Taiteilija toisena koronakeväänä 2021

"Olen varannut museolippuja netissä kiihkeästi, kädet täristen, niin kuin joskus ennen jahdattiin suuren artistin konserttilippuja." Elokuvaohjaaja Alli Haapasalo kaipaa juhlia ja elämyksiä.

"Romaanin kirjoittaminen auttoi taas luottamaan, että on elämää, tehtävää ja tarkoitusta edessäpäinkin." 55 vuotta täyttävä muusikko Raakel Lignell uskoo, että oma polku löytyy nytkin.

"Tuntuu, että sielu näivettyy ja mielikuvitus lahoaa, kun jokainen päivä, viikko ja kuukausi on samanlainen." Kirjailija Emmi Itäranta elää Englannissa karanteeninomaisissa oloissa.

"Ennen niin liikkuvainen arki on kutistunut pienen kylän kokoiseksi." Lau Nau aikoo matkustaa vastedes hitaammin, pitemmin ja harvemmin.

"Taide on kuin vesi. Se löytää aina tiensä. Nyt on vain kyse siitä, ketkä sitä jäävät tekemään", sanoo Sami Saikkonen.

Joensuun kaupunginorkesterin taiteellinen johtaja, kapellimestari Eero Lehtimäki kertoo olevansa pettynyt päättäjien kulttuurielämälle asettamiin koronarajoituksiin ja toivoo nykyisten rajoitusten tilalle aitoa yhdenvertaisuutta ja järkiperusteisia ratkaisuja.

”Taiteen tekemisestä kuuluu saada palkka. Oli pandemia tai ei. Ei kuulu anella ja lotota”, sanoo tanssitaiteilija Elina Pirinen.

Koronapandemian aiheuttamista vaikeuksista huolimatta Tanskassa asuva kapellimestari Eva Ollikainen pitää pysähtymistä myös hyvänä asiana. Pitäisikö kiinnittää enemmän huomiota paikallisiin taiteilijoihin sen sijaan, että rahdataan solisteja, kapellimestareita ja orkestereita ympäri maailmaa?

Sään salliessa Jimi Tenor harjoittelee saksofonin ja huilun soittoa läheisessä metsikössä ja pitää yllä naapurisopua huolehtimalla järkevistä soittoajoista. "Saan esiintymisistä paljon energiaa, ja niiden puuttuminen on outoa."

Tulevaisuus on erilainen, mutta silti se voi olla positiivinen, pohtii Teppo Mäkynen, jolla on ollut paljon aikaa tehdä omaa musiikkia keikkojen loputtua.

Mikki Kuntun mielestä koronakriisi teki selväksi, ettei Suomen kulttuuripoliittinen järjestelmä ole tehtäviensä tasolla. ”Puheet ovat puheita, ja korulauseitahan maailmaan mahtuu. Tekojen kautta ne vasta todentuvat arvoiksi. Siinä on nyt korjattavaa.”

Lastenkirjailija Siri Kolu elää tuplariskiryhmäläisenä täydellisessä eristyksessä maailmassa, joka on mennyt rikki. Hän pitää silti itseään onnekkaana.

”Uskon, että paljon asioita jää yksinkertaisesti tapahtumatta.” Saara Turunen julkaisi romaanin ilman juhlintaa eikä lähtenyt ohjaamaan näytelmäänsä Saksaan.

Näyttelijä, ohjaaja Jussi Lehtonen murehtii eniten sitä, millaisia vaikutuksia taidetarjonnan loppumisella on kiertueteatterien yleisöön kuten vankeihin ja palvelutalojen asukkaisiin.

Uutta elokuvaa tekevä Anna Eriksson elää itse elämänsä luovinta ja merkittävintä vaihetta, mutta sivistyksen katoamisen pohtiminen ahdistaa.

Ismo Alanko on pakottanut itsensä joka arkipäivä työhuoneelle kirjoittamaan ja säveltämään. Pahimmillaan homma on ollut tuskaista vääntöä. Erityisesti häntä huolestuttaa nuorten jaksaminen näissä olosuhteissa.

Susanna Haavisto sairasti koronan ensimmäisten joukossa. Nyt hän odottaa ihmisten kohtaamisia mutta pelkää, ettei pelon ja epäluuloisuuden ilmapiiri katoa.

Hannu Väisänen maalaa ja kirjoittaa vanhassa pappilassa Ranskassa, odottaa näyttelyn avautumista Ateneumissa – "mikäli taivas sallii" – ja pomppii mielialoissaan sahanterällä.

Säveltäjä Magnus Lindbergin mukaan niin yleisö kuin muusikotkin ymmärtävät nyt syvällisemmin, miten arvokasta on kohdata konserttisalissa. Lindberg uskoo, että koronapandemian jälkeen palaamme viisastuneina siihen maailman, joka meillä sitten on.

Ensin oli yli puolen vuoden täystyöttömyys, kunnes viime syyskuun lopussa konsertit alkoivat toteutua, kapellimestari Anna-Maria Helsing kertoo. Vieläkin peruutuksia tulee säännöllisesti, ohjelmistot joudutaan vaihtamaan, ja matkustaminen tarkoittaa käsittämätöntä määrää lisätöitä.