Hyppää pääsisältöön

Ällistyttävä muttei ärsyttävä miessopraano

Sopranista eli sopraanon äänialaa laulava miesoletettu on niin harvinainen fakki, että aluksi ällistys tai ärsyyntyminen peittävät kuuluvista sen, mitä sopranista laulaa. Uudella levyllään brasilialainen Bruno de Sá kuitenkin murtautuu fakkinsa suurimmaksi tähdeksi äänellä, joka tuntuu palvelevan myös musiikkia.

Bruno de Sa: Roma travestita
Bruno de Sa: Roma travestita Uudet levyt

Itse panin de Sán merkille jo kolmisen vuotta sitten, kun hän kävi Helsingin barokkiorkesterin uudenvuodenkonsertissa laulamassa tunnetummat solistit suohon. Silloinen hieman hentoinen kiljunta on koronavuosien aikana kypsynyt tasaisen taiturilliseksi ja hallituksi, pehmeäksi sopraanoääneksi. Falsettiäänenmuodostuksen honottavuus piiloutuu äänen kiiltävän pinnan alle niin täysin, että oopperakonservatiiveja jää ärsyttämään vain sukupuoliroolien sekaantuminen. de Sá on kuitenkin valinnut debyyttilevylleen lähinnä barokin ja esiklassismin italialaista oopperaa, jossa sukupuoliroolien sekasotku kuuluu asiaan. Kastraattilaulajien ja ristiinpukeutumisjuonten kulta-aika onkin kaivannut tulkikseen kunnon sopranistaa.

Tokihan kuuluisia sopranistoja on muitakin, mutta Bruno de Sáhan verrattuna Aris Christofellis määkii vanhanaikaisesti, Robert Crowe ei osaa laulaa, David Hansen kuulostaa mezzosopraanolta, Radu Marianin hormonaalisesti poikkeava ääni oudoksuttaa ja Tomotaka Okamoto on enemmän drag-artisti kuin muusikko.

Italian syvästä oopperaperinteestä on löytynyt Bruno de Sán äänelle mainiosti istuvaa ohjelmistoa, eikä laatu kärsi, vaikka Vivaldin ja Scarlattin ketjukavereiksi on ykkösdivarista poimittu sellaisia nimiä kuin Vinci, Capua, Arena, Cocchi ja Conforto. Pääpaino on valoisassa, kuviolaululla ja kadensseilla ryyditetyssä menomusiikissa, mutta seassa on muutama hellä lemmenaaria ja tuskaisa valitus.

de Sán rekisteri ulottuu kevyesti italialaisten oopperahirmujen vaatimiin korkeuksiin, ja muutamassa ylä-äänessä hän väläyttää äänensä tarkkaa terää. Muuten ilmaisu on pääasiassa kevyttä, ketterää ja pehmeää. Matalissa kohdissa kuuluu se raja, jossa de Sá joutuu poistumaan falsetistaan, mutta se tekee hämmästyttävästä äänenmuodostuksesta ymmärrettävämpää, inhimillisempää ja siksi ilmaisuvoimaisempaa.

Levyn ohjelmisto on kyllä moninainen, mutta ei kannata odottaa sellaista sylkeä pärskyttävää ilmaisua, johon vaikkapa Cecilia Bartoli barokkipuuhissa pystyy, sopranistan äänenmuodostus kun ei oikein kärsi normaalista puherekisteristä kumpuavia tehokeinoja. Karaktäärit ja tunnelmat aarioihin toimittaa onneksi Pomo d'Oro -barokkiorkesteri, jonka soitinnusratkaisut ovat hauskoja ja perusjousisointikin ilmaisuvoimainen.

"Roma travestita", säv. A. Scarlatti, Vinci, Vivaldi, Capua, Arena, Galuppi, Cocchi, Conforto, Fajer, Piccinni. - Bruno de Sá, sopranista, ja Il Pomo d'Oro/Francesco Corti. (Erato, 9029661980)

Kuuntele Kare Eskolan Uudet levyt 29.9.2022.

  • Valonhohtoista marraskuumusiikkia ukrainalaisin juurin

    Levyarvio

    Taidemusiikkiyleisö janoaa tällä hetkellä syystäkin lohdullisuutta. Levy-yhtiö Ondine on viime vuodet vastannut kysyntään Latvian radiokuoron varmatyylisillä levyillä, joista uusin sisältää Alfred Momotenkon arkaaista, kirkollista ja mystistä diatoniikkaa. Levy erottuu edukseen suitsukkeentuoksun ja valonhohteen tavallista luontevammalla yhdistelmällä, eivätkä Momotenkon ukrainalaiset juuret liene kokonaiselämykselle haitaksi.

  • Walter Sallisen musiikki kasaa soivia merkityksiä niin kuin postmodernin monitaiteen pitää

    Levyarvio

    Modest Musorgskin Näyttelykuvia Viktor Hartmannin näyttelyn pohjalta on kuuluisin esimerkki kuvataiteen innoittamasta taidemusiikista, vaikka usein unohtuu ettei Musorgski muuttanut musiikiksi tauluja vaan kuvitteellisen katselijan mielikuvia. Säveltäjä Walter Sallinen ja kuvataiteilija Markus Jäntti-Tuominen ovat nyt uuden sukupolven innolla tarttuneet Näyttelykuvien materiaaliin ja luoneet siitä postmodernin monitaideteoksen, jonka keskiössä ei ole vain visuaalisuuden ja musiikin vuorovaikutus, vaan myös se, miten vaikutteet, luennat, tekstit peilautuvat, muokkautuvat ja välittyvät taiteiden, aikojen ja ihmisten välillä. Kuulostaa sekavalta mutta tulos on rikkaudessaan luonteva.

  • Vaihteleva yksinlaululevy korostaa Aarre Merikannon melodisuutta

    Levyarvio

    Säveltäjä Aarre Merikannon narratiivi Suomen musiikinhistoriassa on yleensä traaginen. Modernistina hän oli niin paljon aikaansa ja paikkaansa edellä, ettei saanut teoksilleen esityksiä ja sortui oopiumiin. Alban tuore julkaisu säveltäjän kaikista yksinlauluista antaa osaltaan uusia sävyjä kömpelölle narratiiville. Nykykuulijalle Merikanto hahmottuu synnynnäisenä melodikkona, jonka liedeissä on niukalti modernismia mutta viljalti omaleimaista, tiivistä yötunnelmaa.

  • Barokkiviulisti Rachel Podger yksin keskellä hauskaa moninaisuutta

    Levyarvio

    Otsikko kertoo, että maailman parhaisiin barokkiviulisteihin lukeutuva Rachel Podger soittaa uutuuslevyllään "Tutta sola", ihan yksin. Barokin sooloviuluaarteistosta Podger löytää kuitenkin rikkautta, jota ei uskoisi, kun levy käynnistyy sovituksella Bachin urkumonoliitista Toccata ja fuuga d-molli.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua