Kulttuurin huumehistoria

Huume-elokuvat valistivat, moralisoivat ja pelottelivat, kunnes Trainspotting uudisti koko genren.

”Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta”, Britannian pääministeri Margaret Thatcher erehtyi sanomaan 1980-luvulla, ”on vain yksilöitä”. Sitten tuli tekno – ja ekstaasi.

Reggae-musiikkia ja kannabista ei voi erottaa toisistaan. Niillä on yhteinen kulttuurihistoria. Jamaikalaiset artistit ovat laulaneet ylistystä yrtille 1970-luvun alusta lähtien.

Lehtimies Veikko Ennala perehtyi 1950-luvun Helsingin kaduilla liikkuviin huumeisiin kokeilemalla niitä itse.

Kesällä 1967 Paul McCartney tunnusti käyttävänsä LSD:tä ja John Lennon selitti, että hänen sanoituksiinsa vaikuttivat vain Liisan seikkailut ihmemaassa.

Lasten saduista on tullut osa huumekulttuuria. Valkoista kania 1960-luvulla jahdanneet hipit ovat jo eläkkeellä, mutta Liisa jatkaa seikkailujaan kasvamatta aikuiseksi.

Billie Holiday oli kaikkien aikojen paras laulaja. Sensaatiolehdet olivat hänen kimpussaan. Heroiini hallitsi hänen elämäänsä. Billie Holidayn tarina on myös Edith Piafin tarina, Amy Winehousen ja monen muun naisartistin tarina.

Marihuana, morfiini, heroiini, LSD. Beatnikit korostivat spontaania luovuutta. Mieltä avarrettiin huumeilla. Samoin olivat tehneet jo beatnikien ihailemat romantiikan ajan taiteilijat ja symbolistit.

Jos tahdot soittaa kuin Bird, sinun on elettävä kuin Bird, tiedettiin 1940-luvun jazzpiireissä New Yorkissa.

Ensimmäinen maailmansodan jälkeen Euroopassa nuuskattiin kokaiinia jazzin raikuessa. Myös suomalaiset kulttuuripiirit olivat huumehuuruisia 1920-luvulla.

Synkkämielisyys on vallannut Sherlock Holmesin. Kiihkeä mieli kaipaa tekemistä, mutta ratkaistavia juttuja ei ole. Neulanjäljet täplittävät etsivän käsivartta. Etsivänero kamppailee tylsyyttä vastaan huumeilla.

Nuorten säveltäjien ja kirjailijoiden vimmaiset oopiumitunnustukset johtivat myyttisen rappiotaiteilijan syntyyn.