Latvian radiokuoro, kapellimestari Sigvards Klava ja levy-yhtiö Ondine ovat löytäneet mielekkään markkinaraon. Kun ortodoksisen kirkkomusiikin laadukkaimpia klassikoita levyttää modernilla, neutraalin täyteläisellä kamarikuorosoinnilla, tulos koskettaa laajempaa yleisöä syvemmältä kuin uusi mystinen kuorominimalismi tai perinteikäs ortodoksiveisuu. Parin Rahmaninov-levyn jälkeen Klavan joukkio on tarttunut Shostakovitshin oppilaan Georgy Sviridovin kirkkomusiikkiin, jossa ortodoksista hartautta maustetaan pikkuhitusella uusromantiikkaa.

Consort-musiikin säveltäjistä John Jenkins lienee amatöörigambistien keskuudessa pidetyin. Jenkinsin kaunis melodiikka, tasa-arvoinen kontrapunkti ja luonteva soittimellisuus viehättivät 1600-luvun alun brittiherrasväkeä, jolle gambansoitto oli sosiaalisen elämän keskeinen muoto. Mutta toimiiko Jenkins karussa perusmuodossaan neliäänisenä myös nykyhetken kuuntelijalle, joka joutuu seuraamaan musiikillista seurustelua siihen itse osallistumatta? Siitä voi ottaa selvän kuuntelemalla Fretwork-gambayhtyeen uutta Jenkins-tuplalevyä, joka sisältää neliäänisiä fantasioita.

Helsingin barokkiorkesterin ja Aapo Häkkisen uutuus kurkottaa turvallisesta periodiohjelmistosta romantiikan musiikin kokonaistaiteeseen: Robert Schumannin kahden suuren humanistis-satumaisen kuoro- ja orkesteriteoksen välissä luimistelee Bachin kantaatti. Kuinka ollakaan levy löytää säveltäjien ja tyylikausien välisen yhteyden, vähempää en Aapo Häkkisen aivoituksilta odottaisikaan.

Urkutohtori Jan Lehtola levyttää sangen ahkerasti. Viime vuodet hän on tavallaan perustellusti keskittynyt tallentamaan kotimaisen urkuperinteen hämäriäkin nurkkia, ja yllätyin iloisesti kun työpöydälle ilmaantui Lehtolalta levyllinen Marcel Duprén teoksia suoraan urkumusiikin ranskalaisesta ytimestä, vieläpä levytettynä asianmukaisilla uruilla Luxemburgissa.

Alec Frank-Gemmill soittaa maailman pirullisinta soitinta kuin ei tietäisi sen haasteista mitään. Scottish Chamber Orchestrasta soolouralle ponnistanut suvereeni huulivirtuoosi äimistytti musiikinystäviä jo edellisellä levyllään, joka keskittyi romantiikan käyrätorvimusiikkiin autenttisilla soittimilla. Frank-Gemmillin uutuus "Before Mozart" on vielä hämmästyttävämpi, koska Mozartin kuuluisia konserttoja edeltävät varhaisklassismin käyrätorvikonsertot vaativat nykyisestä tyystin poikkeavan taituritekniikan.

No nyt kelpaa! Jukka-Pekka Sarasteen ja Kölnin radion sinfoniaorkesterin Johannes Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytys sulkeutuu. Viimeisenä vuorossa on Brahmsin muhkean ja kontrastoivan sinfoniasarjan päättävä neljäs e-molli-sinfonia. Kylkiäisinä äänitteellä soivat alkusoitot Traaginen sekä Akateeminen juhla.

Peter Oundjianin johtama Skotlannin kansallisorkesteri syöksyy uudella julkaisullaan John Adamsin orkesterimusiikin maailmaan. 90-luvun lopun klassikko Naive and Sentimental Music saa seurakseen tuoreemman vauhtiteoksen Absolute Jest.

Sinfonia ei lajityyppinä tule ihan ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee virolaissäveltäjä Arvo Pärtin tuotantoa. Sinfonia-otsaketta kantavat teokset ovat kuitenkin olleet läsnä Pärtin tuotannon eri tyylivaiheissa.

Christian Lindberg (s. 1958) tunnettiin 90-luvulla ennen kaikkea virtuoosisena soolopasunistina, joka heittäytyi mukaan mitä moninaisiinpiin projekteihin. Sitten pasunistin toimenkuva alkoi muuntua ja laajentua. Nykyisin Lindberg toimii myös kapellimestarina ja säveltäjänä. Steppenwolf on kolmas ainoastaan Lindbergin musiikkia sisältävä BIS-julkaisu.

Kapellimestari Vladimir Ashkenazyn ja sellisti Mats Lidströmin yhteistyö alkoi 80-luvulla, kun Azhkenazy toimi Lontoon kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja Lidström saman orkesterin soolosellistinä. Siitä lähtien he ovat useaan otteeseen konsertoineet ja levyttäneet yhdessä.

Säveltäjä Kalevi Aholla on pitkään ollut projektina säveltää konsertto jokaiselle orkesterisoittimelle. Urakointi on synnyttänyt soolosoitettavaa monelle harvinaisen soittimen taitajalle, mutta vielä ilahduttavampaa on se miten Aho on kehittynyt säveltäjänä konserttojen myötä. Muusikko- ja soitinlähtöisyys tuntuu kirkastaneen hänen ilmaisuaan. Tämä tulee hyvin ilmi BIS-yhtiön uutuuslevyllä, jolla tuoreen patarumpukonserton lisäksi kuullaan ensimmäinen pianokonsertto parin vuosikymmenen takaa.

Viime keväänä pianisti Iiro Rantala vetäisi Bremenissä paikallisen kamariorkesterin kanssa niin hyvän keikan, että levymerkki ACT päätti julkaista sen levyllä. Ohjelmistossa oli Rantalan omia kappaleita ja pari hänen suosikki-coveriaan jousilla höystettynä sekä varsinaisena pihvinä Mozartin pianokonsertto nro 21 C-duuri. Itse en miellä levyä crossoveriksi, vaan näytteeksi siitä, miten monipuolinen nykymuusikko rakentaa viihdyttävän ja ylläpitävän konserttiohjelman.

Kun pitkän linjan pianotähti Murray Perahia levyttää kaksi Beethovenin tärkeintä sonaattia kunnianarvoisalle Deutsche Grammophon -yhtiölle, musiikinystävän elämä helpottuu mutta kriitikon elämä vaikeutuu. Mitä voi sanoa täydellisen punnitusta mestaruudesta? Ei mitään, ja siinä onkin tämän levyn kauneus ja kauheus.

Joseph Haydn täyttää 300 vuotta vuonna 2032. Siihen on neljätoista vuotta, mutta Baselin Haydn-säätiö päätti olla ajoissa liikkeellä ja ryhtyi Alpha-levymerkin kanssa saattamaan levylle Haydnin sataaseitsemää sinfoniaa, ja projektin nokkamieheksi otettiin eläväisistä perioditulkinnoistaan tunnettu Giovanni Antonini. Nyt kun urakka on ennättänyt viidenteen levyyn, on sopiva hetki kuulostella sen laatua.

Poikasopraano Aksel Rykkvin oli vuoden 2016 hämmästyttävin musiikki-ilmiö. Oslon poikakuoron paras koltiainen ei laulanut pillimäisesti, epäkypsästi ja ylävireessä, vaan kirkkaasti, täyteläisesti ja musikaalisesti. Rykkvinin ja Valistuksen ajan orkesterin levyllinen barokin ja klassismin aarioita määritteli uusiksi sen mitä esipuberteettisen pojan laululta saa odottaa. Poikasopraanojen on taottava kun rauta on kuumaa, ja viime kesänä, juuri ennen äänenmurrosta, Rykkvin saatiin tekemään seuraava levy. Hätäisestä tuotannosta huolimatta kyseessä on upea joutsenlaulu.

Uzbekistanissa syntynyt, mutta Venäjällä kasvanut Alexander Knaifel (s. 1943) tuli esille aikanaan Arvo Pärtin, Giya Kanchelin, Valentin Silvestrovin ja Sofia Gubaidulinan vanavedessä. Vaikka yhtäläisyyttäkin edellä mainittuihin säveltäjiin löytyy, on Knaifelin ilmaisu tyystin omanlaistaan.

Pianisti Jouni Somero jatkaa ahkeraa julkaisutahtiaan. Toivo Kuulan pianoteosten kokonaislevytys on Somerolle jo kuluvan vuoden toinen julkaisu. Somero on Kuulan kuoleman 100-vuotismuistoa kunnioittaen koonnut säveltäjän pianotuotannon yhdelle julkaisulle. Lisäksi päivänvalon saa Someron itsensä yksinlaulun luonnoksista täydentämä Vanha syyslaulu.

Brasil Guitar -duo kohtaa David Amadon johtaman Delawaren sinfoniaorkesterin, kun Paulo Bellinatin ja Leo Brouwerin konsertot kahdelle kitaralle ja orkesterille kuullaan ensilevytyksinä. Brasialaista Bellinatia ja kuubalaista Brouweria yhdistää sävellystyön lisäksi muun muassa toiminta kitaristina ja pedagogina.

Alpha Classics julkaisee jo kolmannen kiinnostavan duo-äänitteen puolen vuoden kuluessa.

Kapellimestari Edward Gardner jatkaa William Walton -levytysten sarjaansa. Aiemmin säveltäjän sinfonioihin ja konserttoihin painottuneet julkaisut saavat nyt jatkokseen hieman kevyemmän kokonaisuuden. Waltonin kolmesta jousisoittimille kirjoitetusta konsertosta on levytysvuorossa nuoruusvuosina sävelletty alttoviulukonsertto.