Fennada-klassikot

Matti Kassila ohjasi vuonna 1969 neljännen Palmu-elokuvansa, joka tiukimman koulukunnan mielestä ei ole Palmu-elokuva ollenkaan. Mika Waltarihan ei osallistunut enää tämän elokuvan tekoon. Tuloksena olikin siis jotakin ihan muuta: pistämättömän hauska ajankuva Suomesta, josta idänsuhteiden herkistämien valtiovallan ja tv:n parista löytyi runsaasti herkullista parodioitavaa.

Ohjaaja Tapio Piirainen kirjoitti muistokirjoituksen joulukuussa kuolleelle kollegalleen ja ystävälleen Matti Kassilalle: "Suomalaisen elokuvan Grand Old Man siirtyi tuotanto-olosuhteisiin, joissa aika, filmi ja raha riittävät ikuisesti".

Värejä, tanssia ja liikettä – iloa, lauluja ja mielikuvitusta – näistä on parhaat musikaalit tehty ja siten myös Teeman musikaalikesä! Lauantaisin 9.6.–25.8.

Viattomat suomalaisneidot Tukholman syntisessä kurimuksessa! Rokkaavat lättähatut pilkkaavat perheenisää! Nuorta erotiikkaa Hämeenkyrön yössä! Iskelmän ja Coca-Colan lapset kokoontuvat Rytmikellarissa! Opiskelijaradikaaleja, pornolehtiä ja pettämistä! Elävä arkisto julkaisee Fennada-Filmin nuorisokuvauksia vuosilta 1952–1969.

Fennada-Filmin Taas tyttö kadoksissa! valmistui vuonna 1957. Käsikirjoitus pohjautui löyhästi muutamaa vuotta aiemmin tapahtuneeseen Kyllikki Saaren surmaan, vaikka tuotantoyhtiö virallisesti kiistikin yhtymäkohdan. Ville Salmisen viimeiseksi ohjaukseksi Fennada-Filmille jäänyt elokuva oli lähtökohdiltaan trilleri, johon matkan varrella sekoittui muitakin genrejä.

Fennada-Filmin Anu ja Mikko (1956) oli ohjaajansa Ville Salmisen kolmas Karjala-aiheinen elokuva, joka pohjautui samannimiseen näytelmään. Elokuvaan kiinnitettiin nimirooleihin muun muassa Säkkijärven polkan näyttelijöitä. Aikalaiskritiikissä elokuva sai osakseen myönteisiä arvioita mutta myös ankaraa arvostelua.

Palavasilmäinen näyttelijäkaunotar Mirja Mane nousi komeetan tavoin elokuvatähdeksi 1950-luvulla. Elävä arkisto esittää Manen viidestä elokuvasta kokonaisuudessaan kolme: elokuvat Noita palaa elämään, Saariston tyttö ja Kuningas kulkureitten. Nämä Roland af Hällströmin Fennada-Filmille tekemät nopeat ohjaukset kertovat myös sen, miten ja miksi Manen elokuvaura sittenkin jäi tähdenlennoksi.

Tapaninpäivän lahjapaketissa Suomen elokuvahistorian paras komediallinen dekkarisarja. Kaikki Palmut, olkaa hyvä. Lisäksi Pentti Siimes muistelee Palmujen kuvauksia.

Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaisemassa teoksessa Punainen viiva eletään hetkiä ennen ja jälkeen ensimmäisten eduskuntavaalien. Matti Kassila ohjasi tarinan elokuvaksi puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1959. Romaanin tavoin elokuva piirtää vahvan kuvan ajasta, jolloin aikanaan sisällissodaksi syvenevä juopa kansan kesken alkoi näkyä.

Jörn Donner piirsi kesällä 1965 elokuvassaan Täällä alkaa seikkailu ääriviivat sellaiselle kansainväliselle Helsingille, jonka hän itse toivoi näkevänsä. Kohde oli hänelle tuttu, mutta näkökulma korostetun vieraantunut. Uusin, kansainvälisin ottein toteutettu Harriet Anderssonin tähdittämä elokuva oli menestys sekä Suomessa että Ruotsissa.

Fennada-Filmin vuonna 1953 tuottama Kolmiapila kurotti kohti uutta elokuvakerrontaa ja oli ensimmäinen kotimainen episodielokuva. Valistushenkinen sanoma kerrotaan kolmen itsenäisen tarinan kautta: episodit ovat ohjanneet Esko Töyri, Kyllikki Forssell ja Roland af Hällström. Pääosissa nähdään komea kavalkadi aikakauden nimekkäimpiä näyttelijöitä.

Melasniemen veljekset Pertti ja Eero ruumiillistavat 1960-luvun lopun kapinallisuuden ja nuoren yrittäjyyden Erkko Kivikosken elokuvassa.

Sotilasfarsseista muodostui Suomeen 1950-luvulla oma selkeä lajityyppinsä. Niiden ahkerin valmistaja oli Fennada-filmi, joka teki vuosina 1952–1958 kaikkiaan seitsemän komediaa kurittomien "monnien" eli alokkaiden toilailuista – yhden joka kesä.

Vuoden 1953 syksyllä valmistunutta kepeää seikkailudraamaa Kuningas kulkureitten on pidetty ohjaaja Roland af Hällströmin välityönä. Fennada-Filmi yhdisti suomalaisten ihannoimaan kulkuriromantiikkaan aineksia Don Juanin tarusta ja Rosvo-Roopen seikkailuista. Takuutuotetta kritisoitiin laskelmallisuudestaan ja elokuvaan suhtauduttiin aikalaisarvioissa nuivasti.

Teuvo Pakkalan suosittu musiikkinäytelmä Tukkijoella on innostanut näytelmäohjaajia ja elokuvantekijöitä lukuisiin tulkintoihin. Suosituin elokuvaversio on Roland af Hällströmin ohjaus vuodelta 1951. Kriitikoiden sydämiä elokuva ei sulattanut, mutta reipas kansankomedia miellytti yleisöä. Komeat koskikohtaukset ovat osa suomalaista elokuvahistoriaa ja teosta on pidetty tukkilaiselokuvien parhaimmistona. Pääosissa hurmaavat Tauno Palo ja Rauni Ikäheimo.

Matti Kassilan 1960-luvun alussa ohjaamat, Mika Waltarin teoksiin perustuvat Komisario Palmu -elokuvat ovat klassikkoelokuvia isolla alkukirjaimella. Elävä arkisto tarjoaa niistä katsottavaksi kokonaisuudessaan kaksi: Kaasua, komisario Palmun sekä Tähdet kertovat, komisario Palmun. Jälkimmäinen sai alkunsa edellisen ensi-illassa.

Ville Salmisen vuonna 1953 ohjaama musiikkikomedia toi Grimmin klassikkosadun kotoisaan koskimaisemaan. Tässä versiossa on juoni kuitenkin sivuosassa: tärkeintä oli, että elokuva tuotti katsojalleen hyvää mieltä. Siinä se onnistui, sillä terävin aikalaiskritiikki koski lähinnä liiallista "säärtensätkyttelyä" ja Nuhanenän aivastelua.

Kun Hannu Leminen vuonna 1949 päätti ohjata merirosvoaiheisen elokuvan, oli käytännön kekseliäisyydelle tilausta. Resursseja ei juuri ollut, mutta huippusuositun laulelman, Tauno Palon ja lainamateriaalin turvin saatiin aikaiseksi ainakin merikelpoinen, ellei peräti Hollywood-tasoinen historiallinen seikkailuelokuva.

Mikko Niskaselta valmistui vuonna 1963 ennätykselliset kaksi kiitettyä sota-aikaan sijoittunutta elokuvaa. Molemmissa liikutaan itärajan tuolla puolen: toisessa komennuksella, toisessa omin luvin. Sissit sukelsi syvälle sotilaan sieluun, Hopeaa rajan takaa kertoi tositapahtumiin pohjaavan seikkailun.

Tuntemattoman sotilaan menestyksen myötä sodasta etsittiin uusia elokuva-aiheita. Yksi valkokankaalla käsittelemätön teema oli siirtoväen näkökulma sotaan. Ville Salminen ohjasi Fennadalle vuonna 1956 aiheesta kunnianhimoisen ja kiitetyn elokuvan, jota hän itsekin piti parhaimpanaan.