Uudet levyt

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun decacordeen eli kymmenkieliseen kitaraan erikoistunut Mari Mäntylä julkaisi ensimmäisen soololevynsä Alba-yhtiöllä. Yksi Mäntylän työskentelykohteista on kotimainen decacorde-bandoneon-duo Duo Dryades. Yleisestikin hänet kutsutaan paikalle, kun tarve vaatii tätä kitaransoiton erikoislajia.

Gabriel Faurén musiikkia on kenties maailman helpointa esittää. Ranskalaisen suurmiehen makea pursote osuu juuri siihen lokeroon, jossa reilumpikin unenomainen pöpperöiminen saattaa saada sekä esittäjän että yleisön puolihuolimattoman hyväksynnän. Helpompaa musiikkia on tietenkin olemassa faktisesti, mutta sudenkuoppaklasarin metsästä ainakin puoli hehtaaria on varattu jättiläisten vanavedessä aina tulevalle nimelle Fauré. Kolmekymppinen sellisti Andreas Brantelid ja pianisti Bengt Forsberg eivät lukeudu kuitenkaan Faurén alisuorittajiin.

Koska Seattlen sinfoniaorkesteri on ollut levyttäjänä koko historiansa ajan ahmatti, se on loogisena tulemana saapunut myös Ranskan viime vuosisadan musiikin tontille. Vauhtia tälle antaa myös se, että seitsemättä kauttaan taiteellisena johtajana aloittava Ludovic Morlot on ranskalainen. Orkesteri perusti vuonna 2014 oman levymerkin, minkä jälkeen ensin oli kolminkertaisesti Henri Dutilleux’n vuoro, ja nyt seattlelaiset sukeltavat Olivier Messiaenin vahvasti uskonnolliseen väriloistoon.

Yksi musiikkikriitikon hauskimpia ajatusleikkejä on miettiä, miten jyrkästi kulloinkin jonkun teoksen vaikuttavuus laskisi, jos esiintyjät korvattaisiin itseään rajusti heikompitasoisilla. Ukrainalaisen Valentin Silvestrovin teoksissa tuo kosahdus on potentiaalisesti niin kuuluva, että tämä uskottavuuden rajoja nätisti venyttävä sävelkieli muuttuisi aivan tyhjänpäiväiseksi. Sen osoittaa myös Naxos-levymerkin uutuus täynnä Silvestrovin jousiorkesterikappaleita.

Mikä voisikaan olla konserton kirjoittajalle vapauttavampaa kuin antaa tiedostetulla tavalla solistin olla yksinäinen “taistelija orkesteria vastaan”? Fraasi esiintyy toistuvasti, kun on puhe romantiikan ajan konserttojen kerronnallisesta asetelmasta. Säveltäjä Brett Dean voi nauttia ehkä jonkinlaisesta teostyypin kirouksesta irti pääsemisestä. Siis ettei tarvitse enää verrata itseään parrakkaisiin kipsipääsetiin, mutta tämä kaikki on filosofiana vain näennäistä kulisseissa kikkailua. Tarvitaanko tässä asiassa pyörän keksimistä uudelleen tai vastaavasti ranttaliksi pistävää vanhan painolastin ironisointia? Nimittäin aivan turhaa on demonisoida, ettei muka konserttoja saisi säveltää konsertoiviksi kaksintaisteluiksi. Haters gonna hate, jatkossakin.

Miksi ihmeessä Jouko Harjanteen uutuuslevylle piti antaa niin korni otsikko kuin The Beautiful Trumpet of my Soul (Sieluni kaunis trumpetti)? Siksi että The Mambo Kings -elokuvassa on kappale Beautiful Maria of my Soul. Valitettavasti se ei ole niin tunnettu, että otsikon kornius hälvenisi, ja levyn valikoima elokuva- ja viihdemusiikkia on sekin koottu ailahtelevalla tyylitajulla. Auttaako siinä enää Harjanteen ja pianisti Tuomas Turriagon tasalaatuinen soitto?

Kohta kuusikymppinen Tommie Haglund ei ole Ruotsin kansainvälisesti tunnetuimpia säveltäjiä, mutta silti kotimaassaan palkittu ja arvostettu. Haglund säveltää melankolista, sielun tummia syövereitä luotaavaa musiikkia, mikä Ruotsissa on niin suuri erikoisuus, että Haglundista tehtiin peräti tv-dokumentti. Nyt BIS on julkaissut uudella levyllä Tommie Haglundin keskeistä tuotantoa, ja kyllähän se tuntuu varsin epäruotsalaiselta - eli oikeastaan kotoisalta.

Marc-André Hamelin tunnetaan teräsnäppisenä virtuoosina, joka kaivelee musiikin historiasta unohdettua mutta näyttävää soitettavaa, mitä vaikeampaa sitä parempi. Mutta ohhoh! Nyt Hamelin on löytänyt soitettavakseen minimalisti-eksentrikko Morton Feldmanin teoksen For Bunita Marcus: yli seitsemänkymmentä minuuttia hitaita, yksittäisiä säveliä, joista ei muodostu mitään mitä voisi pitää musiikkina. Virtuositeetin sijalla on meditaatio, ilmaisun sijalla on jatkuva hiljaisuus, draaman sijalla on tapahtumattomuus. Mitä siitä seuraa?

John Sheppard vetäisi musiikin historiassa sikäli lyhyen tikun, että hänen tarkkaa syntymävuottaan ei tiedetä - niinpä viisisataavuotisjuhlat jäävät viettämättä, kokonaislevytykset julkaisematta ja merkitys uudelleenarvioimatta. Onneksi Westminsterin katedraalikuorolla on niin pitkä historia, ettei se välitä pikku epätarkkuuksista, vaan juhlii Sheppardin noin viittäsataa vuotta upealla levyllä, jossa paljastuu hänen vokaalipolyfoniansa laveus, outous ja upeus.

Kun Kamus-jousikvartetti voitti Yleisradion vuoden levy 2016 -palkinnon, yhtenä kriteerinä oli loistelias ohjelmistosuunnittelu, jonka avulla näennäisen erilaiset teokset punoutuivat tiheäksi merkitysverkoksi. Samaa oivallusta on kvartetin uutuuslevyllä, kun Esa-Pekka Salosen Homunculus kohtaa Ligetin ensimmäisen ja Brittenin viimeisen jousikvarteton.

Gustav Mahlerin sinfoniat ovat tunnetusti kapellimestarimusiikkia – musiikkia, jonka onnistumisessa kapellimestarilla on suorastaan elintärkeä rooli. Mahlerin sinfonioiden kokonaislevytyksiä ovat tehneet jo monet suuret sekä vielä suuremmat mestarit, mutta voisi edelleen sanoa, että koko syklin tekeminen on tietoinen käyntikortti suurten joukkoon. Sellaiseen on nimensä kirjoittanut Osmo Vänskä, joka on aloittanut Minnesotan orkesterinsa kanssa suurtyön Mahlerin Viidennellä sinfonialla.

Yksi musiikinhistorian häkellyttävimmistä kertomuksista sai päätöksensä viisi vuotta sitten Elliot Carterin siirtyessä vajaan 104 vuoden iässä ajasta ikuisuuteen. Mestari sävelsi loppuun asti, ja Ondinen tuoreella julkaisulla kuullaan hänen myöhäisiä teoksiaan pianolle ja orkesterille sekä kamariorkesterille. Kauniimpaa kunnianosoitusta Carter ei olisi itsekään varmasti kaivannut: esittäjinä on maailman ehdottomaan eturiviin kuuluvia taiteilijoita.

Klassisromanttisen kantaohjelmiston esittämisessä ei pääse pakoon kysymystä siitä soitetaanko teräs- vai suolikielillä, vibratolla vai ilman. Oslo String Quartet eli Oslon jousikvartetti soittaa moderneilla soittimilla ja varsin modernisti Beethovenin ja Schubertin Jousikvartetoita. Soittimia tärkeämmäksi nousee itse musisointi, joka on huippuunsa hiottua ja keskittynyttä, jos soikin 2L:n tuotantona jopa liiankin intensiivisesti.

Skotlannin kamariorkesterin soolokäyrätorvisti Alec Frank-Gemmill sekä oiva pianisti Alasdair Beatson käyttävät uudella levyllään neljää eri luonnontorven ja fortepianon yhdistelmää kattaen niillä koko 1800-luvun Beethovenin ajasta 1900-luvun alkuun. Sointierot ovat huomattavia, ja ilmaisullisesti erilaisten torvien käyttäminen – mäntämallisilla venttiileillä ja ilman – auttaa ymmärtämään miltä ne ovat aikanaan kuulostaneet yleisön ja säveltäjien korviin.

Klarinetista on tullut liki kolmesataa vuotisen historiansa aikana jatkuvasti enemmän ja enemmän mainstream-soitin. Se omaa puhaltimeksi laajan rekisterin sekä oivat mahdollisuudet eri väreihin, sekä hiljaisiin että voimakkaisiin. Klarinetin ilmeistä kansanomaisuutta on käytetty hyväksi sekä vanhassa että uudessa musiikissa. Suomessa soihdunkantajana on kunnostautunut Kari Kriikku, ja naapurimaassa Ruotsissakin on Martin Fröst. Viime vuosina kansainväliseksi tähdeksi noussut ruotsalainen Emil Jonason loistaa uudella levyllään kahden itselleen hienosti sopivan uuden teoksen parissa: Christian Lindbergin näyttävän Klarinettikonserton sekä Osvaldo Golijovin Kvinteton – klezmer-klarinetille ja jousikvartetolle.

Renessanssin lukuisten musiikkiammattilaisten joukosta löytyy persoonallisia säveltäjiä, joiden sävelkielen rikkaudesta pääsee onneksi jälleen nauttimaan täysipainoisesti. Kiinnostus vanhaan musiikkiin on johtanut koulutuksen tasonnousuun myös renessanssin vokaalimusiikissa, kun pakonomainen suurten oopperaäänien kouliminen on antanut tilaa myös toisenlaiselle äänenkäytölle. Renessanssin kultaisesta vuosisadasta nimensä ottanut lauluyhtye Cinquecento pitää puhtaan, ilmeikkään ja linjakkaan lauluyhtyekulttuurin lippua erityisen korkealla.

Myöhäisrenessanssin kosketinsoitinsäveltäjistä suurimpiin lukeutuva William Byrd on aina lukeutunut minusta musiikinhistorian kiinnostavimpiin hahmoihin. Jo aikanaan ylistetty, Shakespearen ajan Englannissa pitkän iän elänyt ja vaikuttanut säveltäjä loisti kaikissa aikansa sävellyslajeissa. Kosketinsoittimille Byrd sävelsi vivahteikkaasti ja puhuttelevasti; hänen myöhäiset virginaalisävellyksensä hehkuvat voimakasta inhimillistä paloa Aapo Häkkisen tuoreella levyllä Alballe.

Ottaen huomioon sen, kuinka huomattavan upeita Nikolai Andrejevitš Roslavetsin pianoteokset ovat, on suorastaan sääli, ettei tämän Neuvostoliiton nitistämän futuristin musiikkia kuule useammin. Epäkohtaa korjaa Olga Andryuschenko uudella tupla-CD:llään: Roslavetsin pianoteokset saavat hioituneet, musiikillisesti tyydyttävät tulkinnat hivenen mattaisina ja kapeina äänityksinä.

Englantilainen, kutkuttavasti nimetty ”The Harmonius Society of Tickle-Fiddle Gentlemen” on erikoistunut kaivamaan esiin tuon ajan parasta ja nykyisin huonommin tunnettua musiikkia. Uusimmalla levyllään yhtye kutittelee määriläisen Josef Guretzkyn konserttoja. Guretzky oli yksi ajan kiertävistä virtuooseista ja ilmeisen kekseliäs säveltäjä. Hän yhdisteli italialaista tyyliä omaan persoonalliseen määriläis-slaavilaiseen rytmikkaansa, ja hänen muotoratkaisunsa ovat bachmaisesti sujuvia ja orgaanisia vältellen perusitalialaista blokkiintumista.

Aurinkokuninkaan ajan ykkössäveltäjä Ranskassa, Jean-Baptiste Lully, nousee Parnassós-vuorelle François Couperinin teoksessa L’Apothéose de Lully. Sinne hänet noutaa itse Apollo, joka ensi työkseen tutustuttaa Lullyn italialaisen musiikin muusiin ja erityisesti Lullyn italialaiseen kollegaan, myös jumalten joukkoon nostettuun Arcangelo Corelliin. Apollo vakuuttaa Lullyn ja Corellin siitä, että musiikki täydellistyy vasta kun ranskalaiset ja italialaiset maut yhdistyvät.