Satu Kahila
Yle
Miltä tuntuu täyttää 40 vuotta?
Onhan uudelle vuosikymmenelle siirtyminen toki hieman pelottavaa. Jossakin vaiheessa aika hiljattain agentuurini lakkasi – minulle kertomatta – kutsumasta minua ”nuoreksi kapellimestariksi”. Toisaalta meillä on joka konserttikaudella ilo kutsua tänne Herbert Blomstedt, joka on nyt 95-vuotias. Useimmissa ammateissa nelikymppisellä on reilu parikymmentä vuotta työuraa jäljellä, mutta kun mietin Blomstedtia, ehkä minullakin on vielä 50 vuotta edessäni. En ole vielä vanha kapellimestariksi, vaikka täytänkin 40. Ajatus on silti vähän outo.
Kapellimestarille on mahdollista työskennellä varsin korkeaan ikään asti. Soittaja ei useinkaan pysty iäkkäänä soittamaan kaikkein vaativinta ohjelmistoa – poikkeuksiakin löytyy, kuten esimerkiksi pianisti Martha Argerich, joka terveysongelmista huolimatta soittaa edelleen upeasti. Käsien heiluttaminen on hieman helpompaa. Jollakin tavoin kokemus ja viisaus vain kasvavat iän myötä. En itse ole huolissani siitä, milloin tulee aika lopettaa; on ihmisiä, jotka kyllä kertovat sen minulle. Ja onhan tässä vielä hieman aikaa siihen.
Urasi on tähän mennessä kestänyt parikymmentä vuotta. Miten olet sen aikana muuttunut taiteilijana?
Kun olin 20- tai 21-vuotias, ihmiset kyselivät minulta, mitä tein työkseni. Minua hermostutti sanoa, että olen kapellimestari. Se tuntui aivan hullulta, aivan kuin kyseessä olisi ollut huijarisyndrooma: kuinka voi väittää olevansa kapellimestari parikymppisenä? Hitaasti, orgaanisesti, huomaamatta sen sitten omaksuu: olen kapellimestari, se on ammattini ja elämäni. Itseluottamuksen rakentamista ajan mittaan on tarvittu, jotta tajuaa, että pystyy seisomaan valtavan ihmisjoukon edessä.
Toki myös tapani johtaa on kehittynyt. Gestiikkani muuttuu edelleen, ja luulen että viiden vuoden päästä johdan jo eri tavalla. Uskoakseni liikkeisiini on tullut lisää ekonomisuutta – vähemmän kun on tosiaan enemmän, ja siihen suuntaan muutun edelleen. Kun tätä työtä tekee joka viikko, on tärkeää osata ajoittaa työskentelynsä, jotta sitä jaksaa. Kapellimestarin työ on fyysisesti, emotionaalisesti ja älyllisesti uuvuttavaa: joka viikko on motivoitava joukkoa fantastisia muusikoita vielä vain parantamaan suoritustaan.
40-vuotiaana on jo johtanut joitakin teoksia aika monta kertaa. Teosten johtamisesta eri orkesterin kanssa oppii aina jotain, ja niihin tulee lisää joustavuutta. Silti noin 25-30 prosenttia johtamastani ohjelmistosta on minulle uutta, mikä on itse asiassa aika iso määrä, sillä uuden opettelu vie valtavasti aikaa. Ohjelmiston tasapainottaminen on jokaiselle kapellimestarille iso haaste.
RSO:sta olen löytänyt orkesterin, jonka kanssa olen hyvin onnellinen, ja minusta on aina ihanaa tulla tänne. Se on yksi isoimmista asioista, joita urallani on tapahtunut kolmekymppisenä. Oman orkesterin löytäminen ei ole itsestäänselvää, ja siihen tarvittiin paljon onnea, oikeassa paikassa olemista oikeaan aikaan. Tässä orkesterissa kaikki tuntuu minusta oikealta.
Jotkut suunnittelevat uraansa huolellisesti, toiset menevät virran mukana. Kumpaan ryhmään sinä kuulut?
Minusta elämää on mahdoton suunnitella. Enhän edes tiedä, kauanko täällä olen. En olisi arvannut, että päädyn Suomeen, eihän sekään ollut suunnitelmissa. Toisen orkesterini Auroran kanssa voin suunnitella vähän pidemmälle, koska voin päättää, mitä se tekee vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Silti minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä teen silloin, kun olen vaikkapa 60-vuotias.
Elämme kulttuurissa, joka ihailee nuoruutta. Miten se näkyy musiikkielämässä?
Onkin mielenkiintoista miettiä tuota asiaa kapellimestarin ammatin kannalta. 70-90-luvuilla alettiin päästä eroon siitä imagosta, että orkesterin johtaminen on aina iäkkäiden hommaa. Siihen asti oli sanottu, ettei pitäisi johtaa Beethovenin yhdeksättä ennen kuin on 45- tai 50-vuotias ja kerännyt riittävästi kokemusta. (Ja tietenkin kaikki kapellimestarit olivat aina miehiä.)
Sitten tuli kokonainen sukupolvi aivan uudenlaisia nuoria kapellimestareita, kuten vaikka Sir Simon Rattle, jotka muuttivat koko imagon. Nyt meillä on paljon nuoria, lahjakkaita kapellimestareita, muun muassa Suomesta. Sehän on pelkästään hieno asia. Jokaisen kapellimestarin pitäisi tulla arvioiduksi omilla meriiteillään, oli hän minkä ikäinen tahansa. Orkesteri tietää, kenen kanssa haluaa työskennellä, eikä ikä ole siinä ratkaiseva. Katsotaan vaikka tämän orkesterin viime kausien kapellimestareiden ikäjakaumaa: haitaria on yli 70 vuotta.
Mitä muita merkittäviä muutoksia musiikkielämässä olet havainnut urasi aikana?
Niitä on toki monia, ja enimmäkseen muutokset ovat tapahtuneet myönteiseen suuntaan. Nykyään hahmotetaan asioita aktiivisemmin sosiaalisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta. Beethovenin sinfonian soittaminen ei enää yksin riitä orkesterille olemassaolon oikeuden takuuksi. Miksi sitä soitetaan ja miten? Mitä ajatuksia se herättää? Myös soittajien kohteluun kytkeytyvät arvot ovat tulleet tärkeämmiksi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Orkesterisoittajien, kapellimestarein ja solistien sukupuolijakaumaan kiinnitetään huomiota; varsinkin Britanniassa huolehditaan yhä enemmän myös etnisestä diversiteetistä. Pyritään siihen, että lavalla olevat ihmiset representoisivat oikeassa suhteessa orkesterin ulkopuolista maailmaa. Tämä on positiivinen muutos, joka on tapahtunut viimeisten kolmen vuoden aikana. Samoin nykymusiikki ja yhteistyöprojektit säveltäjien kanssa ovat yhä enemmän keskiössä.
Millaisia tulevaisuuden toiveita tai haaveita sinulla on?
Juuri nyt pieni loma ei olisi pahitteeksi. Mutta oikeastaan en ajattele elämääni tuolta kantilta; otan jokaisen kuukauden sellaisena kuin se on. Minulla on mielessäni kymmenien teosten lista, jota palan halusta johtaa, ja toivon että siihen riittää aikaa. Haluaisin myös opettaa enemmän ja ehtiä soittaa kamarimusiikkia, opiskella uusia kieliä ja urheilla. Joka kerta kun alkaa uusi vuosi, suunnittelen käyttäväni näihin asioihin enemmän aikaa, mutta se on vaikeaa, koska elämäni on hyvin täynnä nytkin. Olen kahden orkesterin ylikapellimestari, vierailen johtamassa monia muita, ja minulla on kolme lasta. Minulla on hyvin vähän aikaa katsella ympärilleni, mutta se on silti tärkeää.
haastattelu Lotta Emanuelsson
