkiä esiin tiivistysrättiä ja äyskäriä, eikä naura, että eipä se onneksi tästä päästä vuoda. Toisin sanoen pakotteilla on takuulla muitakin, kuin toivottuja vaikutuksia. Vaikkapa valtiotasoista kiusantekoa.

Jämäkän toiveikkain ajatuksin tulevaisuutta silti miettien, kevättä kohti ponnistaen,

mk

*) [Lat.] Oivoi, missä on hevosten pitelijä?

Tässä linkki Natoon liittyviin aiheisiin ja keskusteluun Ylessä: https://yle.fi/uutiset/3-12354756

28.3.2022 klo 11.25 jutun otsikkoon on lisätty kirjoittajan nimi.

- - -