Hyppää pääsisältöön
  • Osa 10: Suomi-Finland

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Kansallinen muttei nationalistinen?

    Suomi-Finland -jakson tekeminen oli herkullista. Ei siksi, että musiikin ja nationalismin pakko- tai rakkausavioliiton tirkisteleminen erityisesti huvittaisi, vaan siksi että vastakkaisia mielipiteitä oli vielä tavallistakin enemmän tarjolla törmäytettäväksi. Kun joku pääsi sanomasta, että musiikin suomalaisuuden kuulee heti havujen huminasta, toinen sanoi, ettei sitä voi kuulla yhtään mistään. Yksi julisti, että musiikissa kansallisuudella ei ole väliä, toinen julisti olevansa ylpeä suomalaisuudestaan. Konsensuksen puutteeseen vaikuttanee muutama seikka.

    Yksi syy on se, että musiikki määrittyy kansalliseksi tavallaan kahdesta suunnasta. Toisaalta ihmisten voi ajatella antavan kansallista merkitystä musiikille, jolla sitä ei ole. Vaikkapa Jouni Kaipaisesta puhutaan "suomalaisena säveltäjänä", vaikka kansallisuusajattelu oli hänelle vierasta. Toisaalta musiikin voi ajatella luovan kansallista identiteettiä ihmisille, joilla sitä ei vielä ole. Näinhän Suomessa kävi kansallisromantiikan aikana. Väkkäränä pyörivästä
    merkityksenantoprosessista voi valita tai kyseenalaistaa kumman tahansa ajattelutavan.

    Mutta enimmältään Suomi-Finland -jakson mielipidemoninaisuus johtuu aikojen muuttumisesta. Kansallisromantikot ihailivat ja modernistit inhosivat kansallisuutta musiikissa; kummatkaan eivät kyseenalaistaneet sen olemassaolon aitoutta. Me postmodernistit tiedämme, että kansallisuus musiikissa on konstruktio, jota voi käyttää, purkaa tai muokata miten haluaa. Sibeliuksen Finlandia ei tajua olevansa konstruktio, kun taas Erkki Salmenhaaran kappale Suomi-Finland pakottaa ironiallaan kuulijan tajuamaan sen ja ottamaan siihen kantaa. Ero on suuri.

    Sopuisimman kompromissin musiikin kansallisuuskysymykseen jaksossa esittää tutkija Susanna Välimäki. Hänen mukaansa musiikki aivan ilmeisesti on kansallista ja yhteiskunnallista. Sehän kysyy ja vastaa, ketä olemme ja mihin meidän pitää mennä. Mutta aivan yhtä ilmeisesti musiikin kysymysten ja vastausten pitää muuttua. Tällä hetkellä Suomessa ei tarvitse rakentaa kansakuntaa, joten kansallisen tai yhteiskunnallisen taiteen ei tarvitse olla nationalistista. Kansallista taidetta ei tällä hetkellä tarvita vaalimaan yhtenäiskulttuuria vaan auttamaan moniarvoisuuden näkemisessä. Taiteessa ei tarvitse puolustautua ulkoista uhkaa vastaan, vaan voi rauhassa punnita globaalin vuorovaikutuksen etuja.

    Klassinen Suomi -sarja tehtiin päivittämään tai jopa muuttamaan käsitystä kansallisesta musiikista. Toivottavasti Suomen musiikista voi muutoksen myötä olla entistä ylpeämpi.

    Pysyväislinkki
  • Osa 9: Tiennäyttäjät

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Tienviitta umpimetsään

    Ykkösketju jäälle! Kärki edellä! Syöttäkää parhaalle! Vauraus valuu alaspäin! Urheilu ja talous hahmottavat menestyksen kiitäväksi nuoleksi, jonka terävä, hiottu kärki läpäisee vastukset. Keskinkertaisempi aines seuraa samasta reiästä myöhemmin jos jaksaa.

    Vaikken haluaisi, Klassinen Suomi hahmottaa musiikkielämää samalla tavoin menestystarinoina ja sankarihahmoina. Ohjelmasarja tylsistä keskinkertaisuuksista ja hylätyistä kehityssuunnista olisi pitkäveteinen, traaginen tai molempia. Menestyjäkeskeinen ajattelu on niin luonnollista ja arkipäiväistä, ettei sitä erota kuin erikseen osoittamalla. Tiennäyttäjät-jaksossa on kyse tästä erikseen osoittamisesta, näkyväksi tekemisestä.

    Jakson otsikossa on ironiaa, jonka tajusin vasta työn ääressä. Valitsimme jaksoon neljä huikeasti menestynyttä tiennäyttäjää - Kuhmon, Avanti!n, Sinfonia Lahden ja Einojuhani Rautavaaran. Mutta tarkemmin ajatellen nämä tiennäyttäjät eivät näytä tietä vaan kohti umpimetsää. Jokainen Suomen musiikkielämän menestyjä on itse raivannut ryteikköön uuden ja oman polun kohti menestystä. Jos sitä polkua seuraa joku muu, se ei ole enää menestymistä vaan matkimista.

    Tämä on arkisen, menestyjäkeskeisen tarinankerronnan vaara. Menestystarinoista ei voi oppia yhtään mitään. Valmiita malleja ei ole. Innovaatioihin ei voi panostaa, koska kukaan ei vielä tiedä mitä ne voisivat olla. Sankaria voi ihailla muttei matkia.

    Ajatellaan vaikka Avanti!a ja Sinfonia Lahtea. Avanti! menestyi olemalla mahdollisimman vähän kaupunginorkesteri, Sinfonia Lahti menestyi olemalla sitä mahdollisimman paljon. Avanti! kehittyi 80-luvun nousukaudella, kun sitä tarvittiin. Sinfonia Lahti kehittyi 90-luvun lamassa, kun sitä ei tarvittu.

    Tekee mieli ajatella, että menestykseen on silti oltava jonkinlainen resepti. Siksi valitsimme jakson alkuun John Storgårdsin kertomaan, että menestys seuraa väistämättä, kun uskoo itseensä, yrittää parhaansa ja tekee oma juttuaan. Minusta se on banaalisti sanottu. Musiikkimaailma saattaa hyvinkin olla täynnä itseensä uskoneita parhaansa tekijöitä, joiden oma juttu ei ole menestynyt lainkaan. Heistä emme ole koskaan kuulleet, emmekä kuule tässäkään sarjassa.

    Kuulemme vain heistä, joiden ympärillä maailma on keikahtanut niin, että omasta jutusta on tullut kaikkien yhteinen juttu. Jos katsomme pelkkiä menestyjiä, emme koskaan näe kokonaisuutta, sitä miksi maailma keikahti. Siksi Klassisessa Suomessa on monta osaa.

    Pysyväislinkki
  • Osa 8: Portinvartijat

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Kaikki tuntevat kaikki?

    Pari tiedustelua lähipiiriltä ja puolen päivän nettisessio - niin on haarukoitu ehdokkaat musiikkipalkinnolle. Muutama tuhat euroa luottomuusikon levyprojektiin kuten aina ja puolet siitä nousevalle kyvylle - niin on tukirahat jaettu. Ja opiskelukaverilla on kuulemma uusi kamarimusiikkiprojekti - niin on festivaaliohjelma täydennetty.

    Sattuneesta syystä tiedän, kuinka helppoa on jakaa mainetta, rahaa ja työtä Suomen taidemusiikkipiireissä. Kaikki tuntevat kaikki, joten hommat hoituvat kaveripiirissä kuten ennenkin. Mitään epäreilua ei tietenkään pääse tapahtumaan, koska kaverisuhteiden on säilyttävä.

    Kuulostaa vaaralliselta, ja sitä se on. "Kaikki tuntevat kaikki" on myös musiikkipiireissä tekosyy olla tutustumatta uusiin tekijöihin. Se on keino puolustaa vanhaa valtaa. Oikeastihan taiteessa vain se mitä ei vielä tunne on arvokasta.

    Portinvartijat-jakso oli syytä tehdä ihan jo vihjaamaan, että pienen maan pienissä musiikkipiireissä on erityispiirteensä. Mutta jakso oli kerronnallisesti haastava. On äärimmäisen kiinnostavaa pohtia musiikkia ja sen tulevaisuutta, mutta on äärimmäisen tylsää pohtia kenellä on rahaa ja valtaa vaikuttaa musiikkiin ja sen tulevaisuuteen. Budjettiraamit, valtarakenteet ja harmaat eminenssit rapisevat kuivuuttaan verrattuna musiikin mehevään maailmaan. Miten kertoa vallasta ja musiikista tasapainoisesti, kun toinen on hauskempaa?

    Kuulijoiden ja katsojien onneksi Portinvartijat ei erittele Suomen taidemusiikkikentän koko valtahierarkiaa, vaan lähestyy asiaa muutaman tapauksen kautta. Musiikkikriitikoiden, harmaiden eminenssien tai orkesterilaitoksen vallasta ei sanota viimeistä sanaa, mutta niistä sanotaan sen verran, että valta tulee näkyviin. Tarkoitus on osoittaa se sinänsä selvä asia, ettei Suomen taidemusiikki ole kasvottomia instituutioita, vaan valtaa käyttäviä ihmisiä. Ja ettei Suomen taidemusiikki ole pysyvässä ja luonnollisessa tilassa, vaan muutoksessa, jonka suuntaan voi ja pitää vaikuttaa.

    Istun muutamassa lautakunnassa jakamassa musiikille rahaa, ja kriitikko-toimittajana jaan mainetta. Olen tyytyväinen Suomen musiikin "kaikki tuntevat kaikki" -rinkiin, koska kuulun siihen itse. Mutta Portinvartijat-jaksoa tehdessä mieleen hiipi ikäviä ajatuksia. "Kaikki jotka tuntevat kaikki" kuuluvat pian menneisyyteen, elleivät opetelleet tuntemaan tulevaisuuden tekijöitä. Ja oma asema rahan ja vallan verkostossa on mennyttä, jos vain puolustaa sen verkoston olemassaoloa eikä aktiivisesti muuta sitä maailman muuttuessa.

    Pysyväislinkki
  • Osa 7: Kaksi maailmaa

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Kun eräs nimeltä mainitsematon viulisti Pekka Kuusisto kysyy sosiaalisessa mediassa neuvoa filosofis- musiikilliseen kysymykseen, hänelle vastaavat muun muassa rock-kitaristi, kansanmuusikko, konemusiikkivelho, heavyprogebasisti ja orkesterimuusikko. Mitä ilmeisimmin Kaksi maailmaa -jakson otsikon parasta ennen -päiväys meni jo umpeen.

    Suomen musiikissa ei ole kahta maailmaa, ainakaan siinä merkityksessä että taide ja viihde, klassinen ja populaari hahmottuisivat vastapuolina. Suomen musiikissa maailmoja on yksi ja monta. Jos jakolinjoja on, ne menevät muualla kuin genrejen välissä - asenteissa, statuksessa ja kontakteissa. Vanha kunnon Ralf Gothóni saattaa vielä kailottaa taidemusiikin ylivertaisuudesta, mutta nykysukupolvi kohauttaa hartioita ja vetäisee seuraavan viuluraidan kokeelliselle räppilevylle.

    Eri genrejen ja kulttuurien vuorovaikutus ei ole 2010-luvun riemukas uudistus, jollaisena halusimme sen näyttää, vaan musiikin ikiaikainen ydin.

    Kaksi maailmaa -jakson parasta ennen -päivämäärää arvioidessa törmäsin Klassinen Suomi -sarjan keskeiseen ilmiöön. Kun yrittää tehdä ajassa kiinni olevaa ohjelmaa huolella, päätyy käsittelemään ajattomia ilmiöitä. Jakson ytimessä piti olla genrejen, etenkin klassisen ja rytmimusiikin vuorovaikutuksen muutos Suomessa, mutta huolella katsottuna mitään muutosta ei ole tapahtunut. Eri genrejen ja kulttuurien vuorovaikutus ei ole 2010-luvun riemukas uudistus, jollaisena halusimme sen näyttää, vaan musiikin ikiaikainen ydin.

    Juju on siinä, ettemme tunnista barokin tanssisarjoja, Brahmsin Unkarilaisia tansseja tai edes George de Godzinskyn viihdesäveliä crossoveriksi, koska aika on hionut niistä kulttuuritörmäysten saumat piiloon. Tunnistamme crossveriksi vain uudet ja oudot kohtaamiset. Mutta ajan myötä niistäkin tulee luonnollinen osa kulttuurin jatkumoa. Seuraava sukupolvi hekottelee sille, että 2010-luvun mediassa vielä tehtiin suuri haloo sähköbasistista orkesterisolistina.

    Kulttuurien kohtaaminen pysyy musiikin ytimenä, mutta siitä puhumisen tavat muuttuvat, ja siksi Kaksi maailmaa sentään puolustaa paikkaansa. Ohjelmaa tehdessä oli hupaisaa ratsata radioarkiston uumenista esimerkkejä siitä, kuinka hämillisesti 1950-luvulla puhuttiin jazzin ja taidemusiikin vuorovaikutuksesta. Toivottavasti Kaksi maailmaa näyttää ja kuulostaa tulevaisuudessa yhtä vanhanaikaiselta kuin ne - silloin tiedämme olleemme kiinni sekä musiikin ytimessä että ajassa.

    Pysyväislinkki
  • Osa 6: Opintie – Ovenkarmeja pitkin kattoon

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Muistan ensimmäisen oikean viulutuntini. Olin viisi tai kuusi. "Missäs olet soittanut?" kysyi Jorma Ikonen, ihan tavallinen viulunsoitonopettaja.

    "Muskarissa mutta se oli tyhmää ja musiikkileirillä mutta sekin oli tyhmää", vastasin.

    "Jaa", sanoi Jorma. "Osaatkos tätä?" Sitten hän riisui kengät ja sukat ja kiipesi ovenkarmeja pitkin kattoon. Siitä tuli ensimmäinen viululäksyni.

    Tämän varhaispedagogiikan mestarinäytteen jälkeen vietin Jorma Ikosen kanssa tunnin viikossa yli kymmenen vuoden ajan. Se on pitkä aika. Ikosen luokalta ei tullut huippuviulisteja, mutta se ei vähennä hänen kanssaan eletyn ajan arvoa.

    Muistan nähneeni vilauksen Csaba Szilvaysta, ja nyt tajuan, että sen vilauksen takia pikkukunnasta tulee edelleen hyviä sellistejä.

    Hajanaiset muistikuvat soitonopiskelusta pikkukunnassa alkavat asettua kulttuuripoliittiseen kontekstiin vasta näin jälkikäteen, yli kolmen vuosikymmenen perspektiivillä. Muistan mikä ero oli kelvottomalla alueorkesterilla ja musiikkiopistojen laadukkaalla yhteissoitolla. Muistan hauskat opettajat ja ne ankarat opettajat joille lahjakkaat joutuivat. Muistan tutkintojen jännityksen, mutta etenkin muistan kuinka hauskaa oli musiikkileireillä. Muistan nähneeni vilauksen Csaba Szilvaysta, ja nyt tajuan, että sen vilauksen takia pikkukunnasta tulee edelleen hyviä sellistejä.

    Silloin 1980-luvulla olin mukana elämässä suomalaisen musiikkikasvatuksen suurta murrosta. Jykevä alue- ja kulttuuripolitiikka sai taidemusiikkikasvatuksen tihkumaan jopa Keski-Suomen perukoille, mutta moni asia vasta haki muotoaan. Vastakkain olivat taidemusiikkiopetuksen jäykät perinteet ja niiden tarjoaminen kaikille samalla tavalla. Törmäyksen tuloksena oli paljon sivistystä mutta myös paljon entisiä teinejä, jotka vihaavat taidemusiikkia katkerasti. Ovenkarmitempun takia vältyin vihalta, mutta saamani sivistyksen kattavuudesta en ole lainkaan varma.

    Klassisen Suomen Opintie-jakso lienee jollain tasolla onnistunut, koska sen tekeminen pöyhi alitajunnasta näitä vahvoja kuvia ja antoi niille myös merkityksen. Silti mietin, kannattaako suomalaisen taidemusiikkikasvatuksen tarinaa kertoa Geza Szilvayn, Tuomas Haapasen ja Jorma Panulan kautta, huippujen kautta, kuten teemme. Olisiko ollut parempi pureutua menneisyyteen ja nykyhetkeen musiikkikasvatuksen ruohonjuuritasolla? Siis sen valtavan enemmistön kokemuksiin, joka ei koskaan nouse kansainväliselle uralle vaan korkeintaan ovenkarmeja pitkin kattoon?

    Toisaalta Szilvay, Haapanen ja Panula ovat oikeita henkilöitä paljastamaan ihanteet, sen millaista musiikkikasvatuksen pitäisi olla. Ja se keskustelu on sittenkin tärkeämpää kuin meidän jokaisen omat muistot moninaisista kohtaamisista musiikin oppimisen kanssa.

    Pysyväislinkki
  • Osa 5: Laulumaa – Miltä laulaminen tuntuu?

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Olin nuori ja viaton ja tarvitsin opiskelupaikan. Päädyin Tampereelle teekkariksi, mikä nykyistä musiikkitoimittaja-minääni yhä hämmentää. Tiesin alitajuisesti, että ala oli väärä, koska jo kuukauden opintojen jälkeen lauloin Tampereen teekkarikuorossa, kirkkokuorossa ja filharmonisessa kuorossa sekä tein frakkikeikkaa mieskvartetilla.

    Kuorovalikoimassani pääsin kokemaan musiikin enimmät puolet – kirkkomusiikin mystisen sielunhoidon, suurteosten jylhän arkkitehtuurin sekä lennokkaan viihteen. Mutta ennen kaikkea kuorot tarjosivat minulle yhteisön, jota teekkaripiireistä en osannut löytää. Sitoutuminen, harjoittelu ja päämäärä hahmottuivat minulle kuoroissa helpommin kuin opinnoissa.

    Teekkarivuonna opin, miltä laulaminen tuntuu. Se tuntuu pimeältä räntäsadeillalta, jonka merkityksettömyyttä voi paeta seurakunta- tai koulusaliin, avaamaan ääntä ja sitten kansiot. Se tuntuu kymmeniltä erilaisilta ihmisiltä, jotka laulun takia ovat ystäviä välittömästi, kyseenalaistamatta. Se tuntuu loppusoinnulta, joka kerrankin jää pärisevän puhtaana kaikumaan kupoleissa. Se tuntuu omalta ääneltäni, joka aina on alavireinen, paitsi silloin, harjoitettuna.

    Musiikki on yhteisö, tila ja keho.

    Ennen pitkää löysin muitakin yhteisöjä, ja kuorolaulu jäi. Mutta lyhyiden diplomi-insinööriopintojeni ansiosta ymmärsin, ettei musiikki todellakaan ole vain nuotteja paperilla tai ääniaaltoja ilmassa. Musiikki on yhteisö, tila ja keho. Nimenomaan laulussa korostuu tunne, että musiikki ei ole väline mihinkään, vaan se on konkreettinen osa minua, ja synnyttää myös meidät, siis yhteyden.

    Oli upea käydä läpi Laulumaa-jakson haastatteluja, joista kaikki tämä nousi vahvasti esiin. Kuoronjohtaja Marjukka Riihimäki puhui taikaverkosta, jonka kuoro heittää yleisön ja itsensä päälle. Jorma Hynninen puhui yhteisveisuusta Viimeiset kiusaukset -oopperan esitysten jälkeen. Ja pelkkä muisto Soile Isokosken äänestä liikutti Tuulikki Närhinsalon kyyneliin.

    Kaiken keskellä tuntui epäolennaiselta jäädä pohtimaan jakson journalistista kysymystä – Onko Suomi laulumaa? Vastausta ei löydä kuuntelemalla puheita vaan kuuntelemalla laulua ja laulamalla itse.

    Pysyväislinkki
  • Osa 4: Nykyaika – Keski-ikäisen kylmä hiki

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Kaikki oli hyvin vielä, kun käsikirjoitin Nykyaika-jakson loppuun kauniita kommentteja nuorisosta. Nuoriso on se joka kapinoi ja muuttaa nykyajan tulevaisuudeksi... Sitten aivan yhtäkkiä tajusin, että koko jaksossa ei puhu ainutkaan nuori. Emme anna kenenkään alle kolmekymppisen kertoa, miten ummehtunut nykyaika on. Emme kerro nykyajasta, vaan ainoastaan miten nykyaikaan tultiin, siis menneisyydestä.

    Kylmä hiki alkoi valua pitkin selkää. Tällainenko on raikas ja vaihtoehtoinen tapani kertoa Suomen taidemusiikista? Miten ihmeessä käsikirjoitan itseni ulos tästä liemestä?

    Tuumaustauon jälkeen päätin antaa itselleni ja työryhmälle anteeksi. Olemme ottaneet tehtäväksemme kertoa musiikista tarinoita, ja tarinoiden muovautuminen vie aikaa. Avanti!-, Toimii!- ja Korvat auki! -sukupolvi huutomerkkeineen vaikutti vahvasti omassa nykyajassaan, mutta sen merkitys hahmottui vasta myöhemmin. Samoin nykymusiikin kehitys darmstadtilaisista dogmeista globaaliin moniarvoisuuteen näkyy vasta nyt, kun kamppailun pöly on laskeutunut unohtuneiden partituurien ylle.

    Ei ole mukava valua kylmää hikeä ja huomata kuuluvansa edelliseen sukupolveen.

    Päätin antaa työryhmälle anteeksi myös sen, että olemme melkein nelikymppisiä ammattilaisia Suomen taidemusiikin valtakeskittymässä nimeltä Yleisradio. Yritämme saada tarinallemme mahdollisimman suuren auktoriteetin ja siksi kerromme sitä pätevien ja kuuluisien haastateltavien kautta. Tuntemattomilla parikymppisillä saattaisi toki olla sanottavaa, mutta entäpä jos valitsemme väärät parikymppiset, ne joista ei koskaan synny tulevaisuutta? Kyllä meille naurettaisiin.

    Tämä on selittelyä, mutta ymmärrettävää. Ei ole mukava valua kylmää hikeä ja huomata kuuluvansa edelliseen sukupolveen. Toisaalta – Nykyaika-jakson myötä tajusin, ettei minulla ole enää mahdollisuuksia ymmärtää nykyaikaa. Saatan viisaasti voivotella nykyisen musiikkinuorison hampaattomuutta, mutta todellisuudessa en edes tiedä, ketä siihen kuuluu ja millaisia juonia se punoo. Ehken edes huomaa, kun oma sukupolveni lopullisesti syrjäytetään.

    Mutta silti uskon, että kolmenkymmenen vuoden päästä seuraava sukupolvi kertoo pääpiirteittäin samanlaisen tarinan nykyajan historiasta kuin me kerromme jaksossa Nykyaika.

    Pysyväislinkki
  • Osa 3: Iso S – Omaa jalustaa sahaamassa

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Meillä musiikkitoimituksessa on Sibeliuksen kipsinen rintakuva, hieman todellista kokoa suurempi. Jouluna sillä on tonttulakki, kesäfestivaaliaikana sillä on nähty Pori Jazz -lippis. Henkilökunnan juhliin se osallistuu päähinevalintojen lisäksi paikkaa yllättävästi vaihtaen.

    Sibelius-rintakuvan seikkailut kertovat musiikkitoimittajien pakonomaisesta tarpeesta karnevalisoida Sibelius. Kipsinen rintakuva symboloi Sibeliuksen valtaa musiikkikulttuurissamme, ja me toimittajat julistamme riippumattomuuttamme siitä vallasta karnevalisoimalla. Me emme ole Sibeliuksen rintakuvan vietävissä, vaan viemme sitä itse!

    Iso S -jaksoa työstimme keskellä kiimaisinta Sibelius 150 -juhlintaa. Vastareaktio tuli kuin oksennus. Sibelius on tietysti pakko käsitellä Klassisessa Suomessa, mutta nyt paljastetaan palvonta ja kaadetaan patsas jalustalta!

    Vaan sepä ei ollutkaan helppoa.

    Toimittaja ei ehkä ymmärrä Sibeliuksen sävellysteknistä mestaruutta, mutta säveltäjä ymmärtää.

    Tutkimustieto ja aika ovat toki kerryttäneet vipuvartta patsaan kaatamiseen jalustalta. Sibeliuksen merkitys kansalliselle identiteetille on paljaana edessämme. Tawaststjernan luentojen hurmoskieli on vanhentunut. Musiikin yhtenäiskulttuuri on murtunut eikä sankareilla ole entistä asemaa.

    Luulimme saavamme lisää vipuvartta haastateltavilta. Kaikilta heiltä kysyttiin Sibeliuksesta ja kaikki he puhuivat mieluusti. Kaikilla heillä oli oma Sibeliuksensa, mutta he puhuivat toisin kuin me patsasta kaatavat toimittajat halusimme. Haastattelimme asiantuntijoita ja mitä syvempi heidän asiantuntemuksensa oli, sitä vähemmän heillä oli tarvetta patsaan kaatamiseen.

    Toimittaja ei ehkä ymmärrä Sibeliuksen sävellysteknistä mestaruutta, mutta säveltäjä ymmärtää, eikä Sibeliuksen varjo sitä näkymää peitä – säveltäjille Sibelius oli suuri. Toimittaja ehkä ironisoi historiallista Sibelius-palvontaa, mutta historioitsija ymmärtää, ettei palvonta ollut Sibeliuksen syytä ja analysoi rakenteet Sibeliuksen ympäriltä. Toimittaja saattaa udella muusikolta näkemyksiä Sibelius-kiimaan, mutta muusikko kohauttaa hartioitaan ja tuumii, että olennainen on nuoteissa. Ja ihan tavallinen musiikinkuuntelun asiantuntija kertoo, että kyllä, Sibeliuksen musiikki kertoo hänelle suomalaisesta luonnosta, vaikka juuri sitä toimittaja ei olisi halunnut enää kuulla.

    Meille musiikkitoimittajille Iso S oli opintomatka pois ennakkoluuloistamme. Matkan aikana huomasimme, että meidän on vaikea kaataa Sibeliusta jalustalta, koska jalusta on laaja ja seisomme sillä itse, osana suomalaista musiikkikulttuuria, jota Sibelius työllään ja taidollaan loi.

    Huomasimme myös, että Iso S -jaksoon oli helpointa löytää tehokasta musiikkia. Sellaista, joka tunnetaan ja joka resonoi alitajunnassa.

    Pysyväislinkki
  • Osa 2: Heimo – Oudon heimon alueella vai kotona?

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    Minä en istu Ylen musiikkitoimituksessa siksi, että klassinen musiikki on parasta. Vaan siksi että teini-iän musiikkileireillä tunsin viimein olevani omieni joukossa. Ja siksi että minut pakotettiin soittamaan viulua niin kauan, että se alkoi tuntua vaivan arvoiselta. Ja siksi että elämä taidemusiikissa on muuttunut kuin kalan elämäksi vedessä.

    Koska taidemusiikin sisällä elävät eivät näe ympäristönsä erityislaatua, teimme Klassiseen Suomeen jakson nimeltä Heimo. Sen lähtökohdaksi otimme tarkastella klassista Suomea – siis oikeastaan itseämme – ulkopuolisena, kuin antropologi joka kohtaa tuntemattoman heimon. Heimon initiaatioriitti on soittotunti. Sen papisto vihitään Sibelius-Akatemiassa. Sen rituaali on konsertti.

    Heimo avaa sen, että Suomen taidemusiikki ei ole nuotinpäitä paperilla ja vuosilukuja. Se on joukko suomalaisia ihmisiä, jotka toimivat yhteisönä keskenään ja suhteessa muihin Suomen musiikkeihin. Joukko on kasvanut hyvin outoihin arvoihin, perinteisiin sekä työn ja puhumisen tapoihin.

    Miten ja miksi, kertoo Heimo, ja siksi se on Klassisen Suomen ydin.

    Heimon initiaatioriitti on soittotunti. Sen papisto vihitään Sibelius-Akatemiassa. Sen rituaali on konsertti.

    Heimoa oli helppo tehdä, koska jokaisella muusikolla on oma, mehukkaaksi muovautunut tarina siitä, kuinka hänestä tuli heimon jäsen. Näitä takahuonetarinoita on hauska välittää sarjan yleisölle. Mutta etnomusikologi Pirkko Moisala pitää huolen, ettei Heimo jää tarinoiksi – hän avaa rituaalit ja initiaatiot ja muun antropologian niin, että heimon outous avautuu myös heimolle itselleen.

    Klassisen musiikin heimoon ei ole helppo tulla ulkopuolelta. Konsertit ovat "kaikille", mutta hovietiketistä periytyvät konserttitavat karsivat väkeä. Jakson yhtenä tehtävänä on miettiä, mitä kynnyksille kannattaa tehdä. Joskus klassinen heimo puolustaa aluettaan kyseenalaisesti, vähättelemällä muita heimoja. Siksi Heimo-jakso on myös taistelua musiikkirasismia vastaan. Kun kaikki, myös klassinen heimo itse, ymmärtävät, miksi heimo on mitä on, sitä aletaan pitää normaalina ja kommunikointi eri heimojen välillä muuttuu rikkaammaksi ja rauhanomaiseksi.

