Onko Martinaitytėn sointipintaminimalismi saanut sokerikuorrutuksen?

Viime vuonna lumouduin taas yhdestä levy-yhtiö Ondinen poimimasta baltialaisesta säveltäjästä. Žibuoklė Martinaitytėn orkesteriteosten hitaat, plastiset ja sointipintavetoiset prosessit tuntuivat raikkailta ja mielekkäiltä siinä trendikkäässä musiikkivirrassa, jota kutsun diatoniseksi mystiseksi minimalismiksi. Nyt Ondine on julkaissut seuraavan annoksen tätä amerikkalaistunutta liettualaissäveltäjää, ja kun sinfoniaorkesteri on typistynyt jousiksi, rikkaat sointipinnat ovat paikoin typistyneet sokerikuorrutukseksi.

Zibuokle Martinaityte: Ex tenebris lux Uudet levyt

Liettuan kamariorkesteri soittaa levyllä kolme Martinaitytėn tuoretta teosta. Nunc fluens. Nunc stans kaareutuu neljännestunnin verran yhtä jylhästi ja kiehtovasti kuin edellisen levyn teokset, mikä saattaa johtua siitä, että laaja lyömäsoitinkioski lisää yksityiskohtaisia kimmellyksiä jousiorkesterin hiljaisiin sointimaininkeihin. Seuraava kappale Ex tenebris lux alkaa aaltoilunsa tummin ja uhkaavin sävyin ja saa särmiä pizzicato-napsuttelusta, mutta kahdenkymmenenviiden minuutin matka kohti kirkasta sfäärien harmoniaa tuntuu loppua kohti epäluovalta, ikään kuin sanottava olisi loppunut mutta aika ei.

Levyn päätös, suomenkielisen nimen saanut Sielunmaisema, on yli puolen tunnin sarja sellosolistille ja jousille, ja rakentuu neljästä karaktäärikappaleesta, jotka kuvaavat vuodenaikoja. Hyytävä talvi, energisesti pulppuava kevät, samettisen lämmin kesä sekä täyttymystä ja luopumista sekoittava syksy vääntyvät rautalangasta niin nopeasti ja tarkasti, että jokaisen osan yhdeksässä minuutissa on viisi liikaa.

Tälläkin levyllä Martinaitytė kuulostaa pääasiassa itseltään. Kuten edellisen levyn yhteydessä sanoin, ainutlaatuista on se taito ja herkkyys, jolla hän musiikkinsa pinnoittaa, ja se omaääninen vilpittömyys, jolla hän perustaa sävelkielensä lähes yksinomaan hitaille prosesseille. Kun äänet ja soinnit syttyvät, sammuvat, kääntyilevät ja muuntuvat plastisesti, luultavasti harmonian pitää olla pelkistettyä, että kuulija kokee prosessit kirkkaina.

Uutta levyä kuunnellessa kuitenkin tajusin, miten paljon riippuu kuulijan mielialasta ja vireystilasta, tuntuuko kirkas prosessi turvalliselta vai pelkästään tylsältä, ja tuntuuko pelkistetty harmonia vain sokerikuorrutukselta ravinneköyhien ideoiden päällä. Onneksi Martinaitytėn sävelkieli ei tarjoa huippukohtia ja ratkaisuja, vaan kasvaa ja hiipuu kuin luonnonvoima, vailla tarkoitusta. Se pitää makeuden aisoissa.

Žibuoklė Martinaitytė: Nunc fluens. Nunc stans; Ex Tenebris Lux; Sielunmaisema. - Rokas Vaitkevicius, sello, ja Pavel Giunter, lyömäsoittimet, sekä Liettuan kamariorkesteri/Karolis Variakojis. (Ondine, ODE 1403-2)

Kuuntele Kare Eskolan Uudet levyt 29.9.2022.