Hyppää pääsisältöön

Onko Martinaitytėn sointipintaminimalismi saanut sokerikuorrutuksen?

Viime vuonna lumouduin taas yhdestä levy-yhtiö Ondinen poimimasta baltialaisesta säveltäjästä. Žibuoklė Martinaitytėn orkesteriteosten hitaat, plastiset ja sointipintavetoiset prosessit tuntuivat raikkailta ja mielekkäiltä siinä trendikkäässä musiikkivirrassa, jota kutsun diatoniseksi mystiseksi minimalismiksi. Nyt Ondine on julkaissut seuraavan annoksen tätä amerikkalaistunutta liettualaissäveltäjää, ja kun sinfoniaorkesteri on typistynyt jousiksi, rikkaat sointipinnat ovat paikoin typistyneet sokerikuorrutukseksi.

Zibuokle Martinaityte: Ex tenebris lux
Zibuokle Martinaityte: Ex tenebris lux Uudet levyt

Liettuan kamariorkesteri soittaa levyllä kolme Martinaitytėn tuoretta teosta. Nunc fluens. Nunc stans kaareutuu neljännestunnin verran yhtä jylhästi ja kiehtovasti kuin edellisen levyn teokset, mikä saattaa johtua siitä, että laaja lyömäsoitinkioski lisää yksityiskohtaisia kimmellyksiä jousiorkesterin hiljaisiin sointimaininkeihin. Seuraava kappale Ex tenebris lux alkaa aaltoilunsa tummin ja uhkaavin sävyin ja saa särmiä pizzicato-napsuttelusta, mutta kahdenkymmenenviiden minuutin matka kohti kirkasta sfäärien harmoniaa tuntuu loppua kohti epäluovalta, ikään kuin sanottava olisi loppunut mutta aika ei.

Levyn päätös, suomenkielisen nimen saanut Sielunmaisema, on yli puolen tunnin sarja sellosolistille ja jousille, ja rakentuu neljästä karaktäärikappaleesta, jotka kuvaavat vuodenaikoja. Hyytävä talvi, energisesti pulppuava kevät, samettisen lämmin kesä sekä täyttymystä ja luopumista sekoittava syksy vääntyvät rautalangasta niin nopeasti ja tarkasti, että jokaisen osan yhdeksässä minuutissa on viisi liikaa.

Tälläkin levyllä Martinaitytė kuulostaa pääasiassa itseltään. Kuten edellisen levyn yhteydessä sanoin, ainutlaatuista on se taito ja herkkyys, jolla hän musiikkinsa pinnoittaa, ja se omaääninen vilpittömyys, jolla hän perustaa sävelkielensä lähes yksinomaan hitaille prosesseille. Kun äänet ja soinnit syttyvät, sammuvat, kääntyilevät ja muuntuvat plastisesti, luultavasti harmonian pitää olla pelkistettyä, että kuulija kokee prosessit kirkkaina.

Uutta levyä kuunnellessa kuitenkin tajusin, miten paljon riippuu kuulijan mielialasta ja vireystilasta, tuntuuko kirkas prosessi turvalliselta vai pelkästään tylsältä, ja tuntuuko pelkistetty harmonia vain sokerikuorrutukselta ravinneköyhien ideoiden päällä. Onneksi Martinaitytėn sävelkieli ei tarjoa huippukohtia ja ratkaisuja, vaan kasvaa ja hiipuu kuin luonnonvoima, vailla tarkoitusta. Se pitää makeuden aisoissa.

Žibuoklė Martinaitytė: Nunc fluens. Nunc stans; Ex Tenebris Lux; Sielunmaisema. - Rokas Vaitkevicius, sello, ja Pavel Giunter, lyömäsoittimet, sekä Liettuan kamariorkesteri/Karolis Variakojis. (Ondine, ODE 1403-2)

Kuuntele Kare Eskolan Uudet levyt 29.9.2022.

  • Valonhohtoista marraskuumusiikkia ukrainalaisin juurin

    Levyarvio

    Taidemusiikkiyleisö janoaa tällä hetkellä syystäkin lohdullisuutta. Levy-yhtiö Ondine on viime vuodet vastannut kysyntään Latvian radiokuoron varmatyylisillä levyillä, joista uusin sisältää Alfred Momotenkon arkaaista, kirkollista ja mystistä diatoniikkaa. Levy erottuu edukseen suitsukkeentuoksun ja valonhohteen tavallista luontevammalla yhdistelmällä, eivätkä Momotenkon ukrainalaiset juuret liene kokonaiselämykselle haitaksi.

  • Walter Sallisen musiikki kasaa soivia merkityksiä niin kuin postmodernin monitaiteen pitää

    Levyarvio

    Modest Musorgskin Näyttelykuvia Viktor Hartmannin näyttelyn pohjalta on kuuluisin esimerkki kuvataiteen innoittamasta taidemusiikista, vaikka usein unohtuu ettei Musorgski muuttanut musiikiksi tauluja vaan kuvitteellisen katselijan mielikuvia. Säveltäjä Walter Sallinen ja kuvataiteilija Markus Jäntti-Tuominen ovat nyt uuden sukupolven innolla tarttuneet Näyttelykuvien materiaaliin ja luoneet siitä postmodernin monitaideteoksen, jonka keskiössä ei ole vain visuaalisuuden ja musiikin vuorovaikutus, vaan myös se, miten vaikutteet, luennat, tekstit peilautuvat, muokkautuvat ja välittyvät taiteiden, aikojen ja ihmisten välillä. Kuulostaa sekavalta mutta tulos on rikkaudessaan luonteva.

  • Vaihteleva yksinlaululevy korostaa Aarre Merikannon melodisuutta

    Levyarvio

    Säveltäjä Aarre Merikannon narratiivi Suomen musiikinhistoriassa on yleensä traaginen. Modernistina hän oli niin paljon aikaansa ja paikkaansa edellä, ettei saanut teoksilleen esityksiä ja sortui oopiumiin. Alban tuore julkaisu säveltäjän kaikista yksinlauluista antaa osaltaan uusia sävyjä kömpelölle narratiiville. Nykykuulijalle Merikanto hahmottuu synnynnäisenä melodikkona, jonka liedeissä on niukalti modernismia mutta viljalti omaleimaista, tiivistä yötunnelmaa.

  • Barokkiviulisti Rachel Podger yksin keskellä hauskaa moninaisuutta

    Levyarvio

    Otsikko kertoo, että maailman parhaisiin barokkiviulisteihin lukeutuva Rachel Podger soittaa uutuuslevyllään "Tutta sola", ihan yksin. Barokin sooloviuluaarteistosta Podger löytää kuitenkin rikkautta, jota ei uskoisi, kun levy käynnistyy sovituksella Bachin urkumonoliitista Toccata ja fuuga d-molli.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua