Hyppää pääsisältöön

Klaus Mäkelä debytoi, alkumetsä humisee

Klaus Mäkelä on vasta kolmas kapellimestari, jonka legendaarinen levy-yhtiö Decca on kiinnittänyt talliinsa. Kansainvälisen taidemusiikin perinteikäs ydin siis luottaa siihen, että Mäkelän karisma kantaa, vaikka kapellimestarin kädenjälkeä on vaikeampi markkinoida kuin solistien taituruutta. Luottamus konkretisoituu Mäkelän Decca-debyytin rohkeudessa - kun vetäisee kaikki Sibeliuksen sinfoniat kerralla ja kaupan päälle Tapiolan, vertautuu väistämättä kaikkein parhaimpiin ja kuuluisimpiin. Siitä vertailusta Mäkelä selviää voittajana, ainakin minun kirjoissani.

Klaus Mäkelä: Sibelius
Klaus Mäkelä: Sibelius Uudet levyt

Mäkelän ja Oslon filharmonikkojen uljasta Sibelius-kokonaisuutta ei tietenkään saa tiivistettyä yhteen arvioon - sinfoniat pitäisi käydä yksitellen läpi. Mutta ymmärrän, miksi sykli on julkaistu kerralla. Näin Mäkelän persoonallinen tulkintatyyli ei peity yksittäisten sinfonioiden eroihin vaan tulee kerralla selväksi. Toisaalta sykli paljastaa, että Mäkelä myös saa rakennettua sinfonioiden eri karaktäärit riittävän selvästi, ja niistä muodostuu kaari. Ja ehkäpä suomalaisen kapellimestarin on helpompi debytoida Sibeliuksella, kun musiikin palaset ovat niin tuttuja, että niistä on mahdollista rakentaa jotain omaa. Sekin varmasti auttaa, ettei Oslon filharmoniselle orkesterille tarvitse opettaa skandinaavisen alkumetsäseikkailun alkeita.

Mäkelän tulkintaotteen voi tiivistää sanaan kiinteys. Etenkin jousisointi on tiivis ja täyteläinen, mikä tulee selväksi Tapiolan alkujousten repliikissä, jonka kiihkeys on ainutlaatuinen. Läpi syklin herkät pianissimot hehkuvat sisäisesti ja hankalat laukkarytmit kantavat, koska soinnissa ei ole sitä ohuutta, jolla suomalaiset kapellimestarit joskus pelkistävät Sibeliuksen orkesterisoosia. Yhtä kiinteää on rytminkäsittely. Moni muukin osaa toteuttaa Sibeliuksen sinfonioiden lukuisat lavennukset luontevasti, mutta Mäkelän käsissä niihin tulee ihmeellistä lunastuksellisuutta. Kiinteys leimaa myös musiikin yleistä artikulointia - linjat ovat pyöreitä mutta uskaliaita ja vetoavia.

Kaikkinainen kiinteys ei toimisi, jos sillä rakentuisi vain yksi jännite ja yksi suunta, mutta Mäkelä rakentaa musiikkiin aina ristivalotuksen. Komean hehkun keskelläkin itää aina jo seuraava, synkkä hiljaisuus, ja kiihkeän rytmin keskelle punoutuu pitkiä, hidastavia säikeitä. Tällaista moniselitteisyyttä ei ole helppo kaivaa esiin Sibeliuksen satsista, mutta juuri se tekee Mäkelän kokonaistulkinnasta parhaan jonka tiedän.

Ja tokihan syklissä on myös sitä paljon puhuttua skandinaavisesta kuulautta, sitä joka luvataan kansikuvan sinisissä silmissä, mutta omissa korvissani Mäkelän sibeliaaninen alkumetsä humisee jykevän raikkaana, ei talvisen koleana. Tulkinnan kuulaudesta todistaa sekin, että vaikka äänitys on lievästi kumiseva, yksityiskohtiin ja sointien rajoihin pääsee mainiosti käsiksi.

Suomalaiselle musiikinystävälle paras Sibelius-sykli on se, johon on sattunut kasvamaan kiinni. Siksi en väitä, että jokaisen pitäisi hankkia levyhyllyynsä juuri Klaus Mäkelän ja oslolaisten Sibeliukset, ja kuunnella vain niitä. Mutta väitän kyllä, että juuri tähän Sibelius-sykliin moni tulee kasvamaan kiinni, ja sen jälkeen kaikki muut tuntuvat höttöisiltä, epäjohdonmukaisilta ja muutenkin vääriltä.

Jean Sibelius: Sinfoniat; Tapiola; Fragmentteja. - Oslon filharmoninen orkesteri/Klaus Mäkelä. (Decca, 28948522569)

Kuuntele Kare Eskolan Uudet levyt 31.3.2022.

  • Alakotilan takuuraikkautta mandoliinilla

    Levyarvostelu

    Taidemusiikin ja nykykansanmusiikin rajamaa versoo yhä runsaammin mielenkiintoista musiikkia, ja ahkerin puutarhuri siellä on säveltäjä, sovittaja, kosketinsoittaja ja pedagogi Timo Alakotila. Vuonna 2014 hän sävelsi konserton pitkäaikaiselle yhtyekaverilleen, mandoliininsoittaja Petri Hakalalle, ja nyt kun teos on saatu levytettyä, siitä saattaa tulla suomalaisten kamariorkesterien keskuudessa yhtä suosittu kuin Alakotilan Concerto grossosta.

  • Kitaristi Janne Malinen kuljettaa punaista lankaa halki vuosisatojen

    Levyarvostelu

    Uuteen levyyn asti olen pitänyt Janne Malista luovana mutta tolkullisena kitaristina. Nyt hän kuitenkin yhdistää kolme teosta, joilla ei ole mitään yhteistä: Piazzollan kaksoiskonserton kitaralle ja bandoneonille, Weissin luuttukonserton klavikordisäestyksellä sekä niiden välissä Tommi Kärkkäisen konserton sähköisesti käsitellylle silent-kitaralle. Levyn kuunneltuani pidän Janne Malista entistä luovempana mutta edelleen tolkullisena. Rohkeudesta ja ilmaisun pakosta syntyvä punainen lanka tikkaa kokonaisuuden yhteen.

  • Toimiiko kuoro saamelaisuuden tulkkina?

    Levyarvostelu

    Laajan Saamenmaan musiikista ja kulttuurista riittäisi syvää innoitusta myös valtakulttuurin taidemusiikille, etenkin nyt kun kulttuurien kohtaamisesta on siivottu räikeimmät virheet. Pohjoinen huippukuoro Erik Westbergs Vokalensemble on omistanut uuden levynsä saamelaisvaikutteiselle musiikille. Joikun ja kamarikuoroilmaisun yhdistäminen ei ole helppoa, mutta tulos kuulostaa yllättävän luontevalta, innoittuneelta ja saamelaislähtöiseltä.

  • Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri toteuttaa Wiljami Niittykosken vision

    Levyarvostelu

    Kaustisen Salonkylässä asunut, vuonna 1985 kuollut Wiljami Niittykoski oli keskeinen hahmo siinä kehityksessä, jonka tuloksena kaustislainen viulunsoitto on nyt maailmanperintökohde. Salonkylän Sibelius oli kasvanut pelimanniperinteeseen mutta myös alueelle suodattuneeseen taidemusiikkiin, ja sävelsi sielunsa tunnot kappaleiksi, joita Kaustisella yhä soitetaan. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on nyt tehnyt tämän kansanomaisen sävelaarteiston pohjalta levyn, joka toteuttaa Niittykosken genrerajatonta musiikkinäkemystä tyylikkäästi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua