Satu Kahila
Yle
Olet valinnut yhdeksi alkavan kauden teemoista Richard Straussin. Millainen on historiasi Straussin musiikin parissa, ja mikä sinua hänessä viehättää?
Ensimmäinen johtamani teos oli luultavasti Metamorfoosit, ja johdin muitakin myöhäisiä teoksia, oboekonserttoa ja Neljää viimeistä laulua. Myöhemmin aloin johtaa sinfonisia runoja, Kuolemasta ja kirkastuksesta alkaen. Olen myös pianistina soittanut hänen laulujaan ja johtanut kuoromusiikkia sekä muutamaa oopperaakin. Rakastan Straussin musiikkia: se on hyvin erilaista kuin tuskainen Mahler tai majesteettinen Bruckner. Ennen kaikkea minua viehättää ja suorastaan liikuttaa siinä harmonia. Jos katsoo vaikka Ein Heldenlebenin ensimmäistä sivua ja tapaa millä Strauss vaihtaa sävellajista toiseen, tuntuu kuin leijuisi ilmassa ihailemassa erilaisia taianomaisia paikkoja.
Strauss on suurenmoinen orkesterinkäyttäjä, joka tietää täsmälleen, mitä on tekemässä. Jos vertaa vaikka Straussia ja Bruckneria, huomaa, että myös Brucknerin harmoniat ovat upeita, mutta hänen orkestraationsa on paljon jykevämpää, blokkimaisempaa, kun taas Strauss luo kudokseen hienovaraisempia yksityiskohtia. Ein Heldenleben on hyvin komplisoitu, mutta siinä ei ole niin paljon kontrapunktia kuin puolestaan Mahlerin sinfonioissa. Mahler asettaa kudoksen kerroksia toisiaan vastaan, kun taas Straussin musiikissa kaikki instrumentit tekevät samaa asiaa, mutta eri tavoin. Straussilla oli hämmästyttävä ymmärrys siitä, mihin eri instrumentit pystyvät, ja hän todella vaatii kaikkia käyttämään potentiaaliaan maksimaalisesti.
Kun nyt vertasit Straussia Mahleriin, miten he mielestäsi eroavat persoonallisuudeltaan?
Kun heitä katsoo kapellimestareina, näkee, miten suuri ero on. Strauss oli hyvin suoraviivainen ja emotionaalisesti hillitty, Mahler mahtipontisempi ja tunteellisempi. Straussin musiikissa on tuskallisen kauniita hetkiä, niin kuin Neljässä viimeisessä laulussa, mutta Mahlerin musiikissa niitä on paljon useammin, ihan jokaisessa sinfoniassa. Mahler tavoittaa universaalisuuden Straussia paremmin. Jopa Straussin suurimassa teoksessa Alppisinfoniassa, jossa hän kurkottaa Nietzscheen ja luontoon ja valtaviin rakenteisiin, hän jää toiseksi Mahlerin sinfonioiden kosmisille ulottuvuuksille. Jollakin tavoin Mahler löytää soinnin ja atmosfäärin, joka ulottuu ihmiselämän yläpuolelle. Straussin musiikki pysyy ihmisen tasalla ja on siten henkilökohtaisempaa.
Tehdäänpä sitten toinenkin vertailu: Gershwin ja Ravel?
Gershwinin konsertto tosiaan muistuttaa Ravelin G-duurikonserttoa melko paljon, joskin sitä soitetaan huomattavasti vähemmän. Se ei ole täysin valmis tuote: Gershwin kirjoitti sen vuonna 1925 ja vei aikaa, ennen kuin se sai kunnon esityksiä. Gershwinia ei otettu täysin vakavasti klassisen musiikin säveltäjänä, ja olihan hän tosi kirjoittanut vain kolme niin sanotusti klassista teosta tätä ennen. Pääosa hän tuotannostaan on operetteja, musikaaleja ja lauluja; hän niitti menestystä Broadwaylla, ei niinkään konserttisaleissa. Jos pianokonserttoa vertaa Raveliin tai Straussiin, Gershwin ei kyllä ole yhtä taitava orkesterin käyttäjä. Sen sijaan tässä teoksessa on karaktääriä, hauskuutta ja taiturillisuutta. Ei Gershwinin konserttoa kuuntelekaan sen vuoksi, että haluaa Ravelin kaltaista orkesterinkäytön loisteliaisuutta, vaan siinä hurmaavat melodiat ja rytmit.
20-luvun musiikissa jazzelementit olivat taidemusiikissakin melko tavallisia, ja jazz oli todella lähdössä lentoon, mutta varsinkin Saksassa natsihallinto ennen pitkää tukahdutti sen. Kuka tietää, mitä olisi tapahtunut ilman toista maailmansotaa. Sen jälkeen kaikki tunsivat tarvetta kirjoittaa aivan erilaista musiikkia. 50- ja 60-lukujen jazz oli jälleen suurenmoista: aivan niin kuin taidemusiikkikin, se kehittyi omaan suuntaansa.
Levytitte orkesterin kanssa viime kaudella Grazyna Bacewiczin alkusoiton. Millainen kokemus se oli?
Levyllä on alkusoiton lisäksi kaksi muutakin hienoa hänen kappalettaan, pianokonsertto ja konsertto kahdelle pianolle. Itse alkusoitto on viisiminuuttinen, hauska ja taiturillinen makupala, joka ei vaadi tulkinnallisesti mitään ihmeellistä. Levytysprojektissamme minua ilahdutti erityisesti se, että Bacewiczin kaltaiset melko huonosti tunnetut 1900-luvun säveltäjät saavat levytysten myötä enemmän näkyvyyttä. Levytyksemmekin on herättänyt paljon huomiota, ja hänen nimensä tunnetaan nyt paremmin, mikä puolestaan johtaa siihen, että hänen musiikkiaan soitetaan koko ajan enemmän. Alkusoitto on erinomainen lisä orkesterin ohjelmistoon: se on hauska, sähäkkä, eikä turhan monimutkainen konsertin aloitusnumero.
haastattelu Lotta Emanuelsson
