Maatila ja sen rakennukset ilmasta kuvattuina ja ikuistettuina valokuvaan mummolan seinälle, lapsuuden kotiin tai kenties omaan tai maalaisserkun asuntoon. Suomalaisia yhdistävä muisto kertoo maan agraarisista juurista ja toisaalta vuosikymmeniä jatkuneesta kaupallisesta ilmakuvauksesta.
Ennen vanhaan lähes jokaisesta maatalosta tosiaan löytyi tällainen ilmakuva, monesta löytyy vieläkin. Todennäköisimmin kuva on Keijo Kääriäisen (1923–2001) perustaman ja johtaman yrityksen ottama ja toimittama.
Ilmakuvaus koetteli sisuskaluja
Ilmakuvaus oli alkanut Suomessa jo ennen toista maailmansotaa, jolloin Karhumäen veljekset Niilo, Valto ja Uuno kuvasivat pääasiassa kaupunkeja, kirkonkyliä, tunnettuja nähtävyyksiä ja jonkin verran maatilojakin. Keijo Kääriäinen laajensi ilmakuvauksen 1950-luvulla järjestelmällisesti maatiloihin ja teki siitä menestyvän liiketoiminnan, joka jatkui 1990-luvulle asti.
Kuvauslentoja Kääriäisen firmassa tehtiin pienlentokoneella toukokuun lopusta elokuun loppuun kuutena päivänä viikossa. Sunnuntaisin ei kuvattu, vaikka huvilennoille joskus lähdettinkin.
– Piti olla lehti puussa ja vilja oraalla. Mustia peltoja ei haluttu kuvata, kertoo Keijo Kääriäisen poika Pekka Kääriäinen tv-dokumentissa Ilmakuvien Suomi.
Piti olla lehti puussa ja vilja oraalla. Mustia peltoja ei haluttu kuvata.
Pekka Kääriäinen itsekin kokeili kuvaamista yläilmoista isänsä lentokoneesta mutta totesi pian, ettei hänestä ollut siihen.
– Olin ollut mukana lennoilla pienestä asti, mutta kuvaamisesta tuli huono olo. Sisuskalut eivät kestäneet.
Kumpupilvet olivat kirous
Keijo Kääriäinen itse oli taitava valokuvaaja ja otti jonkin verran ilmakuvia, mutta omassa yrityksessään ja omissa lentokoneissaan hän keskittyi lentämiseen.
– Kuvat pyrittiin ottamaan 150 metrin korkeudesta eli sallitun lentokorkeuden alarajalta. Ilman tuli olla kirkas. Kumpupilvet ovat useimpien mielestä kauniita, mutta meille ne olivat kirous, koska ne alkoivat usein yllättäen varjostaa kuvattavaa kohdetta, muistelee Keijo Kääriäisen palkollisena työskennellyt kuvaaja Esa Westerlund.
– Keijo Kääriäinen edellytti meiltä, että täytyy sietää kiroilua, kertoo Kari Silvonen, Kääriäisen kuvaaja hänkin.
Keijo Kääriäinen edellytti kiroilun sietämistä.
Keijo Kääriäinen nimittäin kiroili valtavasti aina, kun oli kuvauksen kannalta huono sää, varsinkin jos se jatkui pitkään. Elinkeino oli koko ajan sään armoilla.
Myyjät kiersivät talosta taloon
Hyvä sää pyrittiin hyödyntämään tehokkaasti, ja kuvaus saattoi kestää kuusi tuntia päivässä. Pienlentokoneesta kuvaaminen oli fyysisesti raskasta työtä, jossa tärkeää oli muistaa katsoa alas ainoastaan kuvaamisen aikana. Parhaimmillaan Kääriäisen lentokoneilla ja kameroilla saatiin kesän aikana noin 20 000 valokuvaa.
Kuvaajille itselleen vuosien varrella Suomi tuli tutuksi – myös ilmasta. Samalla he tulivat tallentaneeksi koko maan muutoksen, etenkin maaseudun muuttumisen ja tilojen autioitumisen.
Maaseudun ilmakuvauksen järjestelmällisyydestä kertoo, että sitä toteuttaneilla yrityksillä oli erilliset myyjät, jotka kiersivät kuvauksen jälkeen maatalosta toiseen kauppaamassa valokuvia. He liikkuivat mallikuvat mukanaan ja kulkivat etenkin vielä 50- ja 60-luvuilla usein bussilla, pyörällä sekä talvella suksillä ja monesti myös yöpyivät taloissa, joihin he tulivat tekemään kauppaa.
Mustavalkokuvia peittovärjättiin
Maalaistalojen seiniä koristavat ilmakuvat ovat useimmiten värillisiä, mutta ne kuvattiin silti tavallisesti mustavalkofilmille. Kaupanteon yhteydessä kuviin merkattiin värjäystarpeet, jotta pellot, puut sekä rakennusten seinät ja katot pystyttiin peittovärjäämään jälkikäteen oikeanlaisiksi.
Värikuvat olivat pitkään heikkolaatuisia, ja värifilmille kuvatut ilmakuvat haalistuivat nopeasti. 70-luvulla värikuvauksesta siirryttiin siksi jopa takaisin mustavalkokuvaukseen ja peittovärjäykseen.
Mustavalkokuvien ottamista jatkettiin 1990-luvulle asti.
Värifilmille kuvatut ilmakuvat yleistyivät vasta 1980-luvulla, kun ne alettiin laminoida, jolloin ne eivät enää haalistuneet. Silti mustavalkokuvien ottamista ja peittovärjäystä jatkettiin 1990-luvulle asti.
Arkistossa miljoonia ilmakuvia
1990-luvulla tilat ja talot oli maaseudulla kuvattu, maatalouden merkitys elinkeinona hiipui ja ikääntynyt Kääriäinen lopetti oman yritystoimintansa. Muut yritykset kuitenkin jatkoivat, ja 1990-luku olikin Suomessa yllättäen jopa kuvatuin vuosikymmen. Kaupungeissa ja taajamien omakotialueilla kuvattiin useankin yrityksen voimin.
Vuosikymmenien varrella kertyneet ilmakuvat eri kuvaajilta ja yrityksiltä on nyt keskitetty Suomen Ilmakuva Oy:lle, jonka arkistossa on noin viisi miljoonaa kuvaa. Valokuvien ja negatiivien digitointi siellä on aloitettu.
Ilmakuvista ovat tätä nykyä kiinnostuneita esimerkiksi omia juuriaan selvittävät sukututkijat, sillä kuvat kertovat maan, elinympäristöjen ja elinkeinojen muuttumisesta.
