Uudet levyt

Otsikko kertoo, että maailman parhaisiin barokkiviulisteihin lukeutuva Rachel Podger soittaa uutuuslevyllään "Tutta sola", ihan yksin. Barokin sooloviuluaarteistosta Podger löytää kuitenkin rikkautta, jota ei uskoisi, kun levy käynnistyy sovituksella Bachin urkumonoliitista Toccata ja fuuga d-molli.

Säveltäjä Aarre Merikannon narratiivi Suomen musiikinhistoriassa on yleensä traaginen. Modernistina hän oli niin paljon aikaansa ja paikkaansa edellä, ettei saanut teoksilleen esityksiä ja sortui oopiumiin. Alban tuore julkaisu säveltäjän kaikista yksinlauluista antaa osaltaan uusia sävyjä kömpelölle narratiiville. Nykykuulijalle Merikanto hahmottuu synnynnäisenä melodikkona, jonka liedeissä on niukalti modernismia mutta viljalti omaleimaista, tiivistä yötunnelmaa.

Modest Musorgskin Näyttelykuvia Viktor Hartmannin näyttelyn pohjalta on kuuluisin esimerkki kuvataiteen innoittamasta taidemusiikista, vaikka usein unohtuu ettei Musorgski muuttanut musiikiksi tauluja vaan kuvitteellisen katselijan mielikuvia. Säveltäjä Walter Sallinen ja kuvataiteilija Markus Jäntti-Tuominen ovat nyt uuden sukupolven innolla tarttuneet Näyttelykuvien materiaaliin ja luoneet siitä postmodernin monitaideteoksen, jonka keskiössä ei ole vain visuaalisuuden ja musiikin vuorovaikutus, vaan myös se, miten vaikutteet, luennat, tekstit peilautuvat, muokkautuvat ja välittyvät taiteiden, aikojen ja ihmisten välillä. Kuulostaa sekavalta mutta tulos on rikkaudessaan luonteva.

Taidemusiikkiyleisö janoaa tällä hetkellä syystäkin lohdullisuutta. Levy-yhtiö Ondine on viime vuodet vastannut kysyntään Latvian radiokuoron varmatyylisillä levyillä, joista uusin sisältää Alfred Momotenkon arkaaista, kirkollista ja mystistä diatoniikkaa. Levy erottuu edukseen suitsukkeentuoksun ja valonhohteen tavallista luontevammalla yhdistelmällä, eivätkä Momotenkon ukrainalaiset juuret liene kokonaiselämykselle haitaksi.

Suomen ykköshuilisti Sami Junnonen on yhdessä urkuri Markku Mäkisen ja levy-yhtiö Alban kanssa aloittanut Bachin huilutuotannon kokonaislevytyksen, ja projektin avaus lupaa hyvää. Moderni kultahuilu ja Naantalin kirkon barokkiurut täydentävät toisiaan ja musiikki virtaa lempeänä suoraan sydämeen.

Tämän vuoden keväällä Klaus Mäkelän ja Oslon filharmonikkojen kokonaislevytys tyhjensi oman Sibelius-pajatsoni - kiinteän, jännitteisen ja moniulotteisen tulkinnan kuultuani en kaivannut muuta. Nyt reilun puolen vuoden jälkeen mieli on taas avoin uudelle: Kolmanteen osaansa edennyt Santtu-Matias Rouvalin ja Göteborgin sinfoniaorkesterin Sibelius-sykli kuulostaa raikkaalta suoraviivaisuudessaan ja musiikkiherkuttelussaan.

Näyttelijä Seela Sellan ja sopraano Pia Freundin tähdittämä runokonsertti "Näin unta kesästä kerran" on saanut reilun vuoden aikana runsaasti esityksiä, eikä ihme. Eino Leinon runoille on aina kysyntää sekä lausuttuna että laulettuna, ja pianisti Taina-Maaria Rautasuon kehittelemässä konseptissa Heikki Sarmannon sävellysten ja Sellan lausunnan kansallisromanttisuus saa tervetullutta särmää Olli Virtaperkon soolosellosävellyksistä. Konsertteja kannattelee tietysti Sellan karisma, mutta levylläkin kokonaisuus toimii siinä määrin, että se kannatti tehdä.

Sinfonia Lahti on viime aikoina löytänyt kaikenlaista mainiota levytettävää, niin myös uutuudellaan. Poulencin, Prokofjevin ja Brittenin kepeät sinfoniettat soivat lahtelaisten hyppysissä niin mainiosti, että muinaisen Sibelius-brändin päälle rakentunee uuttakin kansainvälistä uskottavuutta.

Sellisti-laulaja Abel Selaocoe on mitä sopivin hahmo korjaamaan sitä moniarvoisuuden ja monivärisyyden vajetta, joka länsimaista taidemusiikkia vaivaa. Sen on huomannut myös levy-yhtiö Warner, jonka julkaisema debyyttilevy on nopeasti tekemässä Selaocoesta tähteä - eikä syyttä. Klassisen sellon ja eteläafrikkalaisen perinteen luonteva yhdistelmä soi levyllä vastustamattomana ja persoonallisena.

Vuonna 1922 syntynyt säveltäjä Ruth Gipps jäi marginaaliin kahdesta syystä. Ensinnäkin hän oli nainen Iso-Britannian äärivanhoillisessa taidemusiikkielämässä ja toiseksi hän sävelsi romanttiseen, pastoraaliseen brittityyliin, joka ei tuottanut irtopisteitä mannermaalla. Nyt ajat ovat paremmat, joten BBC:n filharmonisen orkesterin Gipps-projektin toista osaa voi kuunnella sellaisena kuin se on - taitavana, ihanana orkesterimusiikkina.

Berliinissä pitkään vaikuttanut ja tohtoriopinnoissa Brahmsiin erikoistunut pianisti Terhi Dostal ei ole unohtanut suomalaisia juuriaan: Dostalin uutuuslevy "Finnish Impressions" sisältää omaleimaisen valikoiman suomalaista pianomusiikkia. Kenties jonkinlainen impressionismin kotimainen versio punoo yhteen Sibeliuksen parhaat, Ilmari Hannikaisen harvinaisuudet sekä Helvi Leiviskän ja Dostalin itsensä sonatiinit, olkoonkin että Dostalin tulkinnassa on enemmän kilkatusta kuin pastellisävyjä.

Lars Karlsson teki pitkän päivätyön Sibelius-Akatemian satsiopettajana, mutta aikaa, intoa ja osaamista riitti myös monialaiseen säveltämiseen, jota tosin ei ole paljon levyille dokumentoitu. Neljä vuotta sitten BIS ja Lapin kamariorkesteri julkaisivat komean levytyksen Karlssonin klarinettikonsertosta ja laulusarjasta, ja nyt Pilfinkin uutuuslevy esittelee Karlssonin keskeiset kamarimusiikkiteokset.

Muistaakseni muusikko Pekka Kuusisto jossain haastattelussa hieman hymähteli instrumentalisteille, jotka luulevat osaavansa johtaa orkesteria tuosta vain. Sittemmin Kuusisto on päätynyt johtamaan yhtä sun toistakin orkesteria - eikä vain solistin paikalta viulun turvasta soittoa innostaen. Kuusiston muusikkoudella ei tähänkään asti ole ollut rajoja, mutta levydebyyttinsä kapellimestarina hän kuitenkin tekee perusturvallisesti viulukonsertoilla. Yhteispeli solisti Vilde Frangin kanssa on pääosin lupaavaa.

RSO:n uuden Ondine-levytyksen avausraita on ehkä hurmaavinta musiikkia koskaan. Periaatteessa Thomas Adèsin Hotel Suite on postmodernismin pelikirjan mukaan tyyliteltyä kabareemusiikkia, mutta käytännössä se on äärimmäistä musiikkihurmaa, joka plastisen sävellystaituruuden myötä kohoaa lähtökohtiaan korkeammalle, nykymusiikin kiistämättömään eliittiin. Ja koska sama meno jatkuu koko levyn ajan, uskallan ennustaa levylle kansainvälistä menestystä.

Taidemusiikin kaanonia haastetaan nykyään niin moninaisilla säveltäjälöydöillä, että minua kyllästyttää seuloa joukosta käypäistä kuunneltavaa. Maailman musiikkilehdet ovat kuitenkin kohisseet niin paljon säveltäjälöydöstä nimeltä Ermenegildo Del Cinque, että päätin kallistaa korvani tälle 1700-luvun roomalaiselle harrastajasellistille - ja se kannatti, sillä syksyyni tulvahti valoa kuin barokkipalatsin ikkunaan Roomassa.

Pianisti Sanna Vaarni vakuutti minut pari vuotta sitten Janacek-levyllään, jossa myöhäisromanttinen tiheys kirkastui runollisiksi linjoiksi. Nyt Vaarni jatkaa yhteistyötä pianoäänittäjä Heikki Savolaisen kanssa, mutta Illustrazioni-otsikkoa kantavan levyn ohjelmistona on 1900-luvun italialaista pianomusiikkia, jota harvoin kuullaan Suomessa. Vankalla Italia-kokemuksellaan Vaarni löytää musiikin soinneista punaisen langan, jota kuulijan on ilo seurata.

Musiikkimedia hehkuttaa kitaristi Sean Shibeä taidemusiikin yhtenä pelastajana, niin ajanmukaisesti ja ymmärrettävästi hän ohjelmistossaan yhdistää uutta ja vanhaa sekä klassista ja poppia. Tässä ohjelmassa olen aiemmin tähdentänyt, että kolmekymppinen skotti ei ole pelkkä crossover-tähdenlento vaan taitava klassinen kitaristi, joka musiikkitarpeen vaatiessa tarttuu sähkökitaraan. Uutuuslevyllään Shibe kuitenkin soittaa pelkkää sähkökitaraa, ja tulos on tarpeettoman etäinen.

Barokkiviulisti Bjarte Eike edustaa Norjaa siinä nousevassa musiikkitrendissä, joka elvyttää barokkimusiikin svengiä lainaamalla vaikutteita kansanmusiikista tai muista juurevista genreistä. Barokksolistene-yhtyeensä kanssa Eike löi läpi brittiläiseen pubibarokkiin vapaasti eläytyvällä The Alehouse Sessions -levyllä, ja samaa linjaa jatkaa tuore The Playhouse Sessions. Aineksia on poimittu Shakespearen ajan näyttämömusiikista, mutta suunta on vapaa - ja välillä hukassa.

Alati kiihtyvä folkbarokkitrendi on saanut uuden tähden Lodestar-triosta, ja resepti onkin maukas. Avainviulisti Erik Rydvall ja hardanger-viulisti Olav Luksengård Mjelva ovat soittaneet pitkään yhdessä ja tuntevat skandinaavisen viuluperinteen polskavetoisen svengin kuin omat taskunsa. Kun soittokaveriksi löytyi Iso-Britannian raikkain crossover-viulisti Max Baillie, tie oli auki viuluvetoiseen diskanttigrooveen Bachin ja muun barokin parissa.

Sopranista eli sopraanon äänialaa laulava miesoletettu on niin harvinainen fakki, että aluksi ällistys tai ärsyyntyminen peittävät kuuluvista sen, mitä sopranista laulaa. Uudella levyllään brasilialainen Bruno de Sá kuitenkin murtautuu fakkinsa suurimmaksi tähdeksi äänellä, joka tuntuu palvelevan myös musiikkia.