Kolahti

Illanvietossa puhe poukkoilee aiheesta toiseen ja jostain tulee mieleen vanha valokuva Suosikin sivuilta 90-luvulta. Siinä ystäväni on kuvattu sangen menestyneen suomalaisen rockbändin takahuoneessa. ”Mutta enhän minä tietenkään ollut mikään bändäri”, ystäväni kiiruhtaa selittämään. ”Ajauduin takahuoneeseen vahingossa kaverin mukana.” Porukassa virnistellään ja heitetään herjaa bändäreistä. Itse jään mietteliääksi ja tuijottelen viinilasiin, mieleen nousee kysymyksiä. Miksi olisi noloa myöntää olevansa bändäri?

Usein kun 1940- tai 50-luvuilla syntyneitä muusikkoja haastatellaan ja heiltä kysytään jostakin lapsuuden tai nuoruuden järisyttävästä musiikkikokemuksesta, he mainitsevat ensimmäisen kerran jolloin he kuulivat Elvistä tai The Beatlesia, ja kuvaavat kokemusta lähinnä uskonnollisin tai ruumiista irtautumista muistuttavin termein. Minä ymmärrän täysin heidän kokemuksensa laadun.

Mustan Orfeuksen maisemat tulivat minulle tutuiksi jo varhaisnuoruudessani. Tätini mies Olavi oli ollut 1930- luvulla merimieskokkina Etelä-Amerikan linjoilla. Hän oli tuonut matkoiltaan huikeita perhosensiipitauluja Rio de Janeirosta. Niiden värikylläinen maailma kiehtoi kauneudellaan. Tuon kaupungin maisemat heräsivät eloon elokuvakerhossa näkemässäni Mustassa Orfeuksessa. Tuskin vielä tuolloin olisin saattanut edes kuvitellakaan, että vuosikymmeniä myöhemmin saattaisin itsekin kokea Rion henkeäsalpaavan kauneuden ja kauneuden varjoihin kätkeytyvän karun todellisuuden.

Tango syntyi Plata-joen molemmin puolin, Argentiinassa ja Uruguayssa, runsaat satakolmekymmentä vuotta sitten. Paikallinen aristokratia hyljeksi sitä "epäargentiinalaisena ilmiönä". Myöhemmin siitä tuli olennainen osa Buenos Airesin asukkaiden, porteñojen identiteettiä. Kansansuosiosta huomimatta tangon mestarit ovat erinäisinä aikakausina joutuneet taistelemaan musiikkinsa olemassaolon oikeutuksen puolesta. Eräs niistä aikakausista oli sotilasdiktatuurien aika 1980-luvun molemmin puolin. Juuri tuolloin musiikkitoimittaja Telle Virtasen tie johti rahtilaiva Auroralla Helsingistä tangon synnynseuduille.

Miten sattumanvaraista onkaan musiikillinen matka! Vaikka pitelisi kädessään kompassia, joka ohjaa valintoja - niin levyostoksia, radioaseman valintaa kuin konserttikokemuksiakin - voi yksi satunnainen harha-askel muuttaa suunnan loppuelämäksi.

Jare vs. Cheek -dokumentti näyttää millaista levynteko ja stadionkeikan suunnittelu stressaavimmillaan on. Kiroiluahan siitä seuraa, kun panokset nousevat. Jare Tiihonen on perfektionisti, ja areenakeikkojen dramaturgia näyttää nousseen hänelle keskeiseksi taiteenlajiksi.

Unicef-yhtyeen ainoaksi levytykseksi jäi Käkimassaa-single. Vain yhdeksänkymmenen sekunnin mittaisena rutistuksenakin levyn nimikappale onnistuu kiteyttämään suomalaisen punkin olemuksen. Julkaisun arvo tunnustetaan laajalti ulkomaillakin: se on jo pitkään ollut Suomen kallein single.

Neil Young täyttää 12. marraskuuta 70 vuotta. Merkkipäivää juhlistetaan Yle Radio Suomessa pariinkin otteeseen, ennakkoon Tero Lieteen Rocktoimittajan illallisella sunnuntaina 8.11. ja synttäreiden jälkeen su 29.11. kokonaisen Neil Young -illan merkeissä. Sinunkin Neil Young -muistojasi kaivataan!

"Oli heinäkuun ensimmäinen päivä 1972. Kolmekymmentä 11-14 vuotiasta poikaa eri puolilta Suomea saapui junalla Hangon asemalle. Sieltä meidät kuskattiin bussilla kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan määränpäähän: hiekkarantaa, kalliota, matalaa mäntymetsää, sauna, ruokala sekä kaksi asuintaloa joissa viisi tupaa". Musiikkitoimittaja Pasi Hiihtola kertoo, mikä oli parasta Hangon Breidablickin kesäleirillä vuonna 1972.

Elokuva Straight Outta Compton kertoo gangsta rapin muuttumisesta valtavirtamusiikiksi, mutta myös lahjakkaan musiikkituottajan kasvusta liikemieheksi.

Jotkut hetket tuovat kokijalle uutta kosketuspintaa vanhaankin kappaleeseen. 3.10.1990 Berliinissä, tuttu laulu kolahti uudestaan. Kai Ulmanen kertaa jaetun Saksan viimeistä iltaa. Mikä oli ensimmäinen kappale, joka yhdistyneessä Berliinissä ja Saksassa 25 vuotta sitten soi? Kuuntele juttu!