    Yhtä tärkeää on ymmärtää ne ainutlaatuiset ja upeat asiat, jotka tätä vaarantunutta klassista heimoa yhä pitävät koossa. Kuten musiikki, mutta ei vain se.

    Pysyväislinkki
  • Osa 1: Pikkujättiläinen – Tarinoita kuvalla ja äänellä

    kare eskola
    kare eskola Kuva: Yle Kuvapalvelu/ Jyrki Valkama klassinen suomi,Klassinen Suomi

    TV:n ja radion, kuvan ja äänen marssijärjestys Klassisessa Suomessa on selvä. Iso vahva televisio työstää jaksot ensin. Sitten valmiiseen pöytään saapuu pieni ketterä radio (eli minä) ja ottaa uuden kuulokulman. Paitsi että avausjakso Pikkujättiläisen kanssa hakkasimme äänisuunnittelija Pentti Männikön kanssa päätämme kaiuttimiin todella pitkään.

    TV heittää sarjan alkuun ykkösketjun jäälle. Salonen, Saariaho ja Kuusiston Pekka kertovat tarinaansa, ja katsoja hykertelee taustan vanhoille valokuville. Jaksosta avautuu runsaudensarvi - asiaa tähtimuusikoista, työnteosta, virtuoosimyytistä, kapellimestarisankareista ja kaiken sen merkityksestä Suomessa. Paketti pysyy kasassa mehevien kuvien avulla. Kuva luo yhteyksiä. Kuva kommentoi ja kyseenalaistaa. Kuva tukee nopeita leikkauksia asiasta toiseen, jopa vaatii niitä. Kuva pakkaa puheen tiheämmäksi.

    Radiossa tarina pitää kertoa toisin. Pikkujättiläisessä ajattelin, että olisi ollut helpompi tehdä se alusta asti itse, radiolle. Kuva on niin vahva, että se roikkui radioversiossa mukana liian pitkään. Se tosin on kuvalle kunniaksi.

    Radioversiosta täytyy tehdä paljon selvempi ja väljempi, koska ääni vihjailee hitaasti sen mitä kuva kertoo heti. Radiokuulija on aina myöhässä. Hän joutuu itse rakentamaan tarinan, ja rakentaminen vaatii aikaa.

    Palaavat, tunnistettavat äänet auttavat kuulijaa. Tällä kertaa tein ne harjoituskopista, joka on jakson keskeinen aihe, sekä Esa-Pekka Salosen LA Variationsista, joka sävyllään vie ajatukset kapellimestari- ja säveltäjätähtiimme, vaikka kappaletta ei tunnistaisi.

    Radiossa ei kannata sanoa suoraan – luontevampaa on vain kutitella korvaa ja mielikuvitusta.

    Ymmärrettävyys ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa. Radiossa ei kannata sanoa suoraan – luontevampaa on vain kutitella korvaa ja mielikuvitusta. Kuulijasta on mukava miettiä, miksi juuri nyt tulee tämä musiikki, kunhan asia jotenkin ratkeaa hetken päästä.

    Radioversiointia aloitellessa murehdin sitäkin, ettei konseptissa mahdu kertomaan, kuka puhuu. Klassisen musiikin harrastajakaan ei tunnista sataa haastateltavaa äänestä, eikä radiossa saa nimiä ruutuun. Vähitellen aloin silti luottaa äänikerronnan vahvuuksiin. Pekka Laine on saanut haastateltavat puhumaan niin hyvin, että asia ja äänensävy tempaavat mukaansa. Esimerkiksi Apocalyptican Perttu Kivilaakso puhuu klassisesta niin rockisti, että puhetapa merkitsee paljon enemmän kuin hänen nimensä.

    Kun kuulija saa kuvitella ja hoksata itse, hän haluaa kuulla enemmän. Eipä siinä, kun katsoo saman jakson TV:stä, kokee enemmän kerralla, ja sekin palkitsee.

    Pysyväislinkki