Uudet levyt

Renessanssin lukuisten musiikkiammattilaisten joukosta löytyy persoonallisia säveltäjiä, joiden sävelkielen rikkaudesta pääsee onneksi jälleen nauttimaan täysipainoisesti. Kiinnostus vanhaan musiikkiin on johtanut koulutuksen tasonnousuun myös renessanssin vokaalimusiikissa, kun pakonomainen suurten oopperaäänien kouliminen on antanut tilaa myös toisenlaiselle äänenkäytölle. Renessanssin kultaisesta vuosisadasta nimensä ottanut lauluyhtye Cinquecento pitää puhtaan, ilmeikkään ja linjakkaan lauluyhtyekulttuurin lippua erityisen korkealla.

Myöhäisrenessanssin kosketinsoitinsäveltäjistä suurimpiin lukeutuva William Byrd on aina lukeutunut minusta musiikinhistorian kiinnostavimpiin hahmoihin. Jo aikanaan ylistetty, Shakespearen ajan Englannissa pitkän iän elänyt ja vaikuttanut säveltäjä loisti kaikissa aikansa sävellyslajeissa. Kosketinsoittimille Byrd sävelsi vivahteikkaasti ja puhuttelevasti; hänen myöhäiset virginaalisävellyksensä hehkuvat voimakasta inhimillistä paloa Aapo Häkkisen tuoreella levyllä Alballe.

Ottaen huomioon sen, kuinka huomattavan upeita Nikolai Andrejevitš Roslavetsin pianoteokset ovat, on suorastaan sääli, ettei tämän Neuvostoliiton nitistämän futuristin musiikkia kuule useammin. Epäkohtaa korjaa Olga Andryuschenko uudella tupla-CD:llään: Roslavetsin pianoteokset saavat hioituneet, musiikillisesti tyydyttävät tulkinnat hivenen mattaisina ja kapeina äänityksinä.

Englantilainen, kutkuttavasti nimetty ”The Harmonius Society of Tickle-Fiddle Gentlemen” on erikoistunut kaivamaan esiin tuon ajan parasta ja nykyisin huonommin tunnettua musiikkia. Uusimmalla levyllään yhtye kutittelee määriläisen Josef Guretzkyn konserttoja. Guretzky oli yksi ajan kiertävistä virtuooseista ja ilmeisen kekseliäs säveltäjä. Hän yhdisteli italialaista tyyliä omaan persoonalliseen määriläis-slaavilaiseen rytmikkaansa, ja hänen muotoratkaisunsa ovat bachmaisesti sujuvia ja orgaanisia vältellen perusitalialaista blokkiintumista.

Aurinkokuninkaan ajan ykkössäveltäjä Ranskassa, Jean-Baptiste Lully, nousee Parnassós-vuorelle François Couperinin teoksessa L’Apothéose de Lully. Sinne hänet noutaa itse Apollo, joka ensi työkseen tutustuttaa Lullyn italialaisen musiikin muusiin ja erityisesti Lullyn italialaiseen kollegaan, myös jumalten joukkoon nostettuun Arcangelo Corelliin. Apollo vakuuttaa Lullyn ja Corellin siitä, että musiikki täydellistyy vasta kun ranskalaiset ja italialaiset maut yhdistyvät.

Julia Lezhneva lauloi itsensä suomalaisten sydämiin voittamalla Mirjam Helin -kilpailun vuonna 2009. Siitä alkanut kansainvälinen ura on pitänyt hänen konserttivierailunsa harvoina, mutta onneksi tarjolle on tullut huikeita soololevyjä - ensin Rossinia, sitten Händeliä. Uuden levyn säveltäjä on tuntemattomampi, mutta silti levy on entisiäkin parempi, ja osoittaa että Lezhneva on löytänyt ainutlaatuiselle äänelleen mitä parhaimman käyttökohteen. Carl Heinrich Graunin säkenöivät, näyttävät ja huippunopeat koloratuuriaariat sujuvat Lezhnevalta kuin vettä valaen.

Sopraano Renée Fleming on ennättänyt levyttää vaikka kuinka, mutta onneksi Decca-yhtiö yhä keksii hänelle mielekkäitä ja tyylikkäitä projekteja. Uusimman levyn laimeanlavea otsikko "Distant Light" kätkee taakseen elegantin, pelkistetyn ja ajankohtaisenkin ohjelmiston, joka pitää valonhohtoista tunnelmaa hyvin yllä.

"Kaksi kauneinta barokkiääntä ensimmäistä kertaa samalla levyllä", mainostaa Sony Classicalin uutuus itseään, ja mainoksella on poikkeuksellisesti katetta. Sopraano Nuria Rial ja kontratenori Valer Sabadus todella ovat kaksi kauneinta barokkiääntä, tai ainakin ihastuttavia, kerubikasvoisia suklaanappisilmiä, joiden yhteistä laulutaidetta ei voi happamana kuunnella, semminkin kun ohjelmistona on mitä hempeintä oratoriomusiikkia 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta.

Jaan Rääts (s. 1938) kuuluu Veljo Tormisin ja Arvo Pärtin kanssa siihen virolaiseen säveltäjäpolveen, joka 60-luvulla toi maansa musiikin osaksi kansainvälistä uuden taidemusiikin kenttää. Tormisin ja Pärtin lailla Rääts teki sen aivan omalla tavallaan, ja nyt se tapa on ainakin osaksi dokumentoitu Grand Piano -merkin levylle, jolla Nicolas Horvath soittaa Räätsin pianosonaatteja.

Mie Miki on japanin kuuluisin klassinen haitaristi - korkealle arvostettu sekä Keski-Euroopassa että Kaukoidässä ja paljon levyttänyt. Pianistitaustaisena Miki soittaa pianoharmonikkaa toisin kuin suomalaiset kollegansa, joten voisi kuvitella, että Bachin Das Wohltemperierte Klavier -kokoelman kosketinsoitinhitit luonnistuvat häneltä idiomaattisesti.

Beethovenin musiikillisen kielen puhe välittyisi meille varmasti esikuvallisemmin aikalaissoittimin soitettuna, fortepianolla ja niin edelleen. Sanoisin silti, että Lars Vogt on uudella levyllään onnistunut kääntämään tuon puheen nykyflyygelille ja -orkesterille Ludwig van Beethovenin Ensimmäisessä pianokonsertossa. Musiikillinen viesti välittyy vahvasti ja uskottavasti.

Täytyy sanoa, että Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin jäsenistä koostuva Alma Quartet oikoo uudella levyllään minunkin käsityksiäni Erwin Schulhoffista. Holokaustin uhrina pidetty säveltäjä olikin – lopullista kohtaloaan yhtään vähättelemättä – yksi Maailmansotien välisen ajan kiinnostavimpia ja omaperäisimpiä säveltäjiä. Schulhoff on Stravinskyn, Bartókin, Janáčekin ja Alban Bergin aikalainen, heidän kaltaisensa ja vieläpä heidän vertaisensa taiteilija, joka viihtyi dadaistien seurassa.

Näin kevään lopuksi kannattaa kammata viime syksyn julkaisuja, josko sieltä vielä onnistaisi löytää helmiä. Ja löytyyhän niitä: Ian Bostridgen ja Antonio Pappanon upea albumi William Shakespearen teksteihin sävelletyistä lauluista hakee monellakin tasolla vertaistaan. Mukana on myös Shakespearen oman ajan tulkintoja Bardin lauluista Elizabeth Kennyn aistikkaalla luuttusäestyksellä.

Harpisti Lavinia Meijer on ottanut omakseen Philip Glassin vuonna 1994 pitkän työstön jälkeen julkaisemat Pianoetydit ja siirtänyt niistä valikoiman harpun taianomaiseen sointimaailmaan. Aivan kuten saksofonisti Amy Dickson helmikuussa arvioimallani levyllään Lavinia Meijerkin pääsee sovituksillaan lähemmäs jotain sellaista, minkä ainakin minä aistin olevan alkuperäisversioita syvemmällä, lähempänä tämän eriskummallisen musiikin sisintä.

Adolph Henselt oli yksi 1800-luvun maineikkaimmista virtuoosipianisteista, ikätovereidensa Chopinin ja Lisztin rinnalla. Baijerilaissyntyisen Henseltin ”löysi” samainen kriitikko kuin Chopininkin eli Robert Schumann, joka kirjoitti hänen ensimmäisestä julkaisustaan, Lemmenjuoma-variaatioista ylistävän arvion. Vuonna 1837 valmistunut teos sai kantaesityksensä Clara Wieckin eli tulevan Schumannin toimesta, ja läpi vuosisadan Henselt nautti suurta arvostusta. Ja ennen kaikkea Henselt oli avittamassa venäläisen romanttisen pianokoulun huikeaa menestystarinaa.

Mandoliinimies Chris Thile, sellisti Yo-Yo Ma ja kontrabasisti Edgar Meyer ovat amerikkalaisia huippuinstrumentalisteja, jotka soittavat mitä vaan ja yleensä nopeasti, näyttävästi ja myyvästi. Kun sain käteeni heidän tuoreen Bach-levynsä, pelkäsin sekä kokoonpanon soinnillista mahdottomuutta että miekkosten taipumuksia nopeuskilpailuun, kikkailuun ja tyylirikkoihin. Sitä suurempi oli ihastukseni, kun levy osoittautui hiljaiseksi ja sydämelliseksi yhteissoittohetkeksi suuren Bachin äärellä.

Koska Leif Segerstamin ja Johannes Brahmsin kokopartaiset kuunaamat näyttävät samalta, on ollut vain ajan kysymys, koska myös heidän musiikkinsa asetetaan rinnakkain vertailuun. Nyt Alba-yhtiö on julkaissut jo toisen levyn, jolla Brahmsin sinfonia ja Segerstamin sinfonia kuullaan peräkkäin, ja projektin merkitys alkaa avautua. Kyse lienee kytkykaupasta, jonka ansiosta Segerstam intoutuu johtamaan Brahmsia Turun filharmonisen orkesterin edessä aivan erityisen hyvin.

Erik Bergman oli säveltäjänä kameleontti, jonka tyylissä pysyvyyttä edustivat lähinnä arvaamattomuus, huumori ja avoimuus kaikelle modernismille. Muutamia vuosia sitten Bergmanin satavuotisjuhlavuosi synnytti liikehdintää, jonka tavoitteena oli jonkinlaisen kokonaisnäkemyksen muodostaminen. Pianisti Tuomas Malin osuus urakasta on kompakti muttei millään muotoa helppo: Bergmanin soolopianotuotanto mahtuu kyllä yhdelle levylle, mutta sisältää kaikenlaista.

Matti Lehtinen kehitti baritoninsa täydelliseksi radioääneksi. Puhtaus oli aina rikkeetön, sanoista sai aina selvän ja äänen perussävy oli aina kirkkaalla tavalla miellyttävä. Niinpä Lehtinen teki komean uransa mittaan valtavasti kantanauhoja radiolle. Niiden sekaan mahtuu myös angloamerikkalaisia viihdesäveliä, jotka Finlandia Classicsin Tero Halvorsen on nyt kaivanut yleisön saataville tinkimättömällä tyylillään. Levyä kuunnellessa joutuu myöntämään sellaisen ikävän seikan, että Lehtinen, Radion viihdeorkesteri ja George de Godzinsky hallitsivat viihdemusiikin 50-luvulla paremmin kuin juuri kukaan nykyään.

Selim Palmgren oli aidosti kosmopoliittinen pianisti-säveltäjä, joka Pohjolan Chopininä niitti mainetta Berliinin filharmoniaa ja Yhdysvaltojen keskeisiä konserttipaikkoja myöten. Palmgren ei takonut työläitä, kansallisia sinfoniajärkäleitä, joten suomalaisia hän ei kiinnostanut, olihan meillä Sibelius. Onneksi Pori Sinfonietta on kotiseuturakkauden hengessä ottanut asiakseen levyttää Palmgrenin pianokonsertot. Sarjan tuore toinen levy sisältää pianokonsertoista kaksi viimeistä ja vahvistaa kuvaa maamme parhaasta pianokonserttosäveltäjästä, jonka vuolasta musiikkia kuuntelee naama hymyssä.