Tuula Rajavaara
Yle
Äitini pitää autolla ajelusta.
"Siun ei tarvii kattoo uloskaan. Mie kerron mitä näkyy."
"Mistä sie arvasit, et mie oon täällä?"
Ylessä oli toukokuussa "Ota äiti mukaan töihin" -päivä 2019.
Me otettiin Ailin kanssa jo förskottia huhtikuussa 2019.
Äiti kysyikin lounaalla ihan aiheellisesti: " Ootko sie täällä Novelle - ravintolassa tarjoilijana?"
Äiti oli pukenut kaikki vaatteet päälleen.
Äitiä on usein vaikea saada illalla nukkumaan - kun on niin paljon tarkastettavia asioita.
Taas hän tulee makuuhuoneesta kysymään: “Tuleeks mun viereen joku mies nukkumaan ?”
Vastaan “Ei”.
Äiti kysyy: “Onks ne kaikki kuolleet?”
Vastaan: “On”.
Hyvää yötä!
Pötköteltiin äitin kanssa joulupäivänä aamutirsoilla vierekkäin mun sängyssä.
Äiti kysyi: "Pitikö siun käyvä lehmiä paimentamassa?"
Vastasin: "Ei pitäny."
Sitten me taas pötköteltiin.
Äiti käänteli äänestyslappua käsissään ja kysyi minulta: "Etkös säkin Tuula saa jo äänestää?" Vastasin, että joo, mä oon nyt 52. Ja niin hän hämmästyi.
Aili äänestää. Numero on kirjoitettuna vasempaan kämmeneen. Mutta juuri viimeisellä taipaleella kohti koppia se asia unohtuu. On vain lappu ja pakokauhu. Tuulakaan ei suostu kuiskaamaan. Huudetaan "Tarvitaanko avustajaa?" Onneksi käsi löytyy kun Tuula kertoo sen olevan tässä kehossani kiinni: )
Valittamista ja tunteiden kuohua. Myivät äidille d-vitamiineja jatkuvana lähetyksenä, koska hän muisti oman osoitteensa ulkoa vuonna 2013. Sain silloin vielä irrotettua Ailin heidän pihdeistään.
Nyt he uusivat asiakassuhteita ja nähtävästi uskovat, että muistisairaus paranee neljässä vuodessa.
Aina on jokin esine hukassa. Silmälasit. Ohjekartta. Avaimet. Tällä kertaa käsilaukku. Sitä etsitään ns. etäohjuksella.
Kello on 11 ja on ruoka-aika. Etsimme äidin laukkua. Ilman sitä hän ei voi lähteä syömään. Etsintä tapahtuu puhelimen välityksellä. Minä istun työpaikallani puhelin kaiuttimella, ja hän etsii puhelin kädessään laukkua kodissaan. Etsiminen on kyllä ihan ihmeellistä: äiti etsii aina "edestään" eli etsittävän esineen pitäisi ilmestyä suoraan hänen eteensä silmien korkeudelle. "Ei näy missään... missä se voi olla?" Etsimisen kohde katoaa myös mielestä useaan kertaan eli tätä lausetta hoen melkein koko ajan: "Sä etsit nyt laukkua. Sä etsit nyt laukkua. Sä etsit nyt laukkua. Sä etsit nyt laukkua."
Ai niin se laukku... Se löytyi sängyn vierestä, vaikka sieltä oli jo etsitty muutamaan kertaan :)
Kirjoitamme usein iltakäyttöön lapun, jossa lukee, että Tuula juo kahvia vain aamulla. Siitä äiti sitten usein askartelee uusia koristeita.
Me siis käytetään paljon muistilappuja, joo, mutta nyt kyllä askarteluhenkisellä äidilläni on ollut hiukan ylitulkintaa tämän usein kirjoitetun lapun suhteen.
Kun ovikello soi, muistisairas äitini ryntää aina ovelle lukematta koskaan mitään varoituksia.
Muutama vuosi sitten soitin yksinasuvalle muistisairaalle äidilleni klo 12 kotiin. Äitini oli aivan poissa tolaltaan. Hänen oli vaikea puhua. Hän meni toiseen huoneeseen kuiskaamaan, että keittiöön on tullut istumaan mies. Sanoin, että mene takaisin keittiön ovelle ja sano kovalla äänellä: "Mene pois! Poliisit on kutsuttu!". Lopulta äitini meni keittiöön ja kuulin kuinka hän kuiskasi pyytämäni lauseen. Mies lähti ulos ovesta, eikä ollut saanut mukaansa todennäköisesti mitään.
Jo aiemmin eräs kaupustelija oli hoksannut äitini avuttomuuden ja kävi usein hänen luonaan nimenomaan puolilta päivin myymässä tavaroita, pikku eläimiä jne. Lopulta hän oli tullut suoraan istumaan keittiöön. Äitini oli sanonut "Mene pois" Mies oli sanonut: "En voi lähteä pois ennen kuin saan rahaa.” Äitini oli antanut 80 euroa eli kaikki kukkarostaan. Mies oli lähtenyt.
Soitin poliisille samana päivänä. Poliisi ei voinut auttaa: ”Niin, tämmöistä esiintyy… äitisi ei saisi avata ovea…” Vaikka tapetoisin koko kämpän sisältä varoitusjulisteilla, en pysty estämään äitiäni kiiruhtamasta iloisesti ovelle aina kun ovikello soi. Hän ei muista mitään varoituksia, kun kuulee kellon äänen. Lopputulos tässä uudessa tapauksessa olisi ollut toinen, ellen olisi sattunut soittamaan samaan aikaan äidilleni. Nyt olen laittanut ulko-oveen kyltin kameravalvonnasta. Jospa se edes hidastaisi pahoilla aikeilla liikkuvia.
Autossa käydään aina läpi elämän perusasioita.
Toissapäivänä keskustelimme äidin kanssa taas siitä, kuka on elossa ja kuka ei. “No entäs oletko sinä elossa?” kysyi äiti. Vastasin: “ No tosiaan toivon, että olen, kun tässä ajan tätä autoakin.” Ja sitten me taas naurettiin kovaa.
Tuula Rajavaara
Yle
Mitä tapahtuu kun luotettu viestintävälineketju katkeaa: Missä Aili on!
Koko pikkuinen hoitoketju meni hälytystilaan, kun muistisairaan ihmisen kännykän akku tyhjeni, eikä sitä kukaan ollut tajunnut tarkastaa. Hirmuinen melske ja hulina alkoivat, kun vilkaisin kuntosalilla kännykkää: 6 vastaamatonta puhelua ja viestejä. Missä se Aili nyt on? On iltasoiton aika! Minä, kuntoilija, jossain vatkauslaitteessa, olin ainoa, joka tiesi, ettei äidilläni ole mitään hätää. Rauhoittelua ja anteeksipyyntöjä joka suuntaan. Systeemi testaa näin itseään. Olenkohan valmiina myös ensi kerralla? Ovatko kaikki akut täynnä?
Jos äitini kirjoittaa tiedoksi "Olen jossain", niin minä kuvailen omaa paikkaani sanoilla "Tyttärenä tässä". Äiti sai Alzheimer-diagnoosin noin 8 vuotta sitten. Katselen omaisena tuota aikajanaa ainoan lapsen näkökulmasta. Arkielämä muistisairaan läheisen kanssa vaatii pitkää pinnaa ja voimia, mutta on välillä niin höpsöä dadaa, että voi vain todeta: "Nyt vaan on näin." Mutta se kyllä aika usein jo helpottaa.
Tuula Rajavaara
Yle
Äiti ei itse pysty kertomaan tapahtuneesta yhtään mitään.
Äidin silmälasit olivat kadoksissa jo kolmatta päivää, kun ne sitten yhtäkkiä löytyivätkin Tyynen päästä. Tyyne oli pitänyt niistä enemmän kuin omista laseistaan, koska ne eivät hölskyneet. Ailin omahoitaja huokasi helpotuksesta rasittavan ja pitkän etsimisurakan jälkeen: "No hyvä, nyt myö sitten aina tiietään, että jos Ailin lasit on hukassa, ne löytyy Tyynen päästä." Sitten me naurettiin kovalla äänellä. Sen pituinen se.
Jos äitini kirjoittaa tiedoksi "Olen jossain", niin minä kuvailen omaa paikkaani sanoilla "Tyttärenä tässä". Äiti sai Alzheimer-diagnoosin noin 8 vuotta sitten. Katselen omaisena tuota aikajanaa ainoan lapsen näkökulmasta. Arkielämä muistisairaan läheisen kanssa vaatii pitkää pinnaa ja voimia, mutta on välillä niin höpsöä dadaa, että voi vain todeta: "Nyt vaan on näin." Mutta se kyllä aika usein jo helpottaa.
Tuula Rajavaara
Yle
Jos olisi äidin tilanteessa, mitä haluaisin tietää ja missä järjestyksessä? Tätä aina ajattelen, kun kirjoitan ohjeita tai kehittelemme jonkin uuden systeemin muistin avuksi.
Joka viikko kirjoitan äidilleni uuden ajantasaisen muistilapun, johon on kirjoitettu vastauksia kysymyksiin, jotka häntä jatkuvasti arjessa ihmetyttävät. Hän lukee lappua ihan mielellään. Pyydän ottamaan sen esiin olkalaukusta, joka hänellä on aina päällä. Joskus tuntuu niin hurjalta kuinka uusina asioina hän lukee tuhannetta kertaa näitä samoja juttuja.
Jos äitini kirjoittaa tiedoksi "Olen jossain", niin minä kuvailen omaa paikkaani sanoilla "Tyttärenä tässä". Äiti sai Alzheimer-diagnoosin noin 8 vuotta sitten. Katselen omaisena tuota aikajanaa ainoan lapsen näkökulmasta. Arkielämä muistisairaan läheisen kanssa vaatii pitkää pinnaa ja voimia, mutta on välillä niin höpsöä dadaa, että voi vain todeta: "Nyt vaan on näin." Mutta se kyllä aika usein jo helpottaa.