Aina kun Julia Lezhnevalta tulee levy, sullon sen innolla soittimeen tarkistaakseni, mitä hän omintakeisen syvällä ja ällistyttävän ketterällä koloratuurillaan tällä kertaa tekee. Decca-yhtiön uutuudella pääroolissa on Lezhnevan sijaan Vivaldin Gloria ja pari motettia, ja äänitaituruutta esittävät levyn muutkin osalliset - mutta sitä parempi.

Pianisti Risto-Matti Marin on profiloitunut kahtaalle: toisaalta romanttiseen virtuoosipianismiin, toisaalta kotimaiseen nykymusiikkiin. Molemmilla alueilla hänellä on sekä intohimo että taito soittaa oikeita säveliä oikeaan aikaan oikealla tavalla. Tämä kuuluu myös Marinin uutuuslevyllä, jonka kotimainen, uusi pianomusiikki avautuu kuulijalle helpommin kuin nuottien tiheydestä voisi päätellä.

Vuonna 1993 Martti Porthanin urkurakentamo sai valmiiksi uudet urut Janakkalan kirkkoon. Ja millaiset urut ne ovatkaan! Pohjoissaksalaisen barokkiesikuvan mukaan rakennettu jalo instrumentti on tehnyt Janakkalan kirkosta melkeinpä pyhiinvaelluskohteen sekä urkureille että urkumusiikin ystäville. Alba-yhtiön ja urkuri Susanne Kujalan uutuuslevyllä Janakkalan urkujen 25-vuotissyntymäpäivää vietetään asianmukaisin menoin Bachin parissa, koska Bach sopii Janakkalan uruille erityisen hyvin.

Johann Sebastian Bachin sooloviulusonaatteja ja -partitoja sekä soolosellosarjoja on perustellusti ja ansiokkaasti esitetty monilla eri soolosoittimilla. Frans Brüggenin sovitukset nokkahuilulle ovat kuitenkin niin täynnä kompromisseja ja rajoitteita, että niitä tekee pahaa kuunnella. Nokkahuilisti Bolette Roedin uusi Ondine-levytys on murheellisinta soolo-Bachia pitkään aikaan.

Pavel Kolesnikov on harvinainen nuori pianistitähti: hänen soittonsa erottuu, vieläpä edukseen. Keväällä ylistin hänen hellää, raikasta ja radikaalia Couperin-levyään neroudeksi, ja ilokseni voin todeta, että nerous tai ainakin edukseen erottuminen jatkuu tuoreella Beethoven-levyllä.

Viulisti Kreeta-Maria Kentala, sellisti Lauri Pulakka ja cembalisti Mitzi Meyerson muodostavat vakiintuneen trion, jota viehättää yhdistellä barokin kahta päätyyliä, ranskalaista ja italialaista. Parin vuoden takaisella levyllä fokuksessa oli ranskalaisittain säveltävä italialainen Somis, uutuuslevyllä italialaisittain säveltävä ranskalainen, Francois Francoeur. Muiltakin osin levyt ovat kuin kaksoset - mutteivät identtiset.

Electronic Chamber Music on Sibelius-Akatemian monigenreisten asukkien perustama kvartetti, joka kertoo toimivansa elektronisen ja akustisen rajapinnassa. Yhtyeen uutuuslevy on sointiyksityiskohtien ja kamarimusisoinnin juhlaa, mutta myös riemukas osoitus ajan kulumisesta. Vuosikymmen sitten olisin riemusta kiljuen esitellyt sen crossoverina, joka ennakkoluuloitta ylittää sähköisen ja akustisen, sävellyksen ja improvisaation rajat. Nyt se tuntuu vain hyvältä, ajankohtaiselta musiikilta.

Kaj-Erik Gustafsson on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran urkurina, opettajana, kirkkomuusikkona ja säveltäjänä. Gustafssonin sävellystuotanto painottuu suuriin kirkkomusiikkiteoksiin ja liturgiseen käyttömusiikkiin, mutta tokihan säveltäjä-urkurilta aina löytyy sen verran urkuteoksia, että niistä saa levyn aikaiseksi - varsinkin kun toimeen tarttuu toimelias urkutohtori Jan Lehtola.

Harva maailmanluokan viulisti viitsii levyttää Paganinin 24 kapriisia - joko siksi että ne paljastavat tekniikan puutteet tai siksi että niistä on vaikea tehdä musiikkia. Kumpikin haaste on viime vuosina voitettu toinen toistaan paremmilla levyillä, mutta toistaiseksi erottuvimman nykytulkinnan tuuttaa ilmoille virtuoosi Roman Simovic.

Jo leipälajinsa barokkimusiikin parissa kosketinsoittaja-kapellimestari Aapo Häkkinen tuntee vetoa romanttisen laveaan ilmaisuun, joten on ollut ajan kysymys, koska hän kunnolla tarttuu Schumanniin, jonka musiikissa barokin affektioppi yhdistyy varhaisromantiikan valohämyyn. Uudella Naxos-levyllä Häkkinen viimein esittelee näkemystään Schumannin kamarimusiikista, ja tulos on omintakeista kuultavaa.

Länsinaapurista kajahtaa taas. Mikäli Albert Schnelzer (s. 1972) ei ole ennestään tuttu tekijä, kannattaa asia korjata pikimmiten. Säveltäjän orkesterisointeja voi nyt makustella Benjamin Shwartzin johtaman Göteborgin sinfoniaorkesterin tuoreella äänitteellä.

"Tanssi on muutakin kuin vain liikettä musiikin tahtiin. Se on intohimoa ja elämänjanoa", pohjustaa Spark-yhtye tuoreimman julkaisunsa esittelytekstissä. No mikä ettei, mutta mahtaako kahden nokkahuilun, viulun, sellon ja pianon muodostaman yhtyeen monityylinen kokonaisuus käydä kuulijan jalan alle?

Sinfonia lajityyppinä on vuosisatojen saatossa kiinnostanut erityisesti eurooppalaisia säveltäjiä. Toisinaan sinfonia on ollut jopa mittari, jolla säveltäjän ”laatu” on voitu määritellä. Yhdysvalloista eivät säveltäjät ole sinfoniaan aivan yhtä kiihkolla ja vakavamielisesti suhtautuneet, vaikka lajityypin pariin hakeutuneitakin toki löytyy.

Alexander Kastalsky (1856–1926) oli neuvostoliittolaisen musiikkielämän voimahahmo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tšaikovskin ja Sergei Tanejevin oppilaana Kastalsky sai uralleen hyvän lähdön toimien säveltäjänä, kapellimestarina sekä musiikkielämän hallinnollisena vaikuttajana. Sittemmin Kastalsky jäi taka-alalle.

Ollaan vakiintuneen ohjelmiston parissa, kun englantilainen viulisti Harriet Mackenzie ja skotlantilainen pianisti Christina Lawrie käyvät kiinni Griegin, Tšaikovskin ja Prokofjevin duoihin. Erottuvatko kaksikon tulkinnat massasta uudella raikkaalla näkemyksellään?

Latvian radiokuoro, kapellimestari Sigvards Klava ja levy-yhtiö Ondine ovat löytäneet mielekkään markkinaraon. Kun ortodoksisen kirkkomusiikin laadukkaimpia klassikoita levyttää modernilla, neutraalin täyteläisellä kamarikuorosoinnilla, tulos koskettaa laajempaa yleisöä syvemmältä kuin uusi mystinen kuorominimalismi tai perinteikäs ortodoksiveisuu. Parin Rahmaninov-levyn jälkeen Klavan joukkio on tarttunut Shostakovitshin oppilaan Georgy Sviridovin kirkkomusiikkiin, jossa ortodoksista hartautta maustetaan pikkuhitusella uusromantiikkaa.

Consort-musiikin säveltäjistä John Jenkins lienee amatöörigambistien keskuudessa pidetyin. Jenkinsin kaunis melodiikka, tasa-arvoinen kontrapunkti ja luonteva soittimellisuus viehättivät 1600-luvun alun brittiherrasväkeä, jolle gambansoitto oli sosiaalisen elämän keskeinen muoto. Mutta toimiiko Jenkins karussa perusmuodossaan neliäänisenä myös nykyhetken kuuntelijalle, joka joutuu seuraamaan musiikillista seurustelua siihen itse osallistumatta? Siitä voi ottaa selvän kuuntelemalla Fretwork-gambayhtyeen uutta Jenkins-tuplalevyä, joka sisältää neliäänisiä fantasioita.

Helsingin barokkiorkesterin ja Aapo Häkkisen uutuus kurkottaa turvallisesta periodiohjelmistosta romantiikan musiikin kokonaistaiteeseen: Robert Schumannin kahden suuren humanistis-satumaisen kuoro- ja orkesteriteoksen välissä luimistelee Bachin kantaatti. Kuinka ollakaan levy löytää säveltäjien ja tyylikausien välisen yhteyden, vähempää en Aapo Häkkisen aivoituksilta odottaisikaan.

Urkutohtori Jan Lehtola levyttää sangen ahkerasti. Viime vuodet hän on tavallaan perustellusti keskittynyt tallentamaan kotimaisen urkuperinteen hämäriäkin nurkkia, ja yllätyin iloisesti kun työpöydälle ilmaantui Lehtolalta levyllinen Marcel Duprén teoksia suoraan urkumusiikin ranskalaisesta ytimestä, vieläpä levytettynä asianmukaisilla uruilla Luxemburgissa.

Alec Frank-Gemmill soittaa maailman pirullisinta soitinta kuin ei tietäisi sen haasteista mitään. Scottish Chamber Orchestrasta soolouralle ponnistanut suvereeni huulivirtuoosi äimistytti musiikinystäviä jo edellisellä levyllään, joka keskittyi romantiikan käyrätorvimusiikkiin autenttisilla soittimilla. Frank-Gemmillin uutuus "Before Mozart" on vielä hämmästyttävämpi, koska Mozartin kuuluisia konserttoja edeltävät varhaisklassismin käyrätorvikonsertot vaativat nykyisestä tyystin poikkeavan taituritekniikan